Ensimmäinen autoni oli isäukon käytöstä 80-lätkäläiselle siirretty 14 vuoden ikään maturoitunut Ford Taunus. Tuhnuksessa oli 1,6 litrainen huikean korkeaviritteinen rivimoottori, josta ainakin uudenkarheana oli saattanut irrota 50-60 hevosvoiman tehot. Taunon kun survaisi liikennevaloista matkaan, niin kaasupoljinta piti käsitellä varoen kuin kipeätä pimppiä. Muutoin olisi niska retkahtanut kiihdytyksen voimasta herkästi sijoiltaan.
Tai jos tarkemmin muistelen, niin Taunus -74 jäi toisten jalkoihin ihan joka juuttaan paikassa. Ovat jääneet mieleeni ne monet kerrat, kun kiihdytin Taunuksella Tampereelta Lempäälää kohti suuntaavalle moottoritielle Mansen viimeisistä liikennevaloista. Siinä kohdassa motari avautui ja avautuu edelleen loivaan ylämäkeen. Oli parempi koettaa siirtyä hyvissä ajoin oikeanpuolimmaiselle kaistalle, etten olisi Tuhnuksellani totaalisena tulppana muulle liikenteelle. Silti takaa vilkuteltiin keskellä päivää pitkiä valoja, kun joka jumalan warre ja invamopo pyrki alempiin matelijoihin lukeutuneen kulkupelini ohi.
Noillakin tehoilla kevytperäinen Taunus oli erittäin vaarallinen pirssi talvella. Kaljamokeleillä takavetoinen Ford oli pienelläkin kaasuannoksella herkästi poikittain, kun neljässä isältä pojalle perityssä talvirenkaassa oli yhteensä ehkä kymmenisen nastaa jäljellä. Älysin sentään heittää talveksi takaluukkuun pari hiekkasäkkiä, niin taunuksenperkeleellä uskalsi joten kuten ajaa. Takavetoisen auton talvikäsittelyn opinkin Taunuksen ansiosta vallan perusteellisesti.