Ensimmäiset hautajaiset, joista mulla on muistikuvia, olivat kummitätini, äitini siskon. 37-vuotiaana lähti, aivokalvontulehduksen ja siihen liittyneen hoitovirheen myötä. Päivystyksessä oli saanut diagnoosin korvatulehduksesta. Äitini, sairaanhoitaja, oli sitten lähtenyt välittömästi viemään takaisin ja alle vuorokautta myöhemmin oli tätini jo vaivutettuna koomaan. Olin tuolloin itse ala-asteikäinen. Tätini oli minulle läheisin sukulainen ydinperheen ulkopuolelta. Ihan hirveä tilaisuus siltä osin, että muistan vain itkeneeni taukoamatta.
Seuraaviin meni reilut kymmenen vuotta. Ala-asteen luokanopettajani menehtyi rintasyöpään, heistä oli tullut meille läheinen perhe jo kouluaikana, enemmän vielä sen jälkeen. Tuohon tilaisuuteen saavuttaessa muistan vain nähneeni, miten heidän ehkä 8-vuotias tyttärensä itki lohduttomasti isänsä rinnalla, kun ottivat väkeä vastaan. Tuo kuva on syöpynyt mieleeni erittäin voimakkaasti. Menehtynyt henkilö oli todella hyvä ja kannustava opettaja ja nuoren ihmisen äiti. Silloin mietin, miten helvetin epäoikeudenmukainen tämä maailma on. Hautajaiset itsessään olivat kaunis tilaisuus. Toki suomalaiseen tyyliin kaava oli mietitty sellaiseksi, että pyritään pitämään silmät valuvina alusta loppuun. Paljon ala-asteelta tuttuja opettajia ja muita tuttuja kasvoja. Muistikuvat katkeavat kuin seinään siihen hetkeen, kun olen itse seisomassa arkun vieressä laskemassa kukkaa arkun päälle. Sen jälkeisistä hetkistä ei ole ainuttakaan välähdystä mielen sopukoissa.
Oman vaarini hautajaiset olivat kauniit. Jälleen lähti läheisin sukulainen ydinperheen ulkopuolelta. Sukumme vanhin, poistui 89 vuoden iässä. Äitini pyysi vähän ennen tilaisuutta, että josko voisin lukea addressit ääneen muistotilaisuudessa. En osannut enkä halunnut kieltäytyä, mutta samalla pelkäsin sitä, että romahdanko siinä hetkessä täysin. En romahtanut, vaan jotenkin pystyin olemaan ulkona itsestäni niitä lukiessani. Ainoastaan yhden kohdalla jouduin pysähtymään ja vetämään syvään henkeä. Vaarini tuhkattiin, uurna laskettiin viikkoa myöhemmin. Muistan, kun pitelin uurnaa käsissäni tuolloin. Tuntui kuin se olisi painanut vähintään tonnin. Rutistin sitä pitkään enkä olisi halunnut luopua. Lopulta sain kunnian laskea sen kuoppaan. Olo keveni, oli jopa helpottunut. Hän pääsi viimein tyttärensä luokse, 22 vuotta myöhemmin.
Mummoni hautajaiset aiemmin tänä vuonna olivat koruttomat. 93-vuotiaalla ei ollut enää pitkäaikaisia ystäviä eikä alenevaa polvea lukuun ottamatta myöskään sukulaisia. Uusiakaan ystäviä ei juuri ollut, koska ei hän niitä omien sanojensa mukaan tarvitse mihinkään. 10-vuotaana hän joutui jättämään kotinsa Karjalassa, se lienee jättänyt jälkensä monessakin mielessä. Tuskin sai koskaan purettua sitä traumaa edes pieneltä osin. Lapset, veljekset, olivat jo vuosia sitten riitautuneet äitinsä hoitoon liittyvissä asioissa. Olivat kuitenkin saaneet yhdessä järjestettyä tilaisuuden, osasivat olla ihmisiksi ja toisinaan jopa keskustelivat ihan kahden kesken. Varmaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Heidän ja serkkujeni lisäksi paikalla oli vain muutama muu, yhteensä alle 20 ihmistä. Ensimmäiset hautajaiset, jossa en itkenyt. Kaava ei ollut sellainen. Kuten sanottu, melko koruton tilaisuus, jossa ei etsitty suuria tunteita, vaan haluttiin vain saattaa vainaja viimeiselle matkalleen. Tuohon päivään osui kyllä kaikki muukin kohdilleen; alle vuorokautta aiemmin tieto yt-neuvotteluista, Bocellin konsertti Tampereella, hautajaisaamuna puolison ja lapsen vieminen lentokentälle klo 4 ja siitä samoilla silmillä siskoni luokse muutamaksi tunniksi viettämään aikaa. Tunnin olin ehtinyt yöllä nukkua.
Uurna laskettiin vasta kesällä. En tiedä miksi niin pitkä väli, mutta tuntui ikuisuudelta. Kuukausia siihen meni. Vain lähisuku oli paikalla. Veljekset laskivat uurnan, otettiin parit kuvat, ja sitten homma oli paketissa. Jotenkin kylmää, vaikka ulkona oli hellettä.
Isovanhemmista on vielä kaksi elossa, yksi molemmilta puolilta. Molemmat täyttävät 2 kk sisällä 91 vuotta. Pitkäikäistä sakkia näemmä ollaan, mutta näkyyhän molemmilla myös kilometrit mittarissa. Molemmat toki asuvat kotonaan ja pärjäävät ihan hyvin.
