Eläminen on ideologia

  • 3 361
  • 20

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Olen pyörtynyt muutaman kerran. Kokemukset olivat miellyttäviä. Mieleen tulvi lohdullinen heikkous, minkä jälkeen seuraava muistikuva liittyy havahtumiseen.

Nykytiedon mukaan pyörtymisen voi rinnastaa kuolemiseen. Kun tajunta lakkaa, mitään ei enää ole. Ei ole kipuja, ei huolta lainoista tai vuokranmaksusta, ei eksistentiaalista ahdistusta, ei työstressiä, ei pakottavia haaveita tai toiveita, ei ihastumisen, rakkauden tai kuolemalle menettämisen tuskaa. Kaikki on poissa, edes tyhjyyttä ei enää ole. Tajunnan sammuessa ihminen ei kaipaa tai kadu. Tajunnan kadottua ihminen menettää itsensä.

Sopiikin kysyä, miksi kuolemasta ei ole tullut suositumpaa ratkaisukeinoa ongelmiin tai pelkästään tarkoituksettomuuteen ja yleiseen elämäntuskaan. Vastauksen ydin piillee geeneissä, mutta mukana on myös paljon ideologiaa. Länsimaisen ihmisen kuuluu elää. Järjestelmä määrää niin ja siihen ihminen järjestelmän todellisuudessa kasvaa.

Kuolema kulttuurimme ulkopuolisena ilmiönä on meille merkityksetöntä. Kuinka helppoa olisikaan pelastaa ihmishenkiä pelkästään lahjoittamalla muutama ropo rokotusohjelmiin. Mutta ei kiinnosta. Kuolkoot perkele - siellä Afrikassa ja mitä niitä nyt on Intioita ja muita.

Kuoleman ideologisuus paljastuu mm. siinä, että aktiivi-ikäisen ihmisen hengen pelastamista vastustavat vain harvat kustannuksista piittaamatta. Mutta sen jälkeen, kun henki on pelastettu, ihminen voidaan sivuuttaa. Joutukoon sillan alle, sossutukiakin voisi leikata. Keskiössä ei ole ihminen, inhimillisyys, ihmisarvoinen elämä ja keskinäinen sosiaalinen vastuu vaan biologisen koneiston käynnissä pitäminen.

Elämisen ideologia näkyy myös lääkäreiden tavassa käsitellä elämänhaluttomuutta. Sitä pidetään kai liki poikkeuksetta merkkinä sairaudesta tai henkisestä epätasapainosta. Länsimaiselle lääketieteelle kuolemaa rationaalisena vapauttavana valintana ei ole. Länsimaisen lääketieteen tehtävä on estää liian varhainen kuoleminen.

Lataamme kuolemaan merkityksiä, joita kuolevalla itsellään ei voi olla. Yritämme ikään kuin kuolla etukäteen ja sillä tavalla perustella elämän arvoa. Tästä pitäisi päästä eroon. Kuolemasta pitäisi tulla vaihtoehto. Halukkaille pitäisi tarjota rauhallinen ja lohdullinen kuolema lääketieteen keinoin. En tarkoita eutanasiaa vaan julkisin varoin kustannettua ja toteutettua itsemurhaa. Tällainen suhtautumistapa olisi rationaalinen ja tieteellinen.

Järkeä!
 

Gentleman

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
"elämä on pyhä, mittaamattoman arvokas, Jumalan lahja..." jne. Kaikki varmaan ovat kuulleet nämä näkemykset?

Rationaalinen ongelma tuossa vapaaehtoisessa elämästäluopumisessa piilee sitten siinä, että miten voimme rangaista ketään toisen elämän päättämisestä jos elämää ei pidetäkään mittaamattoman arvokkaana? Tarkoitan, että jos elämästä voidaan luopua ilman sen perusteellisempia perusteluita niin miten perustellaan vuosien linnatuomio kuolemantuottamuksesta, taposta, murhasta?

Olen periaatteessa "elämästäluopumisen" kannalla, toisaalta vastustan myös yksittäisen ihmisen hengissäpitämistä hinnalla millä hyvänsä. Minusta jokin raja tulisi olla siinä kuinka paljon yhteiskunta yhteen yksilöön resurssejaan tämän elinikänä käyttää. Mutta tiedostan ongelmat siinä, että toisaalta kannustettaisiin ihmisiä olemaan hengissä ja toisaalta taas kuolemaan pois. Jotenkin siitä tulee sellainen kolkko tunne.
 
Viimeksi muokattu:

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Rationaalinen ongelma tuossa vapaaehtoisessa elämästäluopumisessa piilee sitten siinä, että miten voimme rangaista ketään toisen elämän päättämisestä jos elämää ei pidetäkään mittaamattoman arvokkaana?

Annetaan yksilön määrittää elämänsä (mittaamattoman) arvokkaaksi ja pidetään sitä lähtökohtana, mutta myönnetään samalla, että kuoleminen voi olla järkevä valinta eikä pelkkä mielenhäiriö.
 
Suosikkijoukkue
HIFK
Halukkaille pitäisi tarjota rauhallinen ja lohdullinen kuolema lääketieteen keinoin. En tarkoita eutanasiaa vaan julkisin varoin kustannettua ja toteutettua itsemurhaa. Tällainen suhtautumistapa olisi rationaalinen ja tieteellinen.

Järkeä!

Mihin itsemurhan toteuttamiseen tarvitaan erityistä rahoitusta? Tarkoitan siis ihan toteutuksen kannalta. Mielikuvanani on että itsemurha harvoin, jos koskaan, jää taloudellisista syistä toteuttamatta.

Vai tarkoitatko että yhteiskunnnan tulisi aktiivisesti tarjota itsemurhaa eräänlaisena vaihtoehtona? Jos kyllä, niin mille?
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Vai tarkoitatko että yhteiskunnnan tulisi aktiivisesti tarjota itsemurhaa eräänlaisena vaihtoehtona? Jos kyllä, niin mille?

Kun itsemurhaa rupeaa toteuttamaan, huomaa, ettei se niin helppoa olekaan. Varmoja vaihtoehtoja ovat vain rumat kuolemat tai muille haittaa aiheuttavat kuolemat. Tällainen on esimerkiksi rekkaa päin ajaminen Micralla.

Jos tahtoo lähteä rauhallisesti ja varmasti, tavalliselle ihmiselle vaihtoehtojen määrä on rajattu. (Uni)lääkkeiden yliannostusta monet yrittävät, mutta tunnetusti ne tehoavat huonosti.

Tässä tilanteessa pitäisi tulla yhteiskunnan apuun. Ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus levolliseen kuolemaan. Kuoleman syyksi riittäisi kuoleman halu.
 

sekolust

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна, Lostedt, Ben-Amor
Kun itsemurhaa rupeaa toteuttamaan, huomaa, ettei se niin helppoa olekaan.

Pitääkö asian olla helppo? Tuossa tilanteessa ongelma on niin sanotusti korvien välissä siinä missä aika, paikka ja välineet ovat vain pieniä yksityiskohtia suunnitelmassa. Kun suurin "ongelma" on tekijässä itsessään, niin eikö tuo jo kerro edes jonkinlaisesta halusta elää? Jos ihmisellä oikeasti on halu kuolla, ei korvien välissä luulisi hälytyskellojen soivan jonkun mahdollisen veriroiskeen takia.

Varmoja vaihtoehtoja ovat vain rumat kuolemat tai muille haittaa aiheuttavat kuolemat.[/QUOTE]

Jos tarkoituksena on päättää päivänsä, onko loppujen lopuksi jollain rumuudella tai kauneudella mitään merkitystä? Jos matolle tulevat roiskeet tai häkämyrkytyksen takia ilmoille leijuvat saasteet ovat ero kuoleman ja elämän välillä, niin kuinka vakaavalla pohjalla edes kuolemanhalu on? Mitä itse olen tarinoita kuullut, niin monelle syy olla vetämättä liipaisimesta on jossain aivan muualla kuin teon esteettisyydessä. Tulisiko tuo "viimeinen ajatus" kuinka usein mieleen silloin, kun lähtö tapahtuisi valvotuissa olosuhteissa muiden toimesta?
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Pitääkö asian olla helppo?

Kyllä. Pääsääntöisesti ihminen ei tapa itseään herkästi. Taustalla on pitkä, usein vuosien tai kymmenien vuosien prosessointi, jonka tuloksena on syntynyt käsitys elämän arvottomuudesta, lohduttomuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Asiaa ei ole enää syytä pitkittää vaikeuttamalla itse kuolintapahtumaa.

Toinen näkökulma on läheisten syyllisyys. Kun itsemurhasta tulisi hyväksytty valinta, läheisten tuska olisi pienempi. Jo lapset pitäisi kasvattaa siihen, että ympäriltä lähtee ihmisiä oman käden kautta. Se pitäisi esittää heille luontevana ja luonnollisena valintana ja vaihtoehtona, joka on jokaiselle mahdollinen.

Minä olisin varmasti kuollut, jos itsemurhaan olisi tarjolla pehmeät menetelmät enkä kantaisi helvetinmoista moraalista taakkaa läheisteni tilasta. Ja minun kannattaisi olla kuollut. Elämäni ei ole suunnattoman paskamaista, mutta ei elämisen arvoistakaan. Elämässäni ei ole sellaisia asioita, jotka tuntuisivat mukavammalta kuin ikuinen tajuttomuus. Oikeastaan en tiedä mitään nautinnollisempaa kuin mennä umpiväsyneenä sänkyyn ja nukahtaa 30 sekunnissa. Sinä hetkenä voi kokea kuoleman täydellisyyden.

Mutta niin vain vieläkin täällä sinnittelen tavan, sosiaalisen paineen, moraalisen paineen ja puuttuvien välineiden vuoksi. Näin se on varmasti monen muunkin kohdalla.
 

Palstalegenda

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ukraina, Eveliina Määttänen
Elämä on kallista mutta kuoleminen se vasta kallista onkin, ei meillä moiseen ylellisyyteen ole varaa.

Paitsi tietenkin sitten, kun ihminen ei enää tuota tuottavaa työtä. Eläkeiässä viimeistään. Ne, joilla ei ole rahaa, ne kuuluisi lähtökohtaisesti tappaa. Eläke siis poistettaisiin kaikilta. Siinäpä sitten saisi vapaaehtoinen eläkesäästäminen ihan uuden motiivin. "Henkeni pitimiksi minä säästän". No niin, totta perkeleessä, säästät!

Kyllä tämä asia pitää mitata ihan vaan rahalla eikä millään muulla. Siksi on sanonta "money talks". Kaikki englanniksi sanottu on aina viisasta.
 

Hejony

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Suomi
En nää yhtäkään hyvää syytä miksi yhteiskunnan pitäisi auttaa itsemurhassa (pl. eutanasia, sen kannalla kyllä olen). Ihmisellä pitää olla täysi vapaus päättää omasta elämästä ja kuolemastaan, joten jos hän haluaa elämänsä päättää eikä yksin siihen fyysisistä syistä (esim. halvaantuminen) johtuen pysty, silloin häntä täytyy siinä avustaa. Sen sijaan jos on kykenevä itsemurhansa itsenäisesti suorittamaan, en näe yhtäkään pätevää perustetta, miksi yhteiskunnan pitäisi luoda minkäänlaista itsemurhapalvelua. Groteskia sanoa, mutta eipä kuoleminen kovin hankalaa ole. Monille se tapahtuu jopa ihan pyytämättä ja yllättäen. Tuonkaltaisista puheista omaan korvaani pistää lähinnä lopullisen uskalluksen puute. Siinä ei tietenkään ole mitään hävettävää, mutta ei se ole validi peruste vaatia yhteiskuntaa mukaan talkoisiin.

Olen kokenut tilan, jossa olo oman pään sisällä oli niin sietämätön, ettei mikään läheisten rakkaus tuntunut riittävältä syyltä elää. En varsinaisesti harkinnut itsemurhaa, sillä uskoni tilan ohimenoon oli jatkuvasti riittävän suuri, mutta tiedostin, että jos jostain syystä tila jää pysyväksi, oloni olisi liian sietämätön. En jaksaisi elää vain muiden vuoksi, itse jatkuvasti kärsien. Niinpä en ole niitä ihmisiä, jotka ovat ensimmäisinä tuomitsemassa itsemurhan itsekkäänä tekona.

Sen sijaan vihaan suomalaista/länsimaista kulttuuria, jossa psykiatrisen avun hakeminen nähdään edelleen jonkinlaisena heikkouden osoituksena. On aivan käsittämätöntä, että jokaisen pienen flunssan johdosta hakeudutaan terveyskeskukseen, mutta sitten kun ongelmat ovat aivoissa, eli siellä mistä aivan jokaikinen tuntemus, ajatus ja havainto meille suodattuu ja välittyy, yritetään sitä vastaan painia yksin. Yhtä fiksua olisi ajaa aamuruuhkassa F1-autolla ja lähteä tänään Interlagosin kisaan Ladalla.

Ihminen on biologisesti ohjelmoitu elämään, jatkamaan sukuaan, ja haluamaan elämää. Jos tilanne ei ole tämänkaltainen, siihen on olemassa joku syy. Poikkeuksetta. En tietenkään sano että jokaista syytä voidaan selvittää ja siten mielenterveysongelmaa voidaan ratkaista riittävällä terapialla, mutta näen, että yhteiskunnalla on velvollisuus yrittää. Perusteeksi riittää ihan se, että ne ihmiset jotka esimerkiksi vakavasta masennuksesta ovat toipuneet, pitävät elämäänsä sen jälkeen yleisesti varsin suuressa arvossa ja ovat erittäin tyytyväisiä paluustaan tähän "biologiseen perustilaan", eli elämänhalun saavuttamiseen. Kuten todettua, kaikki ongelmat eivät ratkea, mutta mieluummin näen yhteiskunnan vähäiset resurssit suunnattavan siihen että yritetään auttaa elämään kuin auttaa kuolemaan. Jos joku sitten päätyy omasta näkökulmastaan toivottomaan tilanteeseen ja itsemurhaan, minä en sitä todellakaan tuomitse. Kuten jo sanoinkin, itsemurhaan voi olla moniakin aivan päteviä ja pitäviä perusteita. Mutta en nää sitä siirrettäväksi yhteiskunnan vastuulle, millään.

Hieman ohi aiheen voisi kärjistetysti sanoa, että asevelvollisuuden voisi lakkauttaa ja määrätä molemmille sukupuolille pakollinen 6-12kk pituinen tiivis terapiasessio. 99% ihan terveiksikin määritellyiltä ihmisiltä löytyy syvältä mielen syövereistä sellaisia tekijöitä, jotka tietyissä olosuhteissa muodostuvat riskiksi muille tai itselle. Jotkut aselainsäädännöt sun muut ovat suuressa kuvassa samantekeviä. Jos ihmisten pään sisällä ovat asiat järjestyksessä, ei siihen haulikkoon tai veitseen ole kännipäissään mitään tarvetta tarttua.
 

Hemingway

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sapko
Tuonkaltaisista puheista omaan korvaani pistää lähinnä lopullisen uskalluksen puute.

Uskalluksen puutettahan se usein on, mutta ei uskalluksen puutetta kuolemaan vaan uskalluksen puutetta tekoon. Samaan malliin monet kaupunkilaishöntiäiset mässyttävät lihaa hyvällä ruokahalulla, mutta kanan pään katkaiseminen on heille liikaa.

On henkisesti huomattavasti helpompaa nielaista pari pilleriä kuin notkua sillan kaiteella, kävellä raidetta pitkin, ripustaa köyttä tai vedellä puukolla pitkin suonia. Kuitenkaan se, että ihminen ei pysty tällaiseen väkivaltaan, ei tarkoita, etteikö hän ihan oikeasti tahdo kuolla.

Loppuviestisi olikin sitten perinteista teinivalistusta, joka ei asiat moneen kertaan pohtineeseen aikuiseen uppoa.
 

Hejony

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Suomi
Uskalluksen puutettahan se usein on, mutta ei uskalluksen puutetta kuolemaan vaan uskalluksen puutetta tekoon. Samaan malliin monet kaupunkilaishöntiäiset mässyttävät lihaa hyvällä ruokahalulla, mutta kanan pään katkaiseminen on heille liikaa.

On henkisesti huomattavasti helpompaa nielaista pari pilleriä kuin notkua sillan kaiteella, kävellä raidetta pitkin, ripustaa köyttä tai vedellä puukolla pitkin suonia. Kuitenkaan se, että ihminen ei pysty tällaiseen väkivaltaan, ei tarkoita, etteikö hän ihan oikeasti tahdo kuolla.
Kuten edellisessä viestissäni totesin, huonoina aikoinani en lopulta kovin lähellä mitään lopullista ratkaisua käynyt, satunnaisia mielikuvitusleikkejä pidemmällä, joten sikäli en voi asettua samaan asemaan. Järjellä jos ajattelee niin kuvittelisin kuitenkin, että jos se kuolema ja ajatus siitä on niin kaunis kuin kuvailet, ja sen avulla saavutettava helpotus niin suuri, niin muutaman sekunnin/minuutin mittainen suoritus olisi sen arvoista, vaikka pelottaisikin. Ehkä asiaton vertaus, mutta pelokkaat ihmiset hyppivät laskuvarjohyppyjä, koska lopputulema on niin positiivinen vaikka itse suoritus pelottaakin. Tietysti puhutaan eri mittaluokan asioista, mutta noin analogiana.

En osta ajatusta siitä, että jos elämä on oikeasti pelkkää suunnatonta kärsimystä ja vaihtoehtona olisi auvoinen ja huoleton ikuinen lepotila, ihminen ei uskaltaisi tehdä ratkaisuaan hetkellisen kivun pelosta.

Loppuviestisi olikin sitten perinteista teinivalistusta, joka ei asiat moneen kertaan pohtineeseen aikuiseen uppoa.
Käy toki kohta kohdalta läpi niitä seikkoja, joista olet eri mieltä, niin katsotaan josko tästä saataisiin aikaiseksi asiallinen keskustelu ilman tarvetta itsensä muiden yläpuolelle kohottamiseen. Mielelläni keskustelisin aiheesta, luulisin että sinäkin kun kerran threadin pistit pystyyn.
 

julle-jr

Jäsen
Ihminen on biologisesti ohjelmoitu elämään, jatkamaan sukuaan, ja haluamaan elämää. Jos tilanne ei ole tämänkaltainen, siihen on olemassa joku syy. Poikkeuksetta. En tietenkään sano että jokaista syytä voidaan selvittää ja siten mielenterveysongelmaa voidaan ratkaista riittävällä terapialla, mutta näen, että yhteiskunnalla on velvollisuus yrittää.
Tietenkin on niin, että evoluution myötä ne ihmiset ja eläimet, jotka ovat halunneet elää ja jatkaa sukuaan, ovat lisääntyneet keskimäärin enemmän. Näin ollen elämänhaluisuus on ylivoimaisella enemmistöllä eliöitä vallitseva ominaisuus. Ei ihmistä tai muitakaan eläimiä kuitenkaan ole mitenkään ohjelmoitu. Tai jos olet sitä mieltä, että tällainen ohjelmointi on suoritettu, niin sinun pitää minusta esittää kuka sen on tehnyt ja milloin.

Koska mitään ohjelmointia ei ole ainakaan todistettavasti tehty, on minusta järkeenkäypää ajatella, että kaikilta ei tuota elämänhaluisuutta luontaisesti löydy tai sitä löytyy melko vähän. Kuten sanoin, ylivoimaisella enemmistöllä se löytyy, mutta koko evoluutiokin perustuu siihen, että välillä aina syntyy joku mutaatio. Useimmat mutaatiot ovat haitallisia, mutta joskus joku mutaatio on hyödyllinen ja johtaa kantajansa muita suurempaan lisääntymiseen.

Minusta on siis luontevaa olettaa, että aina välillä syntyy yksilöitä, joilla on sellainen ominaisuus, että elämänhalua ei juurikaan ole. Onko niin, että me muut emme voi kunnioittaa tätä heidän ominaisuuttaan, vaan yritämme väkisin vääntää heistä elämänhaluisia. Yritämme eheyttää heitä kuten jotkut haluavat homoille tehdä. Minä en tiedä pitäisikö elämänhaluttomia eheyttää, mutta ei se ihan helppo kysymys ole. Itse asiassa Jos sinun mielestäsi ihminen on ohjelmoitu jatkamaan sukua, on homouskin silloin joku ohjelmointivirhe ja se pitäisi hoitaa pois.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Olisihan se hienoa jos yhteiskunta jakaisi "itsemurhapillereitä" kaikille vaivaisille ja vanhuksille helpottamaan oman elämänsä lopettamista mahdollisimman kivuttomasti ja samalla mahdollisimman siististi, joten kyllä, kannatan tässä suhteessa Kaari Utrion jokunen vuosi sitten tekemää ehdotusta. Toki se hiukan hiomista kaipaa, epäilemättä, sillä tokko mikään ehdotus kerralla täydellinen on, mutta minä en näe mieltä siitä, että ihmisten on "väkisin" elettävä täällä vaikka halu pois on suuren suuri.

Tietenkin itsemurha ilman mitään ""itsemurhapilleriä" on aina mahdollisuus, mutta monelle ihmiselle kynnys tehdä itsemurha juuri sen luonteen vuoksi on todella suuri. Kaikista ei ole ajamaan rekkaa päin tai hirttämään itseään, eikä jokaisella ole sen sataa erilaista pilleriä kotona joiden avulla yrittää sitä itsemurhaa - ja mahdollisesti epäonnistua suuresti ja jäädä eloon. Miksi siis yhteiskunta tässä suhteessa kannustaa ihmisiä elämään vaikka elämisen laatu on monien kohdalla hyvinkin kehnoissa kantimissa.

Suomessa itsemurhien määrä on laskenut jo jonkin aikaa, suurimpana syynä siihen on se, että keski-ikää lähestyvät miehet eivät enää tee niin paljon im-yrityksiä. Kenties tämä on hyväkin asia. Mutta on eräs ryhmä, jossa im-yritysten määrä on kasvanut jo jonkin aikaa ja se on vanhukset. Kenties tämä kertoo jotain tästä yhteiskunnasta, kun vanhukset näkevät oman osansa niin onnettomana, että itsemurha alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin elämän jatkaminen viemä muutaman - kenties kituvan - vuoden verran. Miksei siis anneta näille vanhuksille mahdollisuutta lopettaa elämänsä siististi ja kivuttomasti? Minä toki antaisin tämän mahdollisuuden kenen tahansa käyttöön jos kerran näkee elämänsä niin näköalattomana, että kuolema on elämisen jatkumista parempi vaihtoehto. Ehkäpä pieni harkinta on paikallaan, mutta jos elämä pyörii oman kuoleman ympärillä vuodesta toiseen niin mikäpä siinä, antaa mennä vaan.

Minäkin olen tässä jo tuumaillut, että pistänkö säästötilin pystyyn jonne talletan rahaa säännöllisesti, jotta halutessani, kun oikein vaivainen ja sairas olen, voin turvautua jonkin "eutanasiaklinikan" apuun. Saapa nähdä onko Suomessa muutaman vuosikymmenen kuluttua omia (laillisia) eutanasiaklinikoita joiden apuun turvautua. Uskoisin, että on.

vlad.
 

Hejony

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Suomi
Tietenkin on niin, että evoluution myötä ne ihmiset ja eläimet, jotka ovat halunneet elää ja jatkaa sukuaan, ovat lisääntyneet keskimäärin enemmän. Näin ollen elämänhaluisuus on ylivoimaisella enemmistöllä eliöitä vallitseva ominaisuus. Ei ihmistä tai muitakaan eläimiä kuitenkaan ole mitenkään ohjelmoitu. Tai jos olet sitä mieltä, että tällainen ohjelmointi on suoritettu, niin sinun pitää minusta esittää kuka sen on tehnyt ja milloin.
Jumala 6000 vuotta sitten. Mikä evoluutio?

No ei. Ajatuskulkusi on mun silmääni täysin pätevä, enkä lähde sitä kiistämään. Tässä nyt kuitenkin tartuttiin yhteen sanaan ("ohjelmoida"), ja sen virheelliseen käyttöön. Pointti näköjään kuitenkin molemmilla suurinpiirtein sama, eli että valtavalta enemmistöltä tuo elämänhalu luontaisesti löytyy. Ohjelmoida-termi oli väärä, enkä mutaatioitakaan ottanut huomioon. Nettiin ei tule aina kirjoitettua kovin akateemista tekstiä, nuo olivat sulta hyviä poimintoja.

Pohdintasi ei kuitenkaan varsinaisesti muuta pointtiani, joka siis oli se, että melkoisella enemmistöllä elämänhaluttomuudesta kärsivistä ihmisistä taustalla on jotain muuta(kin) kuin geenimutaatio. Eli joku syy, johon mahdollisesti voidaan vaikuttaa.

Sen sijaan pointtisi luontaisesti elämänhaluttomien ihmisten eheyttämisestä on ehdottomasti mielenkiintoinen. Tuollaisten tapausten löytäminen ja erottelu on jo sinänsä suunnaton haaste, sillä valtaosan ihmisten taustalta löytyy joitakin tekijöitä ja tapahtumia, jotka voidaan tulkita mielenterveysongelmien syyksi. Eli jos Matti on luontaisesti elämänhaluton ja hänen vanhempansa ovat sattuneet eroamaan Matin lapsuudessa, on helppo pistää mielenterveysongelmat ja luontaiset tarkoituksettomuuden tunteet huonon lapsuuden tiliin. Lisäksi on välttämätöntä huomioida, että ympäristö ja perimä toimivat kuitenkin aina yhteistyössä. Olipa yksilö luonnostaan kuinka pirtsakka ja elämänmyönteinen tahansa, jos lapsuuden olosuhteet ovat Natascha Kampuschin luokkaa, on tuloksena kohtalaisen rikkinäinen yksilö. Ja sama toisinkinpäin. Ei kenestäkään voida sanoa, että henkilö A on luontaisesti niin elämänhaluinen, ettei sitä hänestä voida kitkeä, tai B niin haluton, ettei oikeanlainen ympäristö voisi sitä hänelle lisätä.

Toisaalta onko syytä "tyrkyttää" elämänhalua ihmiselle joka ei sitä luontaisesti edes koe tarvitsevansa? Kuten totesit, vaikea kysymys, mielestäni ei. Tämä on ehdottomasti mielenkiintoista pohdintaa, mutta valitettavan teoreettista juuri tuon tunnistamisvaikeuden johdosta. Sekään kun ei oikein toimi että kysytään potilaalta, esimerkiksi vaikeasti masentuneista todennäköisesti suurin osa niputtaisi itsensä suorilta luonnostaan elämänilottomiksi vaikkei asianlaita niin olisikaan.

Kuten toivottavasti teksteistänikin välittyy, olen viimeiseen asti yksilön oikeuksien puolestapuhuja, mutta toisaalta tunnustan senkin, ettei ihminen aina itse tiedä mikä hänelle on parasta. Vaikeita asioita, ja todellakin pohtimisen arvoisia.
 

julle-jr

Jäsen
Toisaalta onko syytä "tyrkyttää" elämänhalua ihmiselle joka ei sitä luontaisesti edes koe tarvitsevansa? Kuten totesit, vaikea kysymys, mielestäni ei. Tämä on ehdottomasti mielenkiintoista pohdintaa, mutta valitettavan teoreettista juuri tuon tunnistamisvaikeuden johdosta. Sekään kun ei oikein toimi että kysytään potilaalta, esimerkiksi vaikeasti masentuneista todennäköisesti suurin osa niputtaisi itsensä suorilta luonnostaan elämänilottomiksi vaikkei asianlaita niin olisikaan.
Totta. Käytännössä varmasti melko mahdotonta tunnistaa "geneettinen elämänhaluttomuus" tai miksi sitä nimitetäänkään. Tietysti jos löytyisi joku elämänhalugeeni, voitaisiin asiaa käydä läpi tapauskohtaisesti. Ja on totta myös se, että esimerkiksi lapsuuskokemusten takia elämänhaluton ei varmaankaan tunnista piilevää elämänhaluaan, mutta voi olla hyvinkin kiitollinen myöhemmin jos hänet saadaan nostettu ojasta.
 

Palstalegenda

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ukraina, Eveliina Määttänen
Nykytiedon mukaan...
Tuota minä ihmettelen. Ettäkö joku tosiaan luottaa nykytietoon. Nykytieto on vain tienvarsitolppa matkalla totuuteen. Ihan uskovaisten touhua tuommoinen nykytietoon uskominen. Suuruudenhullua luulla, että juuri meidän sukupolvi, ja minä itse, sinä varsinkin, olisi saavuttanut nykytiedon haaliessaan samalla myös totuuden.

Sitten vielä sen perusteella elämän ja kuoleman kysymyksiä ollaan ratkomassa. Suuruudenhullu ajattelumalli.

Älä usko mihinkään, piere ja pasko. Siinä sitä savottaa. Luonto kyllä sinut hoitelee, tuo sarjamurhaajien sarjamurhaaja.

Itse haluaisin elää ainakin 1000 vuotta. On täällä niin hauskaa, vaikka kaikki onkin perseestä.
 

olkikuukkeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
"Itsemurhapillerien" saaminen ei saisi olla ainakaan liian helppoa. Ihmisethän tappavat itseään (toisista puhumattakaan) kuohuspäissään tai liian heppoisin perustein. Esim. teinin itsemurha tulisi mielestäni kaikin keinoin estää. Teinillä ei todennäköisesti ole tarvittavaa elämänkokemusta ja tietoa punnita oman elämänsä jatkamisen mielekkyyttä.

Se mitä olen lukenut eutanasiaklinikoiden toimintatavoista on lieventänyt ja muuttanut omaa suhtautumistani avustettuun itsemurhaan. Olikohan National Geographicissa ollut joskus juttu belgialaisesta eutanasiaklinikasta, jonka "ehdot" vaikuttivat kohtalaisen vedenpitäviltä väärinkäytösten suhteen.

Sopiikin kysyä, miksi kuolemasta ei ole tullut suositumpaa ratkaisukeinoa ongelmiin tai pelkästään tarkoituksettomuuteen ja yleiseen elämäntuskaan. Vastauksen ydin piillee geeneissä,

Nimenomaan geeneissä. Ei ole realistista odottaa (ja varmaan harva toivookaan), että itsemurhasta tulisi mikään erityisen suosittu "ongelmanratkaisutapa". Ihmisellä, kuten useimmilla muillakin elävillä olennoilla, on erittäin voimakas eloonjäämisvietti. Evoluutio on vinkeä juttu.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
"Itsemurhapillerien" saaminen ei saisi olla ainakaan liian helppoa. Ihmisethän tappavat itseään (toisista puhumattakaan) kuohuspäissään tai liian heppoisin perustein. Esim. teinin itsemurha tulisi mielestäni kaikin keinoin estää. Teinillä ei todennäköisesti ole tarvittavaa elämänkokemusta ja tietoa punnita oman elämänsä jatkamisen mielekkyyttä.

Jos tarkastelen asiaa muutoin kuin oman edun kannalta niin on viisasta, että "itsemurhapillerin" saamiseksi tulisi täyttää tiettyjä ehtoja ja kovin nuorille niitä ei pitäisi jakaa kuin todellisissa poikkeustapauksissa. Tällainen poikkeustapaus voisi olla vakava kuolemaan johtava pitkälle edennyt sairaus, mutta sen sijaan teini joka nyt vaan haluaa kuolla ei minunkaan mielestä itsemurhapilleriä tarvitse. Sen sijaan aikuinen, joka edelleen näkee elämänsä niin toivottomana ettei vuosienkaan jälkeen näe siinä järkeä ja jonka mielestä eläminen ei ole elämisen arvoista, voi minun puolesta saada pillerinsä ja päättää päivänsä omien toiveidensa mukaisesti.

Tietyissä tapauksissa olen valmis antamaan yksilölle oikeuden toimia oman tahtonsa mukaisesti vaikka se ulkopuolisen silmin voi vaikuttaa epäedulliselta toiminnalta. Edellytyksenä tietenkin se, että toiminnallaan ei vahingoita ulkopuolisia ihmisiä. Omaisille aiheutuvaa surua en pidä tällaisena "vahingoittamisena". Suhtaudun siis hyvin myötämielisesti siihen, että ihmisille annetaan oikeus päättää omatoimisesti omasta elämästään ja kuolemastaan, ne pienet poikkeukset huomioiden.

vlad.
 

Vanhapuuma

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYPinkylä, Suomen maajoukkueet, IF Gnistan
Tuota minä ihmettelen. Ettäkö joku tosiaan luottaa nykytietoon. Nykytieto on vain tienvarsitolppa matkalla totuuteen. Ihan uskovaisten touhua tuommoinen nykytietoon uskominen. Suuruudenhullua luulla, että juuri meidän sukupolvi, ja minä itse, sinä varsinkin, olisi saavuttanut nykytiedon haaliessaan samalla myös totuuden.

Uskoisin nimimerkki Hemingwayn käyttäneen kyseistä fraasia nimenomaan sen vuoksi, että se ei viittaisi lopulliseen tietoon, totuuteen, vaan juuri tämän hetkisen tietämyksen mukaisesti näin voimme olettaa. En tosin tiedä, mistä tämä käsitys nykytiedosta taasen tulee, joten se siitä.

Erikoinen ajatus, joskin tarkoitan erikoisella lähinnä sitä, että en ole asiaa tällä tavalla aiemmin ajatellut. Käsityksen elämisestä ideologiana voinee nähdä humanismin mukanaan tuomana luontaisena ajatusmallina, mutta humanismilla on yleensä on ollut taipumuksena viitata lähinnä toisten ihmisten elämisen arvokkuuteen, kääntymistä oman elämänsä arvokkuuteen ja tarkemmin sen arvottomuuteen en ole kovin monesti tavannut missään elämäntapaoppaassa (enkä puhu nyt siis joistakin "Kuinka elää elämä hyvin"-oppaista vaan yleisemmin filosofiasta elämänkatsomustietoon ja uskontoon jne.). Kuolemaa kylläkin on saatettu ylistää uskonnoissa, mutta monesti lupauksena tuonpuoleisesta elämästä, joka taas jatkaa elämisen tai olemisen arvokkuuden diskurssia - olipa tuonpuoleinen elämä sinänsä todellista tai ei.

Mutta en ehkä kutsuisi elämistä ideologiaksi, elämisellä ei sinänsä ole agendaa, jota pyritään toteuttamaan tämän agendan mukaisesti. Jonkinlaista aaterakennelmaahan ideologia lähinnä tarkoittaa, enkä siis näkisi, että eläminen sinänsä mikään ideologia olisi. Mutta olipa termi ideologia tai ei, hyvin yleinen näkemys elämisen arvokkuudesta kylläkin on.

Palataan kuitenkin takaisin tuohon ajatukseen siitä, että kuoleminen on absoluuttinen loppuminen, ei-olemista, olemattomuutta, miten sen nyt haluaakin ilmaista. Esim. kristinuskolle kuolema ei ole päättymistä, ei-olemista, oleminen jatkuu vain toisessa muodossa. Ateistille käsitys kuolemasta tarkoittaa ei-olemista, ja se on lopullista - kuolemaa ei seuraa enää mikään. Jos haluat kysyä, miksi oleminen on tärkeämpää kuin ei-oleminen, tuskinpa tuohon voi lopulta antaa muuta vastausta kuin mielipiteen. Ei-oleminen päättää kärsimykset ja onnellisuuden, se lopettaa kaiken, joten valinta lienee perusteltavissa vain yksilön oman näkemyksen mukaisesti.

Katsoisin siis, että kyse on vain mielipiteestä. Minun mielipiteeni on, että elämä on kaikki mitä on, ja haluan kokea sen kaikista sen epätyydyttävyyksistä huolimatta. Mitä muuta tästä voisi sanoa? Pitäisikö ihmisiä pakottaa elämään? Eipä kai. Mutta tuo ei-olemisen puoli tuntuu suhteellisen tylsältä, ja aika pitkältäkin. Tai siis eihän se miltään tunnu, koska mikään ei enää silloin tunnu. Miltään. Eläessä on kuitenkin mahdollisuus valita toisin. Ei-ollessa valinnanvaraa ei oikein ole, sattuneesta syystä. Ellei sitten oleta, että elämää on kuoleman jälkeenkin.

Olkaapa hyvä. Jatkan Tuomas Akvinolaisen lukemista.
 

Prof. Puck

Jäsen
Suosikkijoukkue
***HIFK*** & Norristolainen
Tunnustan heti alkuun, että aihealue on minulle vieras! En ole koskaan elämäni aikana uinut niin syvissä vesissä (tai ehkä olen, mutta en ole niin kokenut...), että mieleen olisi vakavammin juolahtanutkaan ajatus elämän omatoimisesta päättämisestä.

Sen verran olen kuitenkin ajatuksella leikkinyt, että jos joku kokee elämänsä niin arvottomana ja turhana, ettei sen jatkamiselle koe enää mitään mieltä, niin mikä estää ihmistä ottamasta täysin uutta suuntaa elämäänsä? Myy omaisuutensa (jos on jotain mitä myydä), heittää repun selkäänsä ja lähtee maailmalle etsimään jotain uutta? Ryhtyy uudeksi äiti-teresaksi tai liittyy muukalaislegioonaan, kukin mieltymystensä mukaan? Tai muuten vain uhraa elämänsä jollekin, josta voi kokea mahdollisesti saavuttavansa jotain positiivista elämäänsä. Kysehän ei tällöin ole altruismista, oikeastaan päinvastoin.

Vai onko niin, että vakavaan ajatukseen itsemurhan toteuttamisesta mielekkäänä ratkaisukeinona liittyy aina sen verran voimakas masennus, ettei voimia ja näköalaa kokeilla jotain uutta enää kertakaikkiaan ole jäljellä? Ymmärrän, että kysymykseni saattaa vaikuttaa osin naivilta sellaisille, jotka tämän asian parissa tosissaan kamppailevat, mutta vilpittömästi kysymyksen kuitenkin esitän! Pohja tälle kysymykselleni kumpuaa osin myös siitä huomiosta, että miksi ihmiset ylipäätään pelkäävät tehdä isoja muutoksia elämässään, jota eivät (elämäänsä) koe mielekkääksi?
 

Vanhapuuma

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYPinkylä, Suomen maajoukkueet, IF Gnistan
Onko todella näin? Minä olen kuvitellut ateismin liittyvän ainakin käsitykseen ei-jumaluudesta, ennen ja jälkeen kuoleman, mutta myös ei-olemista? En ole lukenut kovin paljoa aiheeseen koskevaa, otan mielellään vastaan suosituksia mikäli jollakulla on heittää tarjolle.

Minäkin ottaisin mielelläni vastaan kirjoituksia, jotka kertovat totuudenmukaisesti mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Mieluiten kokemusperäistä tietoa.

Nojoo mutta niin, totta, ehkä kaikille ateisteille kuolema ei väistämättä tarkoita ei-olemista, eikä ateismi sinänsä kuolemanjälkeiseen elämään tai olemattomuuteen kantaa itse asiassa otakaan. Suoranaisesti siis. Mutta itse ajattelen asian näin, ateistina. Mutta olet oikeassa, kärjistin asiaa hivenen ja ateismiin ei tämä käsitys väistämättä kuulu, sillä voihan joku ateisti katsoa, että ns. yliluonnollinen ei sinänsä ole yliluonnollista vaan vain jotakin, jota ihmiset eivät vielä (tai miksei koskaan) käsitä, eikä se siitä sinänsä yliluonnollista tee. Yliluonnollinenhan ihmiselle tarkoittaa sitä, mitä ihminen ei käsitä.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös