Hautajaiset

[Sonny Burnett]

Presidentti Ahtisaaren ketjussa esiintyneiden keskustelujen pohjalta avasin ketjun hautajaisista. Keskustelua siis käytännön asioista, etiketistä, puheiden pidosta, kukista, surusta, stressaavasta ja kuormittavasta tapahtumasta.

Onhan näitä tilaisuuksia ollut tähän ikään mennessä kymmeniä. Erittäin läheisiä ja sitten lähes tuntemattomia vainajia on tullut saateltua. Ollut kantajana ja kerran lapioimassa jopa hautaa umpeen. Lukuisia muistovärssyjä tullut luettua arkun äärellä. Tuhkauurnaa kannellut sylissäni. Kappelissa vainajia käynyt vielä viimeisen kerran katsomassa.

Ei näitä oikein etukäteen voi harjoitella. Jokainen tilanne ja kokemus ollut omansa.
Polttohautaus hautaustapahtumana on mielestäni huomattavasti "kevyempi" (henkisesti ja fyysisesti) kun vainajaa ei siinä enää liikutella.

 

[PePo_17]

Katselin Ahtisaaren hautajaisia ja kiinnitin huomiota siihen että käytännössä ei kukaan ( miespuolinen) ottanut päähinettä pois kun vainaja ohitti. Minusta tämän pitäisi olla peruskäytöstapoihin kuuluvaa käytöstä. Asiaan tarttui myös joku tapakouluttaja.

Eikö tämmöisistä käytöstavoista tiedetä vai eikö niistä välitetä?

 

[Sawo]

Äidin isää kun kannettiin pois kirkosta ja urkuri alkoi soittamaan Myrskyluodon Maijaa, niin silloin tuntui vielä raskaammalta arkun kantaminen. Toisaalta harmittaa vieläkin, että menin kieltäytymään enoni kantamisesta. Juuri ennen siunausta tulivat kysymään, että haluanko olla mukana kantamisessa, mutta menin jotenkin ihan lukkoon ja menin kieltäytymään.

 

[Individual]

Hautajaisista on vielä kokemusta onneksi vain isän kohdalla ja niistä muistuu mieleen se, että itse siunaustilaisuus, vaikkakin kaunis, oli todella raskas. Ei sen tietenkään pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tunsin sen tilaisuuden tunnelman jopa fyysisenä. Pappi oli tuttu, jonka pyysin vartavasten suorittamaan siunauksen ja hän osasi puhua lämpimästi ja juuri niitä asioita, mitä hänelle isästämme kerrottiin. Arvokas, kaunis tilaisuus, jonka toivoi vain olevan nopeasti ohi. Isä kun oli Alzheimer-potilas niin sitä suru- ja luopumistyötä oli tullut tehtyä jo pitkään ja varsinaisena kuolinpäivänäkin itkettyä kaikki mitä kropasta lähti, mutta kai hautajaisissa asia lopullisesti konkretisoitui. Itse muistotilaisuus oli, jos sellaista sanaa voi tässä käyttää, rennompi. Kyyneliä sielläkin, mutta myös naurua ja kivoja muistoja.

Se Samuli Edelmanin Vesa-Matti Loirin hautajaisissa laulama "Peggy" oli kyllä läppä ja hyvällä tavalla. Voin vain kuvitella kun täysi kirkko saattaa suruissaan ja suomalaisten kolkkoperinteiden mukaisesti rakastettua viihdetaiteilijaa maan lepoon ja yhtäkkiä pamahtaa soimaan "Oon mä juonut viinii Wienissä, monta pitkää kylmää Lyypekissä..."

 

[alwahla]

Helsinkiläisen Harri Juhanin hautajaisiin ei tullut yhtään vierasta - yksinäisten hautajaisten määrä kasvussa isoissa kaupungeissa

Kun hautajaisissa ei ole lainkaan saattoväkeä, suuntaa pappi Maika Vuori sanansa suoraan vainajalle.

yle.fi

Tämä taitaa nykyään olla kohtalaisen yleistä, siis hautajaiset, joissa ei ole yhtään omaista, muista vieraista puhumattakaan. Surullinen ja myös traaginen tilanne, jollaista ei toivoisi kenenkään kohdalle.
Muistaakseni Vantaalla oli joku vapaaehtoisista koostuva ryhmä, jolla oli tapana osallistua tuollaisiin hautajaisiin kunnioituksesta vainajaa kohtaan. Tuollaista vapaaehtoisuutta täytyy arvostaa ja tuon tavan soisi leviävän ympäri Suomea, koska täällä kyllä riittää viimeiselle matkalle lähteviä yksinäisiä ihmisiä.

 

[PePo_17]

Onko kukaan muu määrätty arkunkantopuuhiin varusmiespalvelusaikana?

Suoritin oman kansalaisvelvollisuuteni Mikkelissä Karkialammella 80-luvulla. Syystä, jota en tiedä tai enää muista meistä viestimiehistä valittiin porukka kantamaan muistaakseni jonkun evp:n arkkua. Lähipiiristä ei varmaan löytynyt tuohon puuhaan riittävästi väkeä arvaan.

Ei siinä mitään kummallista oikeastaan ollut. Pyhäpuku päälle, housujen prässit ja habitus muutenkin tarkastettiin, ja mars hautuumaalle. Suntio opasti meitä, ei meistä kukaan ollut sitä aiemmin tehnyt, ja niin sitä sitten kannettiin meille täysin uppo-outo vainaja aika pitkänkin matkan ja laskettiin haudan lepoon. Mitään mokia ei sattunut. Poistuimme tietysti paikalta osuutemme suoritettuamme. Kokemus tuokin.

 

[JYP#44]

Hyvä ja tarpeellinen ketju.

Itsellä on ollut poikkeuksellisen "hyvä tuuri", kun hautajaisia ei ole osunut elämän varrelle kuin yksittäisiä. Neljästä isovanhemmasta kaksi oli kuollut jo ennen syntymääni ja kaksi muutakin lähti viimeiselle matkalle ennen kouluikääni, joten muistikuvia ei juurikaan ole.

Kummisetäni/enoni hautajaiset on ollut kovin paikka, olin silloin juuri rippikoulun käynyt, mutta kuitenkin sen verran nuori, ettei esimerkiksi kantotehtävä osunut vielä kohdalle. Pääsin kuitenkin osallistumaan seppeleiden lukuun haudalla ja adressien lukuun muistotilaisuudessa. Oli raskas päivä.

Kenties vieläkin kovempi paikka oli täysi-ikäistyttyäni omanikäiseni kaverin hautajaiset. Hänet tuhkattiin, joten kantamisia ei ollut luvassa ja hautajaiset muutenkin toteutettiin varsin minimaalisesti. Kolahti kuitenkin lujaa vyön alle kaverin poistuminen.

Viimeisin kontakti ketjun aiheeseen nähtiin reilu vuosi sitten, kun isoappiukko saatettiin viimeiselle matkalle. Hänetkin tuhkattiin, joten uurnan kantaminen jäi vainajan vanhimmalle pojalle. Tai itse asiassa sen verran pääsin minäkin kantamaan, että uurnan matka krematoriosta lesken luo odottamaan hautajaisia tapahtui minun kauttani. Se meni kuitenkin varsin kivuttomasti, vaikka isoanoppi tuli kohdattua siinä hetkessä ensimmäistä kertaa sitten menehtymisen.

Voin myöntää, että pelkään kuolemaa ja kaikkea siihen liittyvää - myös hautajaisia. Vähän pelonsekaisin tuntein odottelen myös sitä, kun ensimmäinen kantaminen osuu kohdalle, sillä siitä ei ole tosiaan minkään valtakunnan kokemusta. Vierestä katsottuna ja kavereilta kuultuna tiedän kuitenkin sen, että se on hyvin helppo ryssiä vaikkei olisi edes tunteita pelissä. Kuuleman mukaan moni arkku on päätynyt haudan pohjalle vinossa tai kyljellään, kun laskeminen ei ole onnistunut. Tämän tiedon päälle paine siitä, että muut katsovat, saati että arkussa lepää joku sinulle hyvin läheinen... Toivottavasti ei nyt tarvitsisi saatella ketään läheistä viimeiselle matkalle ihan tästäkin syystä.

Jos joskus tulisi mahdollisuus osallistua esimerkiksi omaisettoman/pienen piirin hautajaisiin, joissa olisi kantajista pulaa, olisin jopa kiinnostunut osallistumaan kantamiseen "harjoittelu- tai yleissivistysmielessä".

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Onhan noita maahanpanijaisia jo siunaantunut tälle iälle, rapiat puoli vuosisataa mittarissa. Jostakin kumman syystä en muista olleeni yksissäkään hautajaisissa, joihin olisi liittynyt polttohautaus. Johtunee osittain siitä, että monet todistamistani hautajaisseremonioista on pidetty suurten kaupunkien ulkopuolisessa Suomessa, vaikka eivät kuitenkaan kaikki.

Kantajana olen toiminut kolmesti. Molemmat vanhempani olen laskenut hautaan, samoin taannoin edesmenneen hyvän ystäväni. Jälkimmäinen oli näistä raskain keikka. Vanhempani olivat jo vanhoja ja väsyneitä ihmisiä, ja heidän aikansa oli tullut suurin piirtein luonnollisessa järjestyksessä täyteen. Hyvä ystäväni taas oli omaa ikäluokkaani. Vaikka ystävälläni oli ollut vakavia terveysongelmia, jatkoajalla hän tavallaan oli, niin vakava sairauskohtaus ja kuolema tulivat kuitenkin täysin yllättäen.

Olen kokenut hautajaiset ja muistotilaisuudet tärkeänä asiana omaisten ja läheisten surutyössä. Hautajaispäivä on aina enemmän tai vähemmän raskas, mutta vainajan saattaminen haudan lepoon ja vainajan muisteleminen yhdessä saattoväen kanssa auttaa konkreettisella tavalla käsittelemään tapahtunutta. Surusta ja ikävästä ei tietenkään voi eikä tarvitsekaan päästä hautajaisten myötä kokonaan eroon, mutta aika paljon tuo päivä on ainakin minun kohdallani onnistunut viemään pois läheisen poismenoon liittyvää luopumisen murhetta.

Kantajat ja muutamat muutkin saattoväkeen kuuluneet osallistuivat ystäväni haudan täyttämiseen muistotilaisuuden jälkeen. Tuo on nykyään kaiketi harvinainen tapa, ja tapaus oli minullekin ensimmäinen laatuaan. Siitä jäi mielenkiintoisella tavalla hyvä ja helpottunut olo. Jos ystävän kantaminen hautaan oli jo hänelle viimeinen palvelus, niin haudan umpeen luominen oli vielä sen jatko-osa, jonkinlainen lopullinen hyvästijättö.

 

[Hyytiäinen]

Joskus mietin miksei muutamasta puolitutusta ollut kuolinilmotusta lehdessä. Nyt kun viikatemies kävi lähipiirissä niin en enää ihmettele asiaa. Lehdet ottavat useamman sata euroa melko mitättömän kokoisesta kuolinilmotuksesta! Siinä vaiheessa tulee jo yks mahdollinen säästökohde mieleen.

 

[Gostisbehere]

Joskus mietin miksei muutamasta puolitutusta ollut kuolinilmotusta lehdessä. Nyt kun viikatemies kävi lähipiirissä niin en enää ihmettele asiaa. Lehdet ottavat useamman sata euroa melko mitättömän kokoisesta kuolinilmotuksesta! Siinä vaiheessa tulee jo yks mahdollinen säästökohde mieleen.

luoja missä hinnoissa nämä ilmoitukset on. 650e maksoi ilmoitus Keski-Uusimaa lehdessä kun faijan ilmoitus lyötiin printtiin. Oli hyvä kun kysyin puolisolta että arvaa kuinka paljon maksaa ilmoitus lehdessä? Vastaus oli 50e. Ei mullakaan ollut mitään hajua että ne nyt noin kalliita on. Sitten kun minä kuolen niin pyydän että ilmoitus tehdään tässä ketjussa. Pitää vielä varmistaa moderaattoreilta ja lisätä tämä omaan testamenttiin

 

[Bob Rambo]

Mä olen jo vuosia sitten linjannut, että kun kuolen, kuolinpesän varoilla vuokrataan Oulun keskustasta liiketila, jonka näyteikkunaan täytetty ruumiini asetetaan. Hieman harjaterästä, vaijeria ja moottori, niin saa vielä raadon käden heilumaan samalla tavalla kuin ne kissat heiluttaa kättä kiinalaisissa ravintoloissa. Tutkin joskus, että lähin paikka, jossa kropan saisi kestävästi hoidettua tuohon käyttöön, olisi Puolassa. Täytyy siis hoitaa itsensä sinne kuolemaan.

Omien sukulaisten hautajaiset ovat olleet vaihtelevan surullisia juhlia, joten omani aion vetää aivan lekkeriksi. Kaveriporukan nolot kuvat vuosikymmenten saatossa saavat julkisen esityksen siellä ja musiikki on pelkästään Iron Maidenia. Taikuri vääntelemään eläinilmapalloja ja ruoaksi pelkkää rössypottua.

 

[MegaForce]

Mä olen jo vuosia sitten linjannut, että kun kuolen, kuolinpesän varoilla vuokrataan Oulun keskustasta liiketila, jonka näyteikkunaan täytetty ruumiini asetetaan. Hieman harjaterästä, vaijeria ja moottori, niin saa vielä raadon käden heilumaan samalla tavalla kuin ne kissat heiluttaa kättä kiinalaisissa ravintoloissa. Tutkin joskus, että lähin paikka, jossa kropan saisi kestävästi hoidettua tuohon käyttöön, olisi Puolassa. Täytyy siis hoitaa itsensä sinne kuolemaan.

Omien sukulaisten hautajaiset ovat olleet vaihtelevan surullisia juhlia, joten omani aion vetää aivan lekkeriksi. Kaveriporukan nolot kuvat vuosikymmenten saatossa saavat julkisen esityksen siellä ja musiikki on pelkästään Iron Maidenia. Taikuri vääntelemään eläinilmapalloja ja ruoaksi pelkkää rössypottua.

Itse taas tilaan ghanalaisen coffin dance-ryhmän kantamaan arkkuni monttuun teknon soidessa, ja kiinalaista perinnettä kunnioittaen stripparin vielä muistotilaisuuteen.

Linkki: https://youtu.be/j9V78UbdzWI

Vakavasti ottaen, kuka määrittää hautajaisten nykyisen surumielisen ja hartaan kaavan, mikäli vainaja itse olisi toivonut "kepeämpää tunnelmaa"? Muistan noin kymmenen vuoden takaa kummisetäni menehtyessä, hänen toiveestaan soitimme muistotilaisuudessa Earth, Wind & Fire:n Septemberin, kuten myös muuta hänen valitsemaansa musiikkia. Vaikka tunnelma oli muuten surullinen, kappaleet auttoivat muistelemaan vainajan musikaallisuutta, sekä positiivista elämänasennetta, johon kuului hyvä musiikki, ruoka ja monet iloiset hetket.

 

[444]

Ensimmäiset hautajaiset, joista mulla on muistikuvia, olivat kummitätini, äitini siskon. 37-vuotiaana lähti, aivokalvontulehduksen ja siihen liittyneen hoitovirheen myötä. Päivystyksessä oli saanut diagnoosin korvatulehduksesta. Äitini, sairaanhoitaja, oli sitten lähtenyt välittömästi viemään takaisin ja alle vuorokautta myöhemmin oli tätini jo vaivutettuna koomaan. Olin tuolloin itse ala-asteikäinen. Tätini oli minulle läheisin sukulainen ydinperheen ulkopuolelta. Ihan hirveä tilaisuus siltä osin, että muistan vain itkeneeni taukoamatta.

Seuraaviin meni reilut kymmenen vuotta. Ala-asteen luokanopettajani menehtyi rintasyöpään, heistä oli tullut meille läheinen perhe jo kouluaikana, enemmän vielä sen jälkeen. Tuohon tilaisuuteen saavuttaessa muistan vain nähneeni, miten heidän ehkä 8-vuotias tyttärensä itki lohduttomasti isänsä rinnalla, kun ottivat väkeä vastaan. Tuo kuva on syöpynyt mieleeni erittäin voimakkaasti. Menehtynyt henkilö oli todella hyvä ja kannustava opettaja ja nuoren ihmisen äiti. Silloin mietin, miten helvetin epäoikeudenmukainen tämä maailma on. Hautajaiset itsessään olivat kaunis tilaisuus. Toki suomalaiseen tyyliin kaava oli mietitty sellaiseksi, että pyritään pitämään silmät valuvina alusta loppuun. Paljon ala-asteelta tuttuja opettajia ja muita tuttuja kasvoja. Muistikuvat katkeavat kuin seinään siihen hetkeen, kun olen itse seisomassa arkun vieressä laskemassa kukkaa arkun päälle. Sen jälkeisistä hetkistä ei ole ainuttakaan välähdystä mielen sopukoissa.

Oman vaarini hautajaiset olivat kauniit. Jälleen lähti läheisin sukulainen ydinperheen ulkopuolelta. Sukumme vanhin, poistui 89 vuoden iässä. Äitini pyysi vähän ennen tilaisuutta, että josko voisin lukea addressit ääneen muistotilaisuudessa. En osannut enkä halunnut kieltäytyä, mutta samalla pelkäsin sitä, että romahdanko siinä hetkessä täysin. En romahtanut, vaan jotenkin pystyin olemaan ulkona itsestäni niitä lukiessani. Ainoastaan yhden kohdalla jouduin pysähtymään ja vetämään syvään henkeä. Vaarini tuhkattiin, uurna laskettiin viikkoa myöhemmin. Muistan, kun pitelin uurnaa käsissäni tuolloin. Tuntui kuin se olisi painanut vähintään tonnin. Rutistin sitä pitkään enkä olisi halunnut luopua. Lopulta sain kunnian laskea sen kuoppaan. Olo keveni, oli jopa helpottunut. Hän pääsi viimein tyttärensä luokse, 22 vuotta myöhemmin.

Mummoni hautajaiset aiemmin tänä vuonna olivat koruttomat. 93-vuotiaalla ei ollut enää pitkäaikaisia ystäviä eikä alenevaa polvea lukuun ottamatta myöskään sukulaisia. Uusiakaan ystäviä ei juuri ollut, koska ei hän niitä omien sanojensa mukaan tarvitse mihinkään. 10-vuotaana hän joutui jättämään kotinsa Karjalassa, se lienee jättänyt jälkensä monessakin mielessä. Tuskin sai koskaan purettua sitä traumaa edes pieneltä osin. Lapset, veljekset, olivat jo vuosia sitten riitautuneet äitinsä hoitoon liittyvissä asioissa. Olivat kuitenkin saaneet yhdessä järjestettyä tilaisuuden, osasivat olla ihmisiksi ja toisinaan jopa keskustelivat ihan kahden kesken. Varmaan ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Heidän ja serkkujeni lisäksi paikalla oli vain muutama muu, yhteensä alle 20 ihmistä. Ensimmäiset hautajaiset, jossa en itkenyt. Kaava ei ollut sellainen. Kuten sanottu, melko koruton tilaisuus, jossa ei etsitty suuria tunteita, vaan haluttiin vain saattaa vainaja viimeiselle matkalleen. Tuohon päivään osui kyllä kaikki muukin kohdilleen; alle vuorokautta aiemmin tieto yt-neuvotteluista, Bocellin konsertti Tampereella, hautajaisaamuna puolison ja lapsen vieminen lentokentälle klo 4 ja siitä samoilla silmillä siskoni luokse muutamaksi tunniksi viettämään aikaa. Tunnin olin ehtinyt yöllä nukkua.
Uurna laskettiin vasta kesällä. En tiedä miksi niin pitkä väli, mutta tuntui ikuisuudelta. Kuukausia siihen meni. Vain lähisuku oli paikalla. Veljekset laskivat uurnan, otettiin parit kuvat, ja sitten homma oli paketissa. Jotenkin kylmää, vaikka ulkona oli hellettä.

Isovanhemmista on vielä kaksi elossa, yksi molemmilta puolilta. Molemmat täyttävät 2 kk sisällä 91 vuotta. Pitkäikäistä sakkia näemmä ollaan, mutta näkyyhän molemmilla myös kilometrit mittarissa. Molemmat toki asuvat kotonaan ja pärjäävät ihan hyvin.

 

[vanukas]

Onko kellään kokemusta uskonnottomista hautajaisista? Oikeastaan siltä kantilta, että miten hautajaisvieraille se tuntuu kun perinteiset uskonnolliset rituaalit puuttuvat.

 

[alwahla]

Tapakouluttaja neuvoo: Näin käyttäydytään etiketin mukaan oikein arkun äärellä

Tapakulttuurin noudattamisella vieras voi ilmaista kunnioituksensa vainajaa ja tämän läheisiä kohtaan.

www.is.fi

Tähän on tultu. Nykyajan ihmisille pitää opettaa lähes kädestä, kuinka hautajaisissa käyttäydytään. Ennen tuo oppi saatiin kotoa, mutta nykyään on eri meininki.

 

[Czescku]

Onko kellään kokemusta uskonnottomista hautajaisista? Oikeastaan siltä kantilta, että miten hautajaisvieraille se tuntuu kun perinteiset uskonnolliset rituaalit puuttuvat.

Isäni ja tätini siunattiin ihan normaalisti kappelissa vaikka kumpikaan ei kuulunut kirkkoon. Ainoastaan sitä hiekkaa ei siroteltu arkulle ("maasta sinä olet tullut" jne litania). Molemmat polttohaudattiin ja tuhkat siroteltiin jonnekin (isäni tuhkat pistimme siskon kanssa Saimaaseen LPR golfkentän lähistölle).

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Onko kellään kokemusta uskonnottomista hautajaisista? Oikeastaan siltä kantilta, että miten hautajaisvieraille se tuntuu kun perinteiset uskonnolliset rituaalit puuttuvat.

Yhdet kokemani hautajaiset laskisin uskonnottomiksi. Kuten uskonnollinen tilaisuus, samalla tavalla nämä auttavat läheisiä tekemään surutyötä, ja jättämään arvokkaalla ja vainajaa kunnioittavalla tavalla tälle jäähyväiset. Vastaavasti olen ollut myös helluntailaisen vainajan hautajaisissa, joissa selkeä enemmistö saattoväestä kuului tuohon suuntaukseen. Molemmissa tapauksissa pidin luonnollisena, että hautajaiset toteutuivat tapahtuneella tavalla, vaikka keskenään kovin erilaisella tavalla.

Hautajaisvieraiden näkökulma on tietenkin jokaisella omansa. Minun puolestani hautajaiset voivat noudattaa yhtä hyvin tavanomaista kirkollista kaavaa, tai sitten jotakin muuta järjestystä. Mitäpä minulla tuohon olisi edes sanottavaa, jos tilaisuuden luonne vastaa vainajan katsantokantoja ja toivomuksia.

Sellaisestakin on kokemuksia, että ravintolassa yksityistilaisuutena pidetyssä muistotilaisuudessa lastattiin tarjoilupöytää hissukseen gintoniceilla ja muilla juomilla adressien lukemisen aikana. Siinä jo kävi mielessä, että juuri noin hyvänä seuramiehenä ja hengenluojana tunnettu vainaja olisi tykännyt toimia. Vähän siihen tyyliin, että mahtava juttu kun muistitte, mutta eiköhän vähitellen lopeteta se nyyhkiminen ja siirrytään ohjelmassa mukavampiin asioihin.

 

[Sistis]

Tapakouluttaja neuvoo: Näin käyttäydytään etiketin mukaan oikein arkun äärellä

Tapakulttuurin noudattamisella vieras voi ilmaista kunnioituksensa vainajaa ja tämän läheisiä kohtaan.

www.is.fi

Tähän on tultu. Nykyajan ihmisille pitää opettaa lähes kädestä, kuinka hautajaisissa käyttäydytään. Ennen tuo oppi saatiin kotoa, mutta nykyään on eri meininki.

Osittain voi toki olla sitäkin, että ihmiset elävät vanhemmiksi, ja voi hyvin olla niin, että tuosta syystä monilla on pitkäkin väli hautajaisissa sen jälkeen, kun ovat lähteneet kotoa.

Itselläni oli itse asiassa tuollainen varsin pitkä väli. Vuonna 1994 olin vielä kotona asuessani isosedän viimeisellä matkalla. Seuraavan kerran hautajaiset osuivat kohdalleni vuonna 2012, kun oli avovaimon vaarin vuoro. Kyllä siinä piti hieman kerrata hautajaisetikettiä etukäteen ihan siltä varalta, ettei mitään virhettä pääsisi tapahtumaan, vaikka toki normaaleilla käytöstavoilla ja maalaisjärjellä pääsee pitkälle.

Sen jälkeen on tullut eteen vielä kolmet hautajaiset. Omat mummuni molemmat kunnioitettavassa 92 vuoden iässä. Ja avovaimon mummu vielä hieman vanhempana.

Melko vähän noita on lähes 44-vuotisen elämäni varrelle mahtunut. Sedän vaimon äidin hautajaisissa olin varmaan kymmenvuotiaana, eli vuonna 1990. Oma vaarin vuonna 1992, pappani 1993 ja vaarini veli tosiaan 1994. Sitten olikin tuo 18 vuotta taukoa. No, se tarkoittaa vaan sitä, että tulevaisuudessa noita on enemmän. Laajahko suku ja ikää vanhemmalla sukupolvella on sellaiset 75-85 vuotta. Elämän realiteetteja tuokin.