Nukuin finaalin ja semifinaalin aikana, mutta molemmista olen nähnyt koosteet ja finaalin katson kokonaisuudessaan kunhan vain ehdin.
Ei ole tullut viime vuosina juuri futista seurattua, joten enpä tiennyt tästä Italian joukkueesta ennen kisoja oikein mitään, muutaman pelaajan sieltä täältä. Intohimoa ei siis juurikaan ollut, mutta kisojen edetessä vanha fanipoika alkoi taas nostaa päätään. Ties kuinka hurjaksi sitä olisi heittäytynytkään, ellei työelämä olisi verottanut matsien seuraamista.
Bonuccin ja Chiellinin työskentelyä oli ilo seurata läpi kisojen, etenkin ensin mainittu on aina kuulunut suosikkipelaajiini. Spinazzolan tiesin vain nimeltä, mutta nyt pitää alkaa seuraamaan tarkemmin. Donnarumma osoitti, että veräjänvartijaa ei tarvitse miettiä vuosikymmeniin.
Keskikenttä oli omissa papereissani sellainen telaketjuosasto ilman kaipaamiani suuria tähtiä. Hyökkäyspäässä Italia oli yhtä surkea kuin aina ja toivoa sopii, että Serie A:ssa kypsyisi joku oikea mitat täyttävä sentteri, ettei tarvitsisi enää Immobilea katsoa.
Suosikkimaajoukkueen voitto on tietysti iloinen asia ja juhlimisen arvoista, mutta ei tämä joukkue miksikään kuolemattomaksi, keinutuolissa muisteltavaksi ryhmäksi noussut. Toisaalta, muodostuuko sellaisia edes näin vanhoilla päivillä, kun kannattaminenkin on vähän toisella mallilla kuin pari vuosikymmentä sitten?