Tuli taas pitkästä aikaa kuunneltua... ('ttu mitään pitkästä aikaa, kuuntelen vähintään kerran kuukaudessa) Hanoin Two Steps From The Move-klassikkoalbumi, näin perjantai-illan iloksi. Jahka Cutting Corners (aliarvostettu!) on ohi, tulee usein haikea fiilis, että tätä bändiä tekisi mieli kuulla lisää. Uusi Hanoi toki teki roppakaupalla matskua ja luonnollisesti Hanoista soolourille lähteneet Andy, Michael, Nasty ja Sami ovat olleet kukin tuotteliaita niin ikään tähän päivään asti. Mutta nimenomaan tältä bändiltä olisi suonut kuulevan vielä paljon enemmän. Mike kertoi syksyisessä Eddie Trunkin haastattelussa, että Ezrinin kanssa olivat suunnitelleet yhteistyötä myös vuoden 1984-klassikkoalbumista eteenpäin.
Hanoin tuolloinen loppu on surtu ja puitu vuosikymmenten aikana lukemattomia kertoja, mutta on kiehtovaakin ajatella, mitä bändi olisi voinut saada aikaiseksi niin taiteellisessa, kuin myös kaupallisessa mielessä. Hanoin vaikutuksesta 1980-luvun rockmusiikille olen itsekin luennoinut täällä, mutta en pidä ollenkaan epärealistisena, etteikö Hanoi olisi kyennyt samaan, mihin heistä ammentaneet menestysyhtyeet kykenivät.
Olen musadiggari laidasta laitaan. Klassinen, Jazz, Bossa Nova, Blues, Rock, Metalli, Pop, Drum and Bass... Ns. klassinen rock (laaja käsite tiedän...) on kuitenkin ollut suosikkigenre lapsuudesta lähtien. Jo yksistään se, että Monroe, McCoy, Suicide, Yaffa ja Casino esiintyivät vuonna 2022 saa suorastaan kylmät väreet aikaan. Mike on oletettavasti, ihan syystäkin tyytyväinen nykyiseen bändiinsä, mutta tältä kokoonpanolta näkisin mielelläni edes yhden täyden keikan. Yksi ilta Budokanissa? Buukkaan lennot.
