Olisikohan nyt hyvä hetki näyttää munat?
Alkukausi on ollut tulosten muodossa murheellista seurattavaa mikä ymmärrettävästi on vaikuttanut yleisön löytämiseen hallille. Tämä on hyvin inhimillistä.
Jätän tässä viestissä kuluvan kauden pelilliset ongelmat ja tarvittavat vahvistukset huomioimatta. Näistä voi halutessaan lukea reilustikin lisää toisaalta. Raippaa on annettu, osittain mielestäni syystäkin. Haluan kumminkin puhua yhteisöllisyydestä.
Meitä on moneen junaan. On hautakynttilän valossa toimiston edessä paremman huomisen toivojaa, on Virran koulukuntaa tai Kapasen palvojaa, on peurajahtiin osallistujaa ja on suolla kuokkamiestä, ja -naista uutta tietä etsimässä takaisin hallille.
Sinne hallille, jossa ne elämykset koetaan. Ne riemun huudot, kun liiganousu varmistui tai ne kauhun hetket kun lähes varma välieräpaikka lipuu Espooseen. Yhtä kaikki, ne tapahtumat ovat muodostaneet sen tunteen mitä sinä tunnet tuota joukkuetta ja seuraa kohtaan. Ei se, että sä katsot liigan sivuilta Tapparan vieneen viimeisimmän koitoksen 2-6. He, jotka kokivat sen kolmannen erän viimeisen kympin - jäivät janoamaan revanssia ja balsamia haavoille. Ja sen he tulevat vielä saamaan.
Siellä meillä on uudet Kiiskiset, Kapaset, Leskiset ja Riikolat kylvetty jälleen kerran -Klemetin, Aaltosen, Nousiaisen ja Riekkisen muodossa. Pojat käy joukkuueensa kanssa parhaillaan vaikeampaa vaihetta läpi ja he tarvtsevat myös ne virheet ja epäonnistumisen tunteet kasvaakseen suurempiin saappaisiin, joista he meille niitä menestyksen tunteita ja sirkushuveja tarjoavat. He tarvitsevat sen yleisön, eivätkä he ansaitse tyhjää hallia. Me kannattajat, fanit, satunnaisemmatkin katsojat tarvitsemme he. Me ansaitsemme sen joukkueen, seuran, KalPan. Jo vuodesta 1929.
Vuoteen 2019. Juhlakausi. Tappiota rökäletappion perään. Hyvistäkin otteista huolimatta. Harmaita elämyksiä pubeista pelejä seuraten? Kuulet, vaan miten Miettinen, Kapanen kuin Kilpeläinenkin on perseestä. Kuullostaako tutulta? Tämäkö me tahdotaan kuluvasta kaudesta muistettavan?
Ei, tämä ei ole syyllistämistä. Omat henkilökohtaiset hienoimmat muistot KalPasta, Kuopiosta, kuopiolaisuudesta jääkiekon parissa olen saanut juuri tappioiden parissa reilun parinkymmenen vuoden aikana, mitä seuraa on tullut fanitettua. Vieraspelimatka Hartwall-areenalle Jokereita vastaan, tappio 4-1. Ikinä en unohda sitä yli tuhannen kannattajan latausta, mikä purkautui laulujen ja kannatushuutojen muodossa kävellessä busseilta kohti areenan uumenia. Pelin tuloksella ei ollut merkitystä. Aivan huikea yhteisöllisyyden tunne vaan päällimmäisenä mielessä.
Vuonna 2017 ratkaiseva kuudes finaali Tapparaa vastaan. Kaikki muistaa. Ei voi enää sanoa, etteikö tuloksella olisi ollut väliä. Tappiosta huolimatta ehdottomasti hienoin kokemukseni KalPan kannattajana. On korkealla mailalla tehtyä Tapparan maalia ja Luostarinen vetää tolppaan aivan ottelun viimeisillä hetkillä ja Niiralan monttu huokailee. Tappara juhlii mestaruuttaan villisti ja allekirjoittaneella kyynel valuu poskea pitkin. Hallissa KalPa-huudot raikuivat kovemmin kuin koskaan. Enkä minä osannut olla oikeastaan surullinen muuta kuin siitä, että se timanttinen ottelusarja sekä koko kevät oli päättynyt.
Mestaruuteen on pitkä matka ja sitä odotellessa tahtoisin kumminkin vastaavia kokemuksia tälle juhlakaudellekin. Saa päättyä myös mestaruuteen.
Mitä se sitten voisi olla? Itse haluaisin nähdä suuren savolaisen kokoontumisen juhlakauden kunniaksi Niiralan montussa. Veljmiesten ja Verkoston väliset katsomot seisomakatsomoksi yhden ottelun ajaksi. Tupa täyteen, livemusiikkia, HooPee, huivit ja paidat kaikille, kotijoukkueen aamujäät yleisön kera, kulkue kaupungilta otteluun. Tiedän, että te olette siellä jossain. Saa toteuttaa. Te olette pystyneet siihen aiemminkin.