Leino oli varmaankin oma kaikkien aikojen suosikkipelaaja ja pisti silmään valkoisine luistimineen jo Ilveksessä, mutta tietysti "rakkaus" leimahti liekkeihin kun sai oikean nutun päällensä. Vaikkakin vain kaudeksi, mutta millainen kausi. Toki niin oli Kärpissä Janne Pesosellakin. Sieltä sitten molemmat Pohjois-Amerikkaan ja kaikki Leinon NHL-pelit tuli väijyttyä. Debyytissä maali eräänlaisella spin-o-ramalla Washingtonia vastaan. Miten jo ekalla kaudella pääsi pelaamaan Stanley Cup-finaaleita, mutta sormus jäi saamatta Penguinsin voitettua Red Wingsin. Seuraavalle kaudelle 2 vuoden yksisuuntainen pahvi kouraan ja paikkaa pedattiin kakkosvitjasta Filppulan viereltä. Taisi jälleen kerran tehdä heti kauden avauksessa maalin, mutta penkin alle meni vuosi ja kaupattiin Tollefsenia, sekä vitosrundin varausta vastaan Flyersiin. Sielläkin debyytissä maali, mutta muuten jatkoi vaisuhkoa peliä kunnes pääsi poffeissa kentälle Devils-sarjan vipaan peliin. Sen jälkeen Boston-, sekä Canadiens-sarjat pelasi piste per. peli tahdilla. Finaaleissa sitten olikin jo Flyersin vaarallisin pelaaja. 1,5 pistettä per. ottelu finaalisarjassa ja tehotilastossa +6. Parani vain mitä pidemmälle sarja meni ja vipassa kutospelissä 0+2 ja +2. Valitettavasti vain Flyersin ihmeet oli käytetty ja maalivahtien loukkaantumiset ehkäpä tuon finaalisarjan ratkaisivat jossain määrin. Siellähän oli Brian Boucherit ja Michael Leightonit poffeissa maalin suulla. Ikimuistoista oli myös Leinon vartaloharhautusten ohella seurata laiturina pelanneen Byfuglienin ja Prongerin vääntöä. En ole kumpaakaan noin useasti urallaan nähnyt jään pinnassa kuin tuossa sarjassa. Niin ja Leinolle tulokkaiden jaettu poffien piste-ennätys Ciccarellin ja nyttemmin samaan pistemäärään yltäneen Jake Guentzelin kanssa. Sen lisäksi Leinolle yksin nimiin poffien syöttöennätys.
Loistavan kevään jälkeen sitten tuli se uran ainoa hyvä runkosarja 19+34 poffeista tuttujen Brieren ja Hartnellin vierellä. Uran ainoa hattutemppukin syntyi Atlantaa vastaan. Loppukaudella Leinon ja Flyersin taso notkahti. Jo altavastaajana lähtenyt Sabres oli tiputtaa Flyersin ekalla poffien rundilla, mutta niukasti seitsemännen ottelun turvin jatkoon. Boston sen jälkeen luuttusikin Flyersilla lattiaa suoraan neljässä. Leino merkkautti kohtalaiset 3+2 tehot 11 peliin, mutta kritiikkiä tuli samoin kuin koko porukalle.
Sitten tuli se ihan fiksulta näyttänyt siirto Sabresiin. Palkka yläkanttiin, iso rooli ja muutenkin vahvistunut puhvelilauma. Debyytissä Hartwall areenalla taas maali. Mutta koko joukkue kyykkäsi pelaten aivan uskomattoman surkeasti. Tuon kauden jälkeen Leino taisi käydä isossa lonkkaoperaatiossa ja Sabresin taaperrus onnistui ihan ilmankin fanien suurinta sylkykuppia. Leino merkkautti palattuaan kauden lopussa kehiin lupaavat 2+4 tehot 8 otteluun, joten ehkä 13-14 kaudella laitettaisiin huutelijoiden turvat tukkoon kun saadaan ehjä kesä alle. Mutta seuraavallakin kaudella paikkoja kolotti ja vaivoja oli, olisiko tuonakin kesänä jopa käynyt jossain pikku operaatiossa. Liike ei ollut aiemminkaan mikään suoranainen vahvuus ja vaivat olivat sitä jotenkin vain syöneet entisestään. Joten kyllä sitä värilasienkin takaa tarkastellessa alkoi näyttää siltä, että näinköhän NHL-ura oli siinä. Odotetusti sopimus ostettiin ulos ja odotetusti sai vielä seuraavan kauden preseasonilla try-outin Bruinsista, mutta pelipaikka ei ollut lähelläkään. KHL-uralta tuli vielä muutamia pelejä Medvescakissa ja Rigassa katsottua, mutta kyllähän se liike ja kamppailuvoima oli yhtä surkean näköistä kuin NHL:ssäkin loukkaantumisten runtelemilla kausilla. Taito ja pelisilmä paistoivat huononkin itseluottamuksen alta, mutta eipä niillä hirveästi mitään tee ilman fysiikkaa. Suuri sääli. Samoin kuin se, ettei ikinä pystynyt arvoturnauksessakaan Suomen paidassa pelaamaan. Näköjään ei päässyt edes pisteille. Jokerikauden jälkeenhän se oli viimeisessä leirityksessä muistaakseni mukana, mutta penkin alle meni ja ehkei siihen vierellekään löytynyt sopivia kavereita. Samaahan toitotettiin NHL-vuosinakin, että tarttee oikeat kaverit vierelleen.
Ei tule toista samanlaista suosikkia. Lämpenen juuri tälläisille kiekkotaiteilijoille, jotka ovat epätäydellisiä ja epätasaisia pelaajia. Jonain iltana aivan pysäyttämätön olipa vastassa vaikka kuinka hehkutettua kautta pelannut Duncan Keith Brent Seabrookin kera ja sitten seuraavissa peleissä ei välttämättä tapahdu oikein mitään. Mutta aina kun kiekko on lavassa, niin oli lupa odottaa jotain muuta kuin perusratkaisuja. Ei koskaan tiennyt näkeekö jotain unohtumatonta. Aika maailman huipulla oli hyvin lyhyt, mutta sitäkin kauniimpi.
