Ensinnäkin huippupelaajalla tarkoitan tässä yhteydessä vähän jotain enemmän kuin muutamaa SM-sarja tai 1-divisioona ottelua..
En ole vieläkään toipunut Coloradon megajoukkueen konttaamisesta 03-04 kaudella. Sakic, Forsberg, Kariya, Selänne, Foote, Blake, Hejduk, Liles, Tanguay jne.. Valmentajina noviisit ex-pelaajat Tony Granato, Rick Tocchet ja sekä Michel Quellet valitsemassa pelaajia. Kuten tiedetään, lopputulos oli katastrofaalinen materiaaliin nähden. Jokatapauksessa seurajohdossa tehtiin johtopäätökset, siirrettiin ex-pelaajat sivummalle ja hankittiin kokenut päävalmentaja St.Louis Bluesista. Tämä nyt vain yksi esimerkki P-A:n puolelta, mutta on niitä muitakin ja myös toisenlaisiakin lopputuloksia.
Suomalaista jääkiekkoa jos miettii 90-luvun alusta lähtien, ei tule mieleen huippupelaajista kouliintuneita huippuvalmentajia kuin kolme; Raimo Summanen, Kari Eloranta ja Juhani Tamminen. Varauksilla Kari Jalonen. Tänä päivänä Waltteri Immonen yrittää luoda uraa tuulisella paikalla, toistaiseksi huippumateriaalilla menestys on ollut vaatimatonta. Surullisia yrityksiä on ollut enemmän kuten Vellu Ketola Ässissä, Jukka Tammi Ilveksessä, Janne Laukkanen Bluesissa ja Matti Hagman "ties missä". Kaikkea näitä neljää yhdistää se, että he katosivat takavasemmalle yhtä nopeasti kuin ilmestyivät valmentajiksikin. Iso egoinen Christian Ruuttu on hyvä (huono)esimerkki ex-pelaajasta seurajohtajana. Viimeisimmät pelaajat, jotka "ylensivät itsensä" heti valmentajaksi ovat Esa Tikkanen ja Pasi Nurminen. Molemmat ansioituneita pelaajia, mutta pedagogisesti vailla pelin opettamisen taitoa ja johtajina kokemattomia. Nurmisen tapauksessa täytyisi olla osaamista johtaa myös seuraa. Tuntuu aika kovalta yhtälöltä.
Oma mielipiteeni on, että huippupelaajan status ei sinänsä ole esteenä huippuvalmentajaksi tulemiseen. Mutta valmentajaksi ei voi harppoa oikotietä, aivan kuten ei pelaajaksikaan. Tie tosin on hieman erilainen. Huippuvalmentajaksi kasvetaan enemmän "älyn" kautta ja huippupelaajaksi kehon suorittamisen kautta. Toisin sanoen, huippuvalmentajaksi kasvetaan kun valmennustieto ja -taito karttuu. Valmentajan tärkein työkalu on oma persoona, kuten kenellä tahansa johtavassa asemassa olevalla. Uskon, että huippupelaajan status on enemmän rasite huippuvalmentajaksi tulemiseen. Perustelen asian sillä, että kuilu todellisen elämän (valmentajan arjen) ja urheilijan aseman yhteiskunnassa, sekä usein ison egon ja yksilölähtöisen katsontakannan välillä on liian iso ja vaikeasti käsiteltävä asia monelle yksilölle. Siksikö harvoista huippupelaajista tulee huippuvalmentajia tai -johtajia?
En ole vieläkään toipunut Coloradon megajoukkueen konttaamisesta 03-04 kaudella. Sakic, Forsberg, Kariya, Selänne, Foote, Blake, Hejduk, Liles, Tanguay jne.. Valmentajina noviisit ex-pelaajat Tony Granato, Rick Tocchet ja sekä Michel Quellet valitsemassa pelaajia. Kuten tiedetään, lopputulos oli katastrofaalinen materiaaliin nähden. Jokatapauksessa seurajohdossa tehtiin johtopäätökset, siirrettiin ex-pelaajat sivummalle ja hankittiin kokenut päävalmentaja St.Louis Bluesista. Tämä nyt vain yksi esimerkki P-A:n puolelta, mutta on niitä muitakin ja myös toisenlaisiakin lopputuloksia.
Suomalaista jääkiekkoa jos miettii 90-luvun alusta lähtien, ei tule mieleen huippupelaajista kouliintuneita huippuvalmentajia kuin kolme; Raimo Summanen, Kari Eloranta ja Juhani Tamminen. Varauksilla Kari Jalonen. Tänä päivänä Waltteri Immonen yrittää luoda uraa tuulisella paikalla, toistaiseksi huippumateriaalilla menestys on ollut vaatimatonta. Surullisia yrityksiä on ollut enemmän kuten Vellu Ketola Ässissä, Jukka Tammi Ilveksessä, Janne Laukkanen Bluesissa ja Matti Hagman "ties missä". Kaikkea näitä neljää yhdistää se, että he katosivat takavasemmalle yhtä nopeasti kuin ilmestyivät valmentajiksikin. Iso egoinen Christian Ruuttu on hyvä (huono)esimerkki ex-pelaajasta seurajohtajana. Viimeisimmät pelaajat, jotka "ylensivät itsensä" heti valmentajaksi ovat Esa Tikkanen ja Pasi Nurminen. Molemmat ansioituneita pelaajia, mutta pedagogisesti vailla pelin opettamisen taitoa ja johtajina kokemattomia. Nurmisen tapauksessa täytyisi olla osaamista johtaa myös seuraa. Tuntuu aika kovalta yhtälöltä.
Oma mielipiteeni on, että huippupelaajan status ei sinänsä ole esteenä huippuvalmentajaksi tulemiseen. Mutta valmentajaksi ei voi harppoa oikotietä, aivan kuten ei pelaajaksikaan. Tie tosin on hieman erilainen. Huippuvalmentajaksi kasvetaan enemmän "älyn" kautta ja huippupelaajaksi kehon suorittamisen kautta. Toisin sanoen, huippuvalmentajaksi kasvetaan kun valmennustieto ja -taito karttuu. Valmentajan tärkein työkalu on oma persoona, kuten kenellä tahansa johtavassa asemassa olevalla. Uskon, että huippupelaajan status on enemmän rasite huippuvalmentajaksi tulemiseen. Perustelen asian sillä, että kuilu todellisen elämän (valmentajan arjen) ja urheilijan aseman yhteiskunnassa, sekä usein ison egon ja yksilölähtöisen katsontakannan välillä on liian iso ja vaikeasti käsiteltävä asia monelle yksilölle. Siksikö harvoista huippupelaajista tulee huippuvalmentajia tai -johtajia?