Herkin hetkeni urheilun parissa

[Lert]

Mikä on ollut herkin hetkesi urheilun parissa? Itkitkö silloin?

Itselläni se taisi olla 2013 kun Sir Alex piti jäähyväispuhetta Old traffordilla viimeisen kotipelin jälkeen. Silloin tuli kieltämättä kyyneleet silmään.

Hyvänä kakkosena se kun satuin sattumalta aamulla aiemmin keväällä aukaisemaan ensimmäiseksi Man Unitedin verkkosivut ja näin otsikon: Sir Alex retires

 

[attendo]

Minulle herkin hetki urheilun parissa on ollut kun Martina Navratilova voitti Wimbledonin tennisturnauksen. Itkin.

 

[Turha Kaukalo]

2011, jääkiekon maailmanmestaruus. Oli 1995 hurja juttu kans, mutta toi oli vielä hurjempi. Naganon puolivälierä tietenkin. Oikeestaan se oli herkin hetki.

Sitten vitutusherkkähetki oli tämä Torinon finaali 2006. Aravirran finaalitappiot oli jotenkin vähämerkityksisiä.

 

[Virveliä kainaloon]

Teppo Nummisen viimeinen peli maajoukkueessa, tai siis sen jälkeen, olisi varmaan ekana, mutta en hieman alle 10-vuotiaana mitään silloin tajunnut. Sotšin pronssipelin jälkeen nousi jostain syystä vähän tunteet pintaan, sinänsä outoa, sillä ei Selänne mikään meikäläisen idoli ole.

Ykköseksi menee siis Juhamatti Aaltosen osuma Tapparan verkkoon ajassa 67.XX. Parin minuutin tyhjä tuijotus, jonka jälkeen menin huoneeseeni, painoin pään tyynyyn ja mietin jotain, en muista mitä. Pystyin sanomaan yhtään mitään reilu tunti pelin päättymisen jälkeen. Jänniä juttuja, miten voi täysin sivulliselle mennä tuollaiset asiat noin kovin tunteisiin, kun verrataan siihen, miten reagoin joihinkin katastrofeihin joissa kuolee paljon ihmisiä.

 

[Action Bronson]

Ysiviis. Eihän siitä mihinkään pääse. Oikeita penkkiurheilijoita tietenkin hävettää!

 

[TosiFani]

Kun Veli-Pekka Ketola astui jäälle Kanada-maljan kanssa 24.4.2013, kyyneleet.

 

[Pekkis]

Sotsin olympiakisojen miesten parisprintin loppuhetket radiosta kuultuna sai allekirjoittaneella tunteet pintaan. Ei vaan mahtanut mitään. Tieto saavutukseen vaadittavasta työmäärästä, kultamitalin merkityksestä varsinkin Sami Jauhojärvelle sekä parivaljakon Jarmo Lehtinen/Reijo Jylhä luoma aidon riemukas tunnelmointi. Huikeaa settiä kerrassaan. Kyllä urheilu vaan on hienoa!

 

[kalkkifredi]

Jaa-a, yleisesti ei tule niinkään liikututtua siitä the tapahtumasta, eli ottelusta tai suorituksesta, vaan lähinnä siitä, miten se vaikuttaa siihen ympäristöön. Aika perverssiä.

Esimerkiksi IFK:n nousu Veikkausliigaan oli sellainen, jonka tajusi vasta sitten kun katsoi ympärille ja näki niiden tyyppien reaktiot, jotka siellä oli seuranneet taivalta pidempään vähintään kakkosen ajoista lähtien, jolloin siis itse kävin otteluissa hyvin satunnaisesti. Tavallaan sitä herkistyi siitä, kun näki, miten muut siitä herkistyy. Joku Suomen mestaruus lätkässä on tietysti absoluuttisen hienoa, mutta ei sen voittaminen itsessään ole vielä niin suurta, kunnes näkee sen, mitä se muille merkkaa.

Englannissa näin läheltä kun Arsenalin kannattajien Black Scarf Movement syntyi ja nousi, niin ne viimeiset marssit oli aika koskettavia, kun näki osallistujien määrän ja kaiken muun. Toki voisin myös kertoa Orient vs Snotty Cunt -jutuista, mutta se olisi taas mielensäpahoittaja-materiaalia, joten jääköön.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Juha Miedon 0,01 sekunnin tappio Thomas Wassbergille on tavallaan tämän ketjun tavaraa, mutta kokemuksena tuo kulminoitui noin 10-vuotiaan pojan maailmassa sillä hetkellä, kun Mieto riensi ensimmäisenä onnittelemaan Wassbergia. Samalla hetkellä oivalsin pettymyksen takaa, että niukimmalla mahdollisella marginaalilla hävinneestä Miedosta saattaisi tulla tappionsa kautta kuolematon hahmo. Vähän siihen tapaan siinä on käynytkin.

Länsi-Saksan hieno voitto Argentiinasta vuoden 1990 futiksen mm-kisojen finaalissa, ja ennen kaikkea se hetki kun Brehme laittoi pallon pilkulta sisään. Siinä oli ollut kaikkea, muurin murtuminen ja sosialistisen blokin kuukahtaminen. Kerta kaikkiaan upea alku tulevalle uudelle Saksalle.

Katsoin pojan kanssa futiksen 2014 mm-kisojen välierämatsia Brasilia-Saksa. Peli oli puolessa tunnissa taputeltu kun Saksa johti 5-0, mutta pojan syvä kokemus Saksan järjestämästä näytöksestä oli pysäyttävää laatua. Isälle tuo ilta ei ollut pelkkä Die Nationalmannschaftin kannattajan palkkapäivä, kun huomasin että siinä uusi sukupolvi eli omaa vuoden 1982 välieräänsä Maajoukkueen hengessä. Tuolloin saksalaisilla oli toki tiukempaa ranskalaisten kanssa, mutta ansaittu voitto irtosi kuten Battistonilta leukaperät Harald Hirmuisen käsittelyssä. Mitäs meni boksin sisälle.

 

[sampio]

Onhan noita paljon. Lätkän puolelta -88 Calgaryn hopea on eka fiilismuisto pikkujannuna. Lillehammerin turnaus oli huikeaa menoa ja tietysti -95 nfg. Vaikea sanoa, mikä on hienoin ja herkin kokemus, kun noiden lisäksi mieleen tulee nopeasti mm. Pitkämäen Osaka-kulta, Evilän pronssi Helsingissä, Ahosen kuningaskotkailu ja viimeisimpänä parisprintin olympiakulta viime vuodelta. Eivät nuo merkityksellisimmät urheiluteot välttämättä ole, mutta niihin kytkeytyy eniten omia hyviä fiiliksiä.

Toisesta laidasta löytyy valitettavan paljon herkkiä hetkiä myös. 1991 junnuna sain kuulla etelän lomalla ensin virheellisesti, että Suomi voitti viimeisessä pelissään alkusarjassa jenkit 2-1 ja pääsi jatkosarjaan. No paskat. Totuus oli Suomen tappio 1-2. Mulle tämä oli täydellinen romahdus, päädyin itkemään hotellihuoneeseemme, enkä voinut uskoa todeksi, että sillä jengillä ei mitaleista pelattu.

Muita lätkään liittyviä herkistelyjä on paljonkin, mutta kyllähän Torino 2006 on kuitenkin se pahin - erän vajaa täydellinen turnaus. Aivan järkyttävä fiilis oli, kun Jokisen paikan jälkeen aloin tajuta, ettei toivoa enää ole. Siihen päälle sitten Tepon kyyneleet. Ui juma, vieläkin vihloo sieluun. Kyllä ei ole maailmassa oikeutta.

 

[Captain Slow]

Ekana tulee mieleen v. 2011 mm-kulta ja heti perään JYPin kultamitali vuodelta 2012. Sekä Selänteen viimeinen peli Sotshissa. Silloin meni useampi roska silmään.

Kyllähän tähän on myös laskettava Raumalla pelattu pronssiottelu 2015. Peli tuntui olevan yhtä Perrinin nimen huutelua ja kunnianosoitusta kapteenille, vaikka tietääkin että ei ollut.

 

[Molkke]

Saku Koivun paluu syövän jälkeen. Tokikin pelotti Sakun diagnoosi, kun ei tuommoisia Suomi-pojille ollut aiemmin minun seuraaminani ollut tullut. Sakukaan ei omia suosikkejani ollut, mutta tuon hetken katsominen aiheuttaa edelleen aivan valtavat väristykset. Kansa rakastaa miestä ja mies kansaa.

 

[Vuokralainen]

2006 mestaruuskeväänä on ainoa kerta, kun on urheilun takia ollut tippa linssissä. Ja juurikin liikutuksesta, ei vitutuksesta.

 

[Moto]

Etusijalla ne hetket, jotka olen kokenut paikan päällä. Aikajärjestyksessä: Nuorten MM-kulta 1998, HIFK:n mestaruus 1998, paikallisvälieräsarjan ratkeaminen 2011, HIFK:n mestaruus 2011, nuorten MM-kulta 2014 ja HIFK:n nousu Veikkausliigaan 2014.

Näistä MM-98, SM-98 ja MM-14 ratkesivat jatkoajalla, niin niissä iski ennemmin salamannopea megaorgasmi kuin herkkyys. Veikkausliigaan nousua puolestaan edelsi piinaava odotus saada vahvistus KTP-JIPPO-matsin lopputuloksesta, hurjana huligaanina osallistuin pitch-invasioniin ja siellä Bolliksen kuuluttamon edessä niin kannattajat kuin pelaajat malttamattomina odottivat, pääseekö juhlat käyntiin. Varsinaista herkkyyttä ei päässyt iskemään missään vaiheessa, mutta pitkin kesää aina välillä iski epätodellinen tunne, että HIFK on todella korkeimmalla sarjatasolla.

Niinpä selkeään herkkyyteen sopivat parhaiten kevään 2011 tapahtumat, kun ne molemmat varmistuivat niin, että ehti jo etukäteen hieman valmistautumaan loppusummeriin ja juhliin. Puolivälieräsarjassa Lennun iskettyä viimeisen niitin tyhjään maaliin kaikkien vaikeuksien jälkeen, meni loppupeli melkoisessa euforiassa ja aika lailla samanlainen tunne oli Peltosen tehtyä lopullinen ratkaisu punaisten valtaamalla Baronalla, Ehkäpä melkein tuo puolivälierä menee ykköseksi, kun sarja ratkesi vasta viimeisessä pelissä ja melkin kaikki toivo oli ehtinyt kadota useampaan kertaan sarjan aikana,

MM2011 jäi vähän laimeaksi, kun HIFK: mestaruus oli niin tuoreessa muistissa. 95 vetää selvästi pidemmän korren. Sellaisista tapahtumista, joissa ei ole ollut mitenkään omaa lehmää ojassa, on jostain syystä piirtynyt ikuisesti mieleen kovanaama Claude Lemieuxin Conn Smythe Trophyn voitto ja kyyneleet 1995. (Vuoden jouduin tosin lunttaamaan.)

 

[secord]

Kyllä parikymppisenä kaljapäissään nähty ja koettu 1995 oli herkimpiä hetkiä urheilun parissa ja sitä seurasi pitkään jatkunut juhlinta Tampereen keskustassa. Tuossa iässä tunteet nyt ylipäätään iskivät pari potkua kovempaa nuorempaan versioon.

Tuon jälkeen lähelle pääsevät tunnetasolla Blackhawksin mestaruudet 2010, 2013 ja 2015 (noin kun ne laittaa niin hyvältä näyttää). Ehkä ensimmäisen jälkeen vähän kyyneleitäkin valu poskea pitkin. Ehkä itkin ehkä en, mutta hyvältähän nuo kaikki ovat tuntuneet.

 

[Jaws]

Haluan uskoa, että herkin urheiluhetki odottaa minua vielä tulevaisuudessa. Suomen jalkapallomaajoukkueen ensimmäisen arvokisapaikan varmistuminen olisi tunteellinen kokemus.

Onneksi arvokisapaikkaa ei ole ihan vielä saatu. Matka kohti unelmaa on toistaiseksi loppuun kirjoittamattoman tarinan paras osa.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Jääkiekon saralla vuoden 1988 olympiahopea, Timo Blomqvistin tuuletukset ja Penan föönitukka olivat kyllä hieno kokemus, monella tapaa herkkäkin. Ensimmäistä suomalaista aikuisten arvokisamitalia jääkiekossa ei voi kokea kuin yhden kerran. Vuosi 1995 oli kollektiivisessa mielessä toki tärkeä, ja etenkin symbolisesti, sillä siihen päättyi mentaalisella tasolla monen lamataaperrus 90-luvun Suomessa.

HIFK:n vuoden 2011 mestaruusjuhlissa Ville Peltosen ele ottaa Kimmo Kuhta huomioon kannua vastaanotettaessa oli suuren ihmisen pieni teko. Tämän tapaisia asioita arvostetaan vielä aikojen perästä.

 

[Beagle Boy]

HIFK:n mestaruus 2011.

Herkin hetki ei ollut itseasiassa silloin kun ottelu päättyi tai kun kanisteri nousi Baronan kattoa kohti, vaan kaiken tämän tapahtuneen jälkeen. Olin varma mestaruudesta Jokeri-sarjan jälkeen. Kävinkin silloin ostamassa paketin nakkeja pakastimeen. Nakkejen parasta ennen päiväys oli muuten 18.4.2011. Monta kertaa on ollut kyynel silmässä kun olen katsonut YouTubesta tämän videon HIFK 2011 - Tie Suomen Mestaruuteen - Tribute - YouTube

Hieno kevät ja vuosi, hieno joukkue.

 

[kalkkifredi]

Haluan uskoa, että herkin urheiluhetki odottaa minua vielä tulevaisuudessa. Suomen jalkapallomaajoukkueen ensimmäisen arvokisapaikan varmistuminen olisi tunteellinen kokemus.

Onneksi arvokisapaikkaa ei ole ihan vielä saatu. Matka kohti unelmaa on toistaiseksi loppuun kirjoittamattoman tarinan paras osa.

Täytyy kyllä sen verran myöntää, että tämän tapahtuminen olisi varmasti itsellänikin sellainen hetki, jolloin se sydän jättäisi pari lyöntiä välistä tai hyppäisi otsaan - ihan ilman mitään oheisväsäyksiä.

 

[Lert]

Paljon on muisteltu Torinon finaalia vuodelta 2006. Melkein hävettää myöntää, etten nähnyt peliä. Olin 12-vuotias pojannassikka, joka juoksenteli iloisesti kaikki päivät ulkona naapurien lapsien kanssa autuaan tietämättömänä mistään olympialaisista.

Itse vähän luulen, että herkin hetkeni on takana toisin kuin @Jaws uskoi itsellään sen olevan edessä. Ja senhän hetken kerroin avausviestissäni.

 

[Lätkäturientti]

Torinon finaali 2006, Happeen ensimmäinen Salibandyliigan mestaruus 2014 (olin paikanpäällä, peli pelattiin vielä Synergia-areenalla poikkeuksen suurella katsojamäärällä), Selänteen viimeinen peli Sothissa, Selänteen paidan nosto Honda Centerin kattoon, Nathan MacKinnonin ensimmäinen NHL-uran hattutemppu viime kaudella (onneksi päätin katsoa sen matsin), ManU:n Champions League-voitto 2008, Lätkän U20-kulta.

MM-2011 ei edes minua liikuttanut silleen, enemmän olin vain riemuissani koska voitto oli kumminkin niin suurilukuinen. Tiukat matsit ja niitten voitto/häviöt ovat ne herkimmät yleensä.

 

[Sanainen arkku]

Liikuttavaa oli vuonna 2010 katsoa Antti Niemen ja Pasi Nurmisen kohtaamista Isku Areenalla Stanley Cup-juhlassa.

Samoin on joskus tuomarina tullut tippa linssiin pikku junnujen pelissä joko ultimaattisesta onnistumisesta (11-1 kavennusmaali tms) aiheutuneesta riemusta.

2012 Perrinin mestaruusmaali.

Zidanen hölmöily uransa päätöspelissä.

Parin oman, sarjan tai turnauksen voittamisen varmistumishetki.

Sotshin Venäjä-pelin loppuhetket.

 

[Mr.Fox]

En tiedä herkimmästä hetkestä - harvemmin sitä on tullut kyyneliä valutettua minkään urheilutapahtuman yhteydessä. Yksi mieleenpainuneimmista hetkistä on kuitenkin se suuri tunteiden vuoristorata, jonka koin muutaman minuutin sisään tammikuussa 2014.

25.01.2014 - Ysäriklassikko - TPS ja Jokerit kohtaavat (toistaiseksi) viimeistä kertaa samalla sarjatasolla Turkuhallissa. Oli itsestäänselvää jo sarjaohjelman julkaisusta saakka, että mä tulen olemaan kyseisessä ottelussa paikan päällä vaikka toiselta puolen maapalloa. Kyseisen päivämäärän kohdalla tulee olemaan iso rasti mun kalenterissani nyt, aina ja ikuisesti. Jokerijuna ja -kannattajat saapuvat Turkuun - kuten niin monta kertaa aiemminkin. Vaikka joukkueet taistelivat sijoituksista täysin eri päissä sarjataulukkoa, niin kyseisen ottelun ennakkomainingeissa oli jotain sellaista taikaa, jota 90-luvun klassikko-otteluita näkemätön ei voi koskaan täysin ymmärtää.

Mitä sitten itse ottelussa tapahtui? Kahden erän jälkeen videotaululla oli rumat lukemat: 0-6. Jokerit vei Palloseuraa kuin pässiä narussa. Mä en voi edes sanoa, että mua vitutti. Olo oli täysin välinpitämätön. Miksi mä rakastan tuota täysin munatonta mustavalkoista paskasakkia? Kolmannen erän alkuminuuteilla se sitten lävähti. Jokerit paukutti lukemiksi jo 7-0 ja olo oli entistäkin vetämättömämpi. Millään ei ollut enää mitään väliä - ajatukseni seikkailivat ehkä jossain, että tässä on tulossa oikein kunnon pers'pano ja Jokerit veivaa kympin tai tusinan tauluun. Silloin SE tapahtui - koko penkkiurheilu-urani tunteikkain hetki!

Vastapäisessä G-katsomossa arviolta noin 1.500 Jokeri-kannattajaa aloittaa yhteislaulun: "Se on maali, maali, maali, se on maali, se on hunajata, hunajata, hunajata mulle...". Ne vitun kusipäät vetää meidän maalilauluamme! Ensimmäiset 30sec mulla oli niin suuri kyrpä otsassa, että edes Otakar Janeckyn korkea maila jatkoajalla DDR-hallissa (1994) tai Mika Strömbergin Kanada-maljan nosto kohti Turkuhallin kattoa (1996) ei ollut mitään siihen olotilaan verrattuna. Kun tämä laulu vain jatkui ja jatkui useamman minuutin ajan (pelin jo jatkuessa hyvän tovin), tunnetila muuttui täysin toiseen ääripäähän. Syvä vitutus muuttui arvostukseksi ja kaipuuksi. Näitä kohtaamisia tulee vielä ikävä!

Oletan Jokeri-kannattajillakin (ainakin osalla) olleen takaraivossaan muutakin kuin pelkkä vittuilu yhden ottelun tilanteesta. Kyllä se Hunajata on varmasti kerran tai pari soinut silloinkin, kun Jokeri-kannattajia on vituttanut oikein tosissaan kyynel silmäkulmassa. Nyt oli meidän vuoromme maistaa omaa lääkettämme. Laulun tauottua E5-katsomosta nousi yksi Kettuherra seisoen taputtamaan. Standing ovation oli kyseisessä tilanteessa enemmän kuin paikallaan. Kyllä sieltä mun perässäni aika moni muukin nousi seisomaan ja vielä suurempi osa taputti. Pitänee myöntää, että kyseisessä tilanteessa taisi muutama kyynelkin vierähtää poskelle. Ei yksittäisen ottelun tilanteen tai lopputuloksen johdosta - vaan yksinkertaisesti tajutessani, että nämä kamppailut ovat pian (ainakin toistaiseksi) ohitse. Maalilaulun "varastamista" kyseisessä tilanteessa pidän pelkästään kunnianosoituksena wanhalle kiistakumppanille. Se taustalla käynnissä ollut jääkiekko-ottelu oli täysin sivujuonne kyseisellä hetkellä.

Muutamassa minuutissa täydellisestä välinpitämättömyydestä äärettömän vitutuksen kautta syvään kunnioitukseen!
KIITOS JOKERIT - KIITOS JOKERI-KANNATTAJAT 25.01.2014

HIENOIMMATKIN TAISTELUT PÄÄTTYVÄT - MUISTOT JÄÄVÄT

EDIT: kyseisestä hetkestä on myös (valitettavan) lyhyt pätkä Youtubessa - vaikuttaa siltä, että kaikki lähti spontaanisti jonkun yhden känniläisen "ideasta"

Eteläpääty - Turun valtaus 2014

 

[mutina]

Ysiviis. Itkin, nauroin, tanssin ja lauloin. Tuskin sellaista spontaania karnevaalia Helsingissä koskaan tulee toista. Ikä ja elämäntilannekin mahdollistivat monipäiväisen riemujuhlan.

Blackhawks 2010. Oli se hienoa. Ja kertaus kahdesti. Upeaa oli.

 

[Klose16]

Heitin usean yritelmän (myös monien muiden) jälkeen keihästä rapiat 32 metriä. Onnistumisen kokemus ja että rahkeita olisi ollut pitempäänkin.

Toisaalta lapsuudesta mopokuskien väijytykset ja lumipallojen heittelyitä seuranneista karkuunjuoksuista aiheutuneet mahtavat adrenaliinipaukut.