The Original Jags
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Venäjä, Lokomotiv Jaroslavl
Euroopan ja Venäjän välinen energiayhteistyö/riidat
"Venäjän suhteet" -ketju, jossa tätä aihetta käsiteltiin suljettiin, joten perustanpa uuden ketjun aihetta varten.
Euroopan energiansaanti on erittäin oleellinen kysymys myös tulevalla Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella. EU-alueen kulutus ja samalla energian tarve kasvaa koko ajan. Eräs ratkaisu on ydinvoiman lisääminen, mutta moni EU-maa ei halua näin tehdä.
Suosituin lähde lisääntyvän energiantarpeen tyydyttämiseksi on nykyisin maakaasu. EU saa tällä hetkellä kolmanneksen maakaasustaan Venäjältä, ja Venäjä on kiinnostunut lisäämään maakaasun myyntiä Eurooppaan entisestään.
Asiassa esiintyy kuitenkin paljon erimielisyyksiä. EU tarvitsee toisaalta Venäjän maakaasua, mutta ei halua kuitenkaan tulla siitä liian riippuvaiseksi. Vaihtoehdot tuntuvat kuitenkin olevan vähissä, sillä mikään toinen taho ei kykene tyydyttämään EU:n lisääntyvää maakaasun tarvetta.
EU on esittänyt Venäjälle vaatimuksia, joiden mukaan Venäjän tulisi antaa EU:lle omistusoikeuksia sen energianjakeluverkostoon, jolloin EU pystyisi itse kontrolloimaan maakaasun saantia ja hintaa paljon nykyistä enemmän. Samalla EU on kuitenkin blokannut venäläisen energiajätin Gazpromin ostamasta energianjakeluverkkoja Euroopassa, kuten esimerkiksi brittiläisen Centrican tapauksessa.
Venäjä ei ole luonnollisesti suostunut EU:n vaatimukseen, vaan se haluaa säilyttää omistuksen energianjakeluverkostoonsa valtionmonopoli Gazpromin kautta. EU:n vaatimukset ja saneluyritykset ovat saaneet Venäjällä kylmän vastaanoton.
EU tuntuu olevan asiassa altavastaajan asemassa. Venäjä ei ole taloudellisesti heikko kuten 1990-luvulla, joten sitä ei voi enää määräillä eikä sen toimintaa voi sanella, kuten aikaisemmin. Venäjä ja Gazprom ovat lisänneet vaikutusvaltaansa myös Venäjän ulkopuolella. Gazprom omistaa lukuisia kaasukenttiä ja energianjakeluverkkoja mm. Kazakstanissa ja Turkmenistanissa, kuten myös Algeriassa, joka on mm. Espanjan tärkein ulkopuolinen energiantoimittaja. 1990-luvun lopussa suurissa talousvaikeuksissa olleesta Gazpromista on muutamassa vuodessa kasvanut jättiläinen, joka ostelee kaasukenttiä ja energianjakeluverkkoja "oikealta ja vasemmalla". Yhtiö on laajentanut toimintaansa myös kaasun ulkopuolelle, kuten öljyyn. Gazprom on markkina-arvoltaan maailman kolmanneksi suurin yritys, ja tulee tätä vauhtia nousemaan ykköseksi muutaman vuoden sisällä.
EU ei siis neuvottele heikon ja epäyhtenäisen energiantoimittajan kanssa, vaan yhtenäisen ja voimakkaaksi kasvaneen monopolin kanssa. 1990-luvulta tuttu tilanne, jossa kauppaa käytiin EU:n ehdoilla, ei enää päde tänä päivänä. Parhaat kortit tuntuvat olevan venäläisten käsissä, sillä he omistavat hyödykkeen, josta toinen taho on tullut yhä enemmän riippuvaiseksi.
Energia on EU-maiden kannalta niin olennainen asia, että se on onnistunut hajottamaan EU:n rivejä ja aiheuttamaan epäsopua unionin sisällä. Paras esimerkki on vuonna 2010 valmistuva Itämeren kaasuputki, joka mahdollistaa kaasun toimittamisen Viipurista suoraan Saksaan, jolloin välissä olevat Baltian maat ja Puola ohitetaan kokonaan. EU:n uudet jäsenmaat Latvia, Liettua ja Puola ovat kokeneet putken uhkaksi omalle energiaturvallisuudelleen, sillä näiden valtioiden energiariippuvuus Venäjästä on jokseenkin täydellinen. Erityisesti puolalaiset ovat ladelleet kovaa tekstiä sekä Berliinin että Moskovan suuntaan, syyttäen venäläisiä ja saksalaisia uudesta "Molotov-Ribbentrop" -sopimuksesta ja juonittelusta puolalaisia vastaan. Puolalaiset vaativat Saksan liittokansleria Angela Merkeliä pysäyttämään putken rakentamisen, mutta tuloksetta.
Aikaisemmin Puola ja Baltia saivat halpaa kaasua ja siirtomaksuja Venäjältä siitä edestä, että Venäjä sai kuljettaa kaasua niiden kautta länsi-Eurooppaan. Itämeren kaasuputki kuitenkin romuttaa tämän kiistattoman nautintaoikeuden, jolloin myös Puola ja Baltia alkavat maksaa kaasusta markkinahintaa ja menettävät aikaisemmin saamansa siirtomaksut. Esimerkiksi Puolan talouskasvu on ollut riippuvaista halvasta energiasta, ja maassa pelätään ettei sen teollisuus kestä energian tuntuvaa kallistumista. Ei ihme, että puolalaiset ovat raivoissaan. Entisestään kasvava riippuvuus Moskovasta ei varmasti myöskään miellytä polskeja, joiden suhteet Venäjään ovat tuntuvasti kylmentyneet koko 2000-luvun ajan. Mutta uusi kaasuputki antaa kaikki valttikortit Moskovan käsiin, sillä se ei ole enää riippuvainen Puolasta ja Baltiasta kaasun kauttakulkumaana. Puolalaiset joutunevat korjaamaan suhdettaan paremmaksi Moskovaan, mikäli yleensä haluavat kaasua jatkossa saada - edes markkinahintaan.
Itämeren kaasuputki vähentää myös Venäjän riippuvuutta Ukrainasta kaasun kauttakulkumaana. Ukraina on eräs maakaasun suurimmista kuluttajista maailmassa, ja sen teollisuus on kokonaan riippuvainen Venäjän maakaasusta. Viime tammikuussa kallistunut maakaasu on aiheuttanut suuria vaikeuksia Ukrainan taloudelle, ja se joutui vasta ottamaan 500 miljoonan dollarin lainan voidakseen maksaa kaasulaskunsa Gazpromille.
Kuten nähdään, on Itämeren kaasuputkesta valtavasti sekä taloudellista että poliittista hyötyä Moskovalle, joten ei ihme että se rakennetaan huolimatta suurista rakennuskustannuksista. Putki on erittäin hyödyllinen myös Saksalle, koska se kykenee turvaamaan oman energiansaantinsa ilman riippuvuutta Baltiasta ja Puolasta.
Mutta mikä vaikutus Saksan "sooloilulla" on EU:n yhtenäisyyteen? Baltia ja Puola kokivat tulleensa petetyksi, sillä Saksa sivusi kylmästi heidän etunsa ajaessaan omaansa. Samalla varsinkin puolalaiset kokivat jäävänsä kokonaan Moskovan armoille energiansaannin suhteen, puhumattaan kaasun kallistumisen ja kauttakulkumaksujen poistumisen aiheuttamasta taloudellisesta tappiosta.
Sen lisäksi että Venäjän energiapolitiikka on hajottanut EU:n rivejä, on Venäjä aikeissa kilpailuttaa energiaansa EU:n ja Itä-Aasian nousevien talouksien kesken. Parhaillaan on rakenteilla kaasuputki Siperiasta Kiinaan. Myös Japani ja Australia ovat kiinnostuneita Venäjän maakaasusta. Jos ja kun EU menettää ensisijaisen nautintaoikeutensa Venäjän maakaasuun, joutuu se asemaan, jossa sen on mietittävä keinoja joilla se kykenee saamaan edelleen energiaa Venäjältä tilanteessa, jossa markkinoilla on myös muita, yhtä ostokykyisiä ja energiannälkäisiä ostajia.
Mitä Venäjä sitten hyötyy tilanteesta? Lisääntyneen poliittisen vaikutusvallan ohella maalla on tietenkin mahdollisuus rikastua erittäin nopeasti. Maakaasun hinta nousee koko ajan, joka merkitsee samalla valuuttavirran jatkuvaa kasvua kohti Moskovaa. Venäjä on unohtanut kommunismin aikaisen idealistisen hölmöilynsä, ja nyt sen ensisijainen tavoite on rikastuminen. Rikastuminen puolestaan merkitsee kansalaisten elintason kasvua, infrastruktuurin rakentamismahdollisuutta, sotilaallisen puolustuskyvyn nostamiskykyä ja koulutuksen/terveydenhuollon kehittämismahdollisuutta. Venäjä haluaa yksinkertaisesti nopeasti ylös 1990-luvun Boris Jeltsinin katastrofaalisen talous- ja finanssipolitiikan aiheuttamasta suosta, ja nousu on jo hyvässä vauhdissa.
Entä millaisia uhkatekijöitä Venäjän "rikastumispolitiikka" sisältää? Ensimmäisenä tulee mieleen myytävän tuotteen, eli maakaasun loppuminen. Maakaasu on rajallinen luonnonvara, ja mikäli maakaasun myyntiä lisätään, merkitsee se tämän luonnonvaran nopeampaa ehtymistä. Toisaalta Venäjällä on kolmasosa maapallon tunnetuista maakaasuvarannoista, ja lisäksi maassa on valtavia kokonaan tutkimattomia alueita, joilta maakaasua uskotaan löytyvän. Joten aivan heti tilanne jossa kaasu loppuu ei ole edessä.
Toinen uhka on sotilaallinen. Yhdysvallat ja EU eivät ollenkaan pidä Venäjän nykyisestä talouspolitiikasta, jossa Venäjä itse haluaa rikastua. 1990-luvun Boris Jeltsinin heikko Venäjä, jossa luonnonvarat ja niiden myyntituotto jaettiin oligarkkien kautta länteen oli lännelle paljon mieluisampi. Kannattaa huomioida, ettei länsi koskaan kritisoinut Boris Jeltsiniä, vaikka mies lähes tuhosi oman valtionsa! Rikastuva, vaurastuva Venäjä ei missään tapauksessa ole lännen intresseissä, ja tämä on suurin syy EU:n ja Yhdysvaltojen viime aikaiselle kovalle Venäjä-kritiikille.
Paras tilanne lännen kannalta olisi tilanne, jossa lännen energiayhtiöille annetaan vapaa nautintaoikeus Siperian energiavaroihin, ja jossa se voisi vapaasti hallinnoida öljyn ja maakaasun pumppausta sekä energianjakeluverkkoja. Tällainen tilanne ei tietenkään ole mahdollinen, jos Venäjä on voimakas. Sotilaallinen väliintulo Irakin tapaan ei ole mahdollinen, joten vaihtoehdoksi jää rahoittaa erilaisia anti-government liikkeitä Venäjällä ja toivoa, että ne poikisivat jotain tulosta. Tällä hetkellä Putinin nauttima kannatus Venäjällä on suuri, joten kovin helppo tehtävä Venäjän sisäisen yhtenäisyyden horjuttaminen ei tule olemaan.
Tässä on syy myös sille, miksi Venäjä on viime vuosina ottanut niin tiukan suhtautumisen kansalaisjärjestöihin. Meillä Suomessa Venäjän valintaa on helppo kritisoida demokratian vastaisena, koska meidän kansalaisjärjestömme eivät saa miljoonarahoitusta maan rajojen ulkopuolelta tavoitteena valtion sisäisen järjestyksen horjuttaminen, kuten Venäjällä. Lähtökohdat ovat hyvin erilaiset.
Tässä jotain alustusta aiheeseen.
"Venäjän suhteet" -ketju, jossa tätä aihetta käsiteltiin suljettiin, joten perustanpa uuden ketjun aihetta varten.
Euroopan energiansaanti on erittäin oleellinen kysymys myös tulevalla Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella. EU-alueen kulutus ja samalla energian tarve kasvaa koko ajan. Eräs ratkaisu on ydinvoiman lisääminen, mutta moni EU-maa ei halua näin tehdä.
Suosituin lähde lisääntyvän energiantarpeen tyydyttämiseksi on nykyisin maakaasu. EU saa tällä hetkellä kolmanneksen maakaasustaan Venäjältä, ja Venäjä on kiinnostunut lisäämään maakaasun myyntiä Eurooppaan entisestään.
Asiassa esiintyy kuitenkin paljon erimielisyyksiä. EU tarvitsee toisaalta Venäjän maakaasua, mutta ei halua kuitenkaan tulla siitä liian riippuvaiseksi. Vaihtoehdot tuntuvat kuitenkin olevan vähissä, sillä mikään toinen taho ei kykene tyydyttämään EU:n lisääntyvää maakaasun tarvetta.
EU on esittänyt Venäjälle vaatimuksia, joiden mukaan Venäjän tulisi antaa EU:lle omistusoikeuksia sen energianjakeluverkostoon, jolloin EU pystyisi itse kontrolloimaan maakaasun saantia ja hintaa paljon nykyistä enemmän. Samalla EU on kuitenkin blokannut venäläisen energiajätin Gazpromin ostamasta energianjakeluverkkoja Euroopassa, kuten esimerkiksi brittiläisen Centrican tapauksessa.
Venäjä ei ole luonnollisesti suostunut EU:n vaatimukseen, vaan se haluaa säilyttää omistuksen energianjakeluverkostoonsa valtionmonopoli Gazpromin kautta. EU:n vaatimukset ja saneluyritykset ovat saaneet Venäjällä kylmän vastaanoton.
EU tuntuu olevan asiassa altavastaajan asemassa. Venäjä ei ole taloudellisesti heikko kuten 1990-luvulla, joten sitä ei voi enää määräillä eikä sen toimintaa voi sanella, kuten aikaisemmin. Venäjä ja Gazprom ovat lisänneet vaikutusvaltaansa myös Venäjän ulkopuolella. Gazprom omistaa lukuisia kaasukenttiä ja energianjakeluverkkoja mm. Kazakstanissa ja Turkmenistanissa, kuten myös Algeriassa, joka on mm. Espanjan tärkein ulkopuolinen energiantoimittaja. 1990-luvun lopussa suurissa talousvaikeuksissa olleesta Gazpromista on muutamassa vuodessa kasvanut jättiläinen, joka ostelee kaasukenttiä ja energianjakeluverkkoja "oikealta ja vasemmalla". Yhtiö on laajentanut toimintaansa myös kaasun ulkopuolelle, kuten öljyyn. Gazprom on markkina-arvoltaan maailman kolmanneksi suurin yritys, ja tulee tätä vauhtia nousemaan ykköseksi muutaman vuoden sisällä.
EU ei siis neuvottele heikon ja epäyhtenäisen energiantoimittajan kanssa, vaan yhtenäisen ja voimakkaaksi kasvaneen monopolin kanssa. 1990-luvulta tuttu tilanne, jossa kauppaa käytiin EU:n ehdoilla, ei enää päde tänä päivänä. Parhaat kortit tuntuvat olevan venäläisten käsissä, sillä he omistavat hyödykkeen, josta toinen taho on tullut yhä enemmän riippuvaiseksi.
Energia on EU-maiden kannalta niin olennainen asia, että se on onnistunut hajottamaan EU:n rivejä ja aiheuttamaan epäsopua unionin sisällä. Paras esimerkki on vuonna 2010 valmistuva Itämeren kaasuputki, joka mahdollistaa kaasun toimittamisen Viipurista suoraan Saksaan, jolloin välissä olevat Baltian maat ja Puola ohitetaan kokonaan. EU:n uudet jäsenmaat Latvia, Liettua ja Puola ovat kokeneet putken uhkaksi omalle energiaturvallisuudelleen, sillä näiden valtioiden energiariippuvuus Venäjästä on jokseenkin täydellinen. Erityisesti puolalaiset ovat ladelleet kovaa tekstiä sekä Berliinin että Moskovan suuntaan, syyttäen venäläisiä ja saksalaisia uudesta "Molotov-Ribbentrop" -sopimuksesta ja juonittelusta puolalaisia vastaan. Puolalaiset vaativat Saksan liittokansleria Angela Merkeliä pysäyttämään putken rakentamisen, mutta tuloksetta.
Aikaisemmin Puola ja Baltia saivat halpaa kaasua ja siirtomaksuja Venäjältä siitä edestä, että Venäjä sai kuljettaa kaasua niiden kautta länsi-Eurooppaan. Itämeren kaasuputki kuitenkin romuttaa tämän kiistattoman nautintaoikeuden, jolloin myös Puola ja Baltia alkavat maksaa kaasusta markkinahintaa ja menettävät aikaisemmin saamansa siirtomaksut. Esimerkiksi Puolan talouskasvu on ollut riippuvaista halvasta energiasta, ja maassa pelätään ettei sen teollisuus kestä energian tuntuvaa kallistumista. Ei ihme, että puolalaiset ovat raivoissaan. Entisestään kasvava riippuvuus Moskovasta ei varmasti myöskään miellytä polskeja, joiden suhteet Venäjään ovat tuntuvasti kylmentyneet koko 2000-luvun ajan. Mutta uusi kaasuputki antaa kaikki valttikortit Moskovan käsiin, sillä se ei ole enää riippuvainen Puolasta ja Baltiasta kaasun kauttakulkumaana. Puolalaiset joutunevat korjaamaan suhdettaan paremmaksi Moskovaan, mikäli yleensä haluavat kaasua jatkossa saada - edes markkinahintaan.
Itämeren kaasuputki vähentää myös Venäjän riippuvuutta Ukrainasta kaasun kauttakulkumaana. Ukraina on eräs maakaasun suurimmista kuluttajista maailmassa, ja sen teollisuus on kokonaan riippuvainen Venäjän maakaasusta. Viime tammikuussa kallistunut maakaasu on aiheuttanut suuria vaikeuksia Ukrainan taloudelle, ja se joutui vasta ottamaan 500 miljoonan dollarin lainan voidakseen maksaa kaasulaskunsa Gazpromille.
Kuten nähdään, on Itämeren kaasuputkesta valtavasti sekä taloudellista että poliittista hyötyä Moskovalle, joten ei ihme että se rakennetaan huolimatta suurista rakennuskustannuksista. Putki on erittäin hyödyllinen myös Saksalle, koska se kykenee turvaamaan oman energiansaantinsa ilman riippuvuutta Baltiasta ja Puolasta.
Mutta mikä vaikutus Saksan "sooloilulla" on EU:n yhtenäisyyteen? Baltia ja Puola kokivat tulleensa petetyksi, sillä Saksa sivusi kylmästi heidän etunsa ajaessaan omaansa. Samalla varsinkin puolalaiset kokivat jäävänsä kokonaan Moskovan armoille energiansaannin suhteen, puhumattaan kaasun kallistumisen ja kauttakulkumaksujen poistumisen aiheuttamasta taloudellisesta tappiosta.
Sen lisäksi että Venäjän energiapolitiikka on hajottanut EU:n rivejä, on Venäjä aikeissa kilpailuttaa energiaansa EU:n ja Itä-Aasian nousevien talouksien kesken. Parhaillaan on rakenteilla kaasuputki Siperiasta Kiinaan. Myös Japani ja Australia ovat kiinnostuneita Venäjän maakaasusta. Jos ja kun EU menettää ensisijaisen nautintaoikeutensa Venäjän maakaasuun, joutuu se asemaan, jossa sen on mietittävä keinoja joilla se kykenee saamaan edelleen energiaa Venäjältä tilanteessa, jossa markkinoilla on myös muita, yhtä ostokykyisiä ja energiannälkäisiä ostajia.
Mitä Venäjä sitten hyötyy tilanteesta? Lisääntyneen poliittisen vaikutusvallan ohella maalla on tietenkin mahdollisuus rikastua erittäin nopeasti. Maakaasun hinta nousee koko ajan, joka merkitsee samalla valuuttavirran jatkuvaa kasvua kohti Moskovaa. Venäjä on unohtanut kommunismin aikaisen idealistisen hölmöilynsä, ja nyt sen ensisijainen tavoite on rikastuminen. Rikastuminen puolestaan merkitsee kansalaisten elintason kasvua, infrastruktuurin rakentamismahdollisuutta, sotilaallisen puolustuskyvyn nostamiskykyä ja koulutuksen/terveydenhuollon kehittämismahdollisuutta. Venäjä haluaa yksinkertaisesti nopeasti ylös 1990-luvun Boris Jeltsinin katastrofaalisen talous- ja finanssipolitiikan aiheuttamasta suosta, ja nousu on jo hyvässä vauhdissa.
Entä millaisia uhkatekijöitä Venäjän "rikastumispolitiikka" sisältää? Ensimmäisenä tulee mieleen myytävän tuotteen, eli maakaasun loppuminen. Maakaasu on rajallinen luonnonvara, ja mikäli maakaasun myyntiä lisätään, merkitsee se tämän luonnonvaran nopeampaa ehtymistä. Toisaalta Venäjällä on kolmasosa maapallon tunnetuista maakaasuvarannoista, ja lisäksi maassa on valtavia kokonaan tutkimattomia alueita, joilta maakaasua uskotaan löytyvän. Joten aivan heti tilanne jossa kaasu loppuu ei ole edessä.
Toinen uhka on sotilaallinen. Yhdysvallat ja EU eivät ollenkaan pidä Venäjän nykyisestä talouspolitiikasta, jossa Venäjä itse haluaa rikastua. 1990-luvun Boris Jeltsinin heikko Venäjä, jossa luonnonvarat ja niiden myyntituotto jaettiin oligarkkien kautta länteen oli lännelle paljon mieluisampi. Kannattaa huomioida, ettei länsi koskaan kritisoinut Boris Jeltsiniä, vaikka mies lähes tuhosi oman valtionsa! Rikastuva, vaurastuva Venäjä ei missään tapauksessa ole lännen intresseissä, ja tämä on suurin syy EU:n ja Yhdysvaltojen viime aikaiselle kovalle Venäjä-kritiikille.
Paras tilanne lännen kannalta olisi tilanne, jossa lännen energiayhtiöille annetaan vapaa nautintaoikeus Siperian energiavaroihin, ja jossa se voisi vapaasti hallinnoida öljyn ja maakaasun pumppausta sekä energianjakeluverkkoja. Tällainen tilanne ei tietenkään ole mahdollinen, jos Venäjä on voimakas. Sotilaallinen väliintulo Irakin tapaan ei ole mahdollinen, joten vaihtoehdoksi jää rahoittaa erilaisia anti-government liikkeitä Venäjällä ja toivoa, että ne poikisivat jotain tulosta. Tällä hetkellä Putinin nauttima kannatus Venäjällä on suuri, joten kovin helppo tehtävä Venäjän sisäisen yhtenäisyyden horjuttaminen ei tule olemaan.
Tässä on syy myös sille, miksi Venäjä on viime vuosina ottanut niin tiukan suhtautumisen kansalaisjärjestöihin. Meillä Suomessa Venäjän valintaa on helppo kritisoida demokratian vastaisena, koska meidän kansalaisjärjestömme eivät saa miljoonarahoitusta maan rajojen ulkopuolelta tavoitteena valtion sisäisen järjestyksen horjuttaminen, kuten Venäjällä. Lähtökohdat ovat hyvin erilaiset.
Tässä jotain alustusta aiheeseen.
Viimeksi muokattu: