Olen pyörtynyt muutaman kerran. Kokemukset olivat miellyttäviä. Mieleen tulvi lohdullinen heikkous, minkä jälkeen seuraava muistikuva liittyy havahtumiseen.
Nykytiedon mukaan pyörtymisen voi rinnastaa kuolemiseen. Kun tajunta lakkaa, mitään ei enää ole. Ei ole kipuja, ei huolta lainoista tai vuokranmaksusta, ei eksistentiaalista ahdistusta, ei työstressiä, ei pakottavia haaveita tai toiveita, ei ihastumisen, rakkauden tai kuolemalle menettämisen tuskaa. Kaikki on poissa, edes tyhjyyttä ei enää ole. Tajunnan sammuessa ihminen ei kaipaa tai kadu. Tajunnan kadottua ihminen menettää itsensä.
Sopiikin kysyä, miksi kuolemasta ei ole tullut suositumpaa ratkaisukeinoa ongelmiin tai pelkästään tarkoituksettomuuteen ja yleiseen elämäntuskaan. Vastauksen ydin piillee geeneissä, mutta mukana on myös paljon ideologiaa. Länsimaisen ihmisen kuuluu elää. Järjestelmä määrää niin ja siihen ihminen järjestelmän todellisuudessa kasvaa.
Kuolema kulttuurimme ulkopuolisena ilmiönä on meille merkityksetöntä. Kuinka helppoa olisikaan pelastaa ihmishenkiä pelkästään lahjoittamalla muutama ropo rokotusohjelmiin. Mutta ei kiinnosta. Kuolkoot perkele - siellä Afrikassa ja mitä niitä nyt on Intioita ja muita.
Kuoleman ideologisuus paljastuu mm. siinä, että aktiivi-ikäisen ihmisen hengen pelastamista vastustavat vain harvat kustannuksista piittaamatta. Mutta sen jälkeen, kun henki on pelastettu, ihminen voidaan sivuuttaa. Joutukoon sillan alle, sossutukiakin voisi leikata. Keskiössä ei ole ihminen, inhimillisyys, ihmisarvoinen elämä ja keskinäinen sosiaalinen vastuu vaan biologisen koneiston käynnissä pitäminen.
Elämisen ideologia näkyy myös lääkäreiden tavassa käsitellä elämänhaluttomuutta. Sitä pidetään kai liki poikkeuksetta merkkinä sairaudesta tai henkisestä epätasapainosta. Länsimaiselle lääketieteelle kuolemaa rationaalisena vapauttavana valintana ei ole. Länsimaisen lääketieteen tehtävä on estää liian varhainen kuoleminen.
Lataamme kuolemaan merkityksiä, joita kuolevalla itsellään ei voi olla. Yritämme ikään kuin kuolla etukäteen ja sillä tavalla perustella elämän arvoa. Tästä pitäisi päästä eroon. Kuolemasta pitäisi tulla vaihtoehto. Halukkaille pitäisi tarjota rauhallinen ja lohdullinen kuolema lääketieteen keinoin. En tarkoita eutanasiaa vaan julkisin varoin kustannettua ja toteutettua itsemurhaa. Tällainen suhtautumistapa olisi rationaalinen ja tieteellinen.
Järkeä!
Nykytiedon mukaan pyörtymisen voi rinnastaa kuolemiseen. Kun tajunta lakkaa, mitään ei enää ole. Ei ole kipuja, ei huolta lainoista tai vuokranmaksusta, ei eksistentiaalista ahdistusta, ei työstressiä, ei pakottavia haaveita tai toiveita, ei ihastumisen, rakkauden tai kuolemalle menettämisen tuskaa. Kaikki on poissa, edes tyhjyyttä ei enää ole. Tajunnan sammuessa ihminen ei kaipaa tai kadu. Tajunnan kadottua ihminen menettää itsensä.
Sopiikin kysyä, miksi kuolemasta ei ole tullut suositumpaa ratkaisukeinoa ongelmiin tai pelkästään tarkoituksettomuuteen ja yleiseen elämäntuskaan. Vastauksen ydin piillee geeneissä, mutta mukana on myös paljon ideologiaa. Länsimaisen ihmisen kuuluu elää. Järjestelmä määrää niin ja siihen ihminen järjestelmän todellisuudessa kasvaa.
Kuolema kulttuurimme ulkopuolisena ilmiönä on meille merkityksetöntä. Kuinka helppoa olisikaan pelastaa ihmishenkiä pelkästään lahjoittamalla muutama ropo rokotusohjelmiin. Mutta ei kiinnosta. Kuolkoot perkele - siellä Afrikassa ja mitä niitä nyt on Intioita ja muita.
Kuoleman ideologisuus paljastuu mm. siinä, että aktiivi-ikäisen ihmisen hengen pelastamista vastustavat vain harvat kustannuksista piittaamatta. Mutta sen jälkeen, kun henki on pelastettu, ihminen voidaan sivuuttaa. Joutukoon sillan alle, sossutukiakin voisi leikata. Keskiössä ei ole ihminen, inhimillisyys, ihmisarvoinen elämä ja keskinäinen sosiaalinen vastuu vaan biologisen koneiston käynnissä pitäminen.
Elämisen ideologia näkyy myös lääkäreiden tavassa käsitellä elämänhaluttomuutta. Sitä pidetään kai liki poikkeuksetta merkkinä sairaudesta tai henkisestä epätasapainosta. Länsimaiselle lääketieteelle kuolemaa rationaalisena vapauttavana valintana ei ole. Länsimaisen lääketieteen tehtävä on estää liian varhainen kuoleminen.
Lataamme kuolemaan merkityksiä, joita kuolevalla itsellään ei voi olla. Yritämme ikään kuin kuolla etukäteen ja sillä tavalla perustella elämän arvoa. Tästä pitäisi päästä eroon. Kuolemasta pitäisi tulla vaihtoehto. Halukkaille pitäisi tarjota rauhallinen ja lohdullinen kuolema lääketieteen keinoin. En tarkoita eutanasiaa vaan julkisin varoin kustannettua ja toteutettua itsemurhaa. Tällainen suhtautumistapa olisi rationaalinen ja tieteellinen.
Järkeä!