Runkosarja paketissa. Otan tähän kohtaan paluukauden välitilinpäätöksen, koska pleijarit on aina ihan oma lukunsa - ja itseni tuntien rauhallinen ja positiivinen, nostalginenkin suhtautumiseni, jota olen kauden läpi onnistunut yllättävän hyvin vaalimaan, saattaa järkkyä (hetkellisesti) niiden aikana.
Edellisestä oikeasti tarkasti seuratusta kaudesta siis allekirjoittaneella aikaa se 14-15 vuotta, ei enää pysty ihan tarkkaan muistamaan miten se meni. Olen monen palstaveljen ja siskon tavoin ennen kautta ja sen aikana useassa ketjussa kuvaillut sitä fiilistä, miten Jokereiden paluu kotimaiselle kiekkokartalle hiipi liiveihin kuin varkain; en uskonut ikinä enää seuraavani lätkää näin tiiviisti. Olin väärässä, ja olen iloinen siitä. Näin runkosarjan aikana 21 Jokereiden ottelua, joista seitsemän hallilla. Vertailun vuoksi olen edellisen kerran käynyt hallilla yhtä paljon kauden aikana varmaan silloin, kun edellisen kerran pelattiin Nordiksella. Viimeisillä liigakausilla se 2-4 peliä kaudessa paikan päällä oli ihan riittävä määrä (toki niihin aikoihin nuorena miehenä rahaakin oli vähemmän käytössä), nyt jokainen missattu peli on aidosti harmittanut. Nostan isosti hattua jokaiselle, joka on pystynyt kaikki pelit tsekkaamaan, itsellä duuni ei yksinkertaisesti nyt mahdollistanut tuon isompaa määrää.
Ennen sitä ikimuistoista Espoon paluuottelua en usko, että olin koskaan katsonut Mestis-matsia kokonaan. En tiennyt mitä odottaa, mutta ihastuin ikihyviksi. Urheiluromantikkona sytyin ihan satasella Keravan halliin ja kiihkeätunnelmaisiin paikallisotteluihin KEspoota ja KVantaata vastaan, nautin eksoottisista kohtaamisista Kajaanin Hokin ja Forssan Palloseuran kanssa. Koin ysärinostalgiaa kun kohdattiin Turun Toverit ja löysin uuden vihollisen Imatran Ketterästä. Seuralle tuttu ryysyistä rikkauksiin tarina on toki vasta aluillaan, mutta voi pojat, mikä alku. Sain kokea kolme ottelua paikan päällä oman skidini kanssa (ensimmäisen kerran vuonna 2013 ja heti perään uudestaan vuonna 2023), ja yksi ympyrä sulkeutui kun vein matsiin mutsini, jonka kanssa kannustin Jokereita Nordiksella kun edellisen kerran yritettiin nousta divarista kirkkaampiin valoihin. Joukkueellisesta tuntemattomia, nuoria jääkiekkoilijoita kasvoi silmissäni näiden vahvasti tunteikkaiden kokemusten myötä kauden aikana itselle henkilökohtaisesti ehkä tärkein Jokerit-joukkue koskaan. Luulen, että edellinen lätkänpelaaja, jota fanitin yhtä paljon kuin Onni Lindiä, oli... no, Juha Lind.
Jokereiden kannattajana sitä on vuosien varrella oppinut suhtautumaan oman seuran johtoportaaseen epäilevästi ja hyväksymään sen, että tietty sekoilun määrä on vakio. Huonosti ja isolla rahalla rakennetut palkkasoturijoukkueet ovat lihasmuistissa, siihen päälle tietty ylimielinen asenne ja suuruudenhulluus, josta ei ole koskaan ollut kuin haittaa. No, nyt ainakin vaikuttaa, vahvasti vaikuttaa siltä, että meillä on pitkästä aikaa seura, josta voi ihan aidosti olla ylpeä, jonka johdolla on kirkas ja realistinen visio tulevasta. Jäällä viilettää omia kasvatteja, seurayhteisö on paljon muutakin kuin pelkkää sanahelinää. Hallilla fiilis on poikkeuksetta ollut iloinen, positiivinen ja kevyt. Mä haluan tätä lisää, ja mä olen todella onnellinen, että saan olla osa tätä tarinaa, tätä yhteisöä. Minä. Me. Jokerit.
Kiitän koko Jatkoajan Jokerit-osiota unohtumattomasta, aivan huikeasta runkosarjakaudesta 2023-2024. Sitten lopetan vetistelyn, annan virallisesti itselleni luvan pistää stoalaisen elämänasenteeni sivuun play offien ajaksi ja aion nauttia tunteiden vuoristoradasta kevään ajan aivan, vittu, täysillä. Mennään voittaa se pokaali!
*edit kirjoitusvirhe