olkikuukkeli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
Eksistentialistinen kriisi – ihmislajin suurin tragedia
Monesti tuskailen – enkä varmaan ole yksin – ihmislajin typeryyttä. Tämä on kuitenkin vain olosuhteista johtuvan ahdistuksen purkautumista lapsellisen ajatuksen muodossa. Todellisuudessa suurempi ongelma on lajimme selviytymismekanismeista kenties merkittävin – älykkyys. Sen avulla olemme luoneet sivilisaatioita, aikaansaaneet mahtavan kulttuurisen evoluution mitä kummallisimpine ja monimutkaisimpine tuotteineen ja ajatusrakennelmineen. Äly mahdollistaa pitkälle vietyjen tulevaisuudennäkymien pohtimisen, mikä on sekä menestyksemme perusta että siemen jokaisen kokemalle sisäiselle ahdistukselle.
Ymmärrämme kuolevamme. Muistan itse ehkä 11-vuotiaana kokeneeni ensimmäisen kerran jonkinlaisen todellisen käsityksen siitä, etten ole aina olemassa. Kuolema käsitteenä ja merkitykseltään oli tuttu, mutta yhtäkkiä tietokonetta pelatessani mieleeni iski jonkinlainen tiedostus – mahdotonta pukea sanoiksi – omien ajatuksien loppumisesta aikanaan. Tuntemus oli niin vahva, että se pyörrytti ja sai pään tuntumaan turralta. Tämä ei-oleminen oli tila, jota oli pohjimmiltaan mahdotonta ymmärtää. Olihan kaikki kokemani sidoksissa olemiseen.
Hauskaa tilanteessa oli se, että huolimatta omaksumistani uskonnollisista käsityksistä, joita olin tiukasti uskonnollisesta kodista verenperintönä saanut, ei mieleeni juolahtanut tuossa vaiheessa paeta ahdistusta ajatukseen ikuisesta elämästä. Ehkä pohjimmiltani pidin sitä jo silloin toiveajatteluna. Eksistentialistinen kriisi kuitenkin lienee syypää siihen, että ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen on monen uskonnollisen ajatuksen ytimessä. Jo metsästäjä-keräilijöiden alkeellisessa kulttuurissa haudattiin ihmisiä ja heille annettiin mukanaan tärkeitä tavaroita tuonpuoleiseen.
Miten helpottavaa olisikaan omata naiiveja ajatuksia siitä, että edessä ei olisikaan tyhjyys. Uskonnon suurin kulttuurievolutiivinen valttikortti ei ole sen asema etiikan perustuksena tai kyynisemmin sen käytännöllisyydessä joukkojen hallinnassa, vaan tuon tyhjyyden voittaminen ja poistaminen. En tarkoita sitä, etteikö uskovainen kokisi kuvaamani kaltaista ahdistusta, mutta ajatus siitä, että se on turhaa, on varmasti helpottava.
Aika on laukkaava ratsu
Aika kuluu ja sen kuluminen kiihtyy. Ikävuoden 0-15 tuntuvat huomattavasti pidemmiltä kuin vuodet 15-30, jne. Mitä enemmän muistoja keräämme, sitä vauhdikkaammaksi käsityksemme ajasta muuttuu. Vielä yläkoululaisella jokin pari vuotta sitten tapahtunut asia tuntuu tapahtuneen iäisyyksiä sitten. Aikuisella siitä tuntuu kuluneen silmänräpäys. Ensimmäisen ikäkriisin paikka on siinä kohdin, kun huomaa muistelevansa jotain 10 vuotta sitten tapahtunutta.
” Tired of lying in the sunshine staying home to watch the rain
And you are young and life is long and there is time to kill today
And then one day you find ten years have got behind you
No one told you when to run, you missed the starting gun”
Elämä on hirveän lyhyt. Eikä tietoisuutta tästä ainakaan helpota ajatus siitä, että ”tuhlaamme” hereilläoloajastamme lähes puolet tekemällä työtä, josta (ainakaan suurin osa) emme edes pidä. Kaipaus lapsuuteen johtuu käsittääkseni ennen kaikkea kahdesta asiasta: lapsuudessa velvollisuudet ovat vähäiset ja kokemustasolla merkittäville asioille sai toden teolla antautua. Toiseksi nimenomaan lapsuudessa saamme maistaa hetken ikuisuutta. Tuntemuksen siitä, että kesä ja kesäloma ei ikinä lopu. Tai että talvi on niin pitkä, että keväällä yllättyy siitä miltä asfaltti näyttää.
Lopulta on vain hyväksyttävä elämänkaari. Ensin rypistyvät ja vanhenevat lapsuuden idolit, sitten muutosta alkaa näkyä peilissä. Miten jatkoaikalainen selättää eksistentialistisen kriisinsä?
Soundtrack:
Time - Pink Floyd + Lyrics - YouTube
[HD] Pink Floyd - The Great Gig In The Sky - YouTube
Monesti tuskailen – enkä varmaan ole yksin – ihmislajin typeryyttä. Tämä on kuitenkin vain olosuhteista johtuvan ahdistuksen purkautumista lapsellisen ajatuksen muodossa. Todellisuudessa suurempi ongelma on lajimme selviytymismekanismeista kenties merkittävin – älykkyys. Sen avulla olemme luoneet sivilisaatioita, aikaansaaneet mahtavan kulttuurisen evoluution mitä kummallisimpine ja monimutkaisimpine tuotteineen ja ajatusrakennelmineen. Äly mahdollistaa pitkälle vietyjen tulevaisuudennäkymien pohtimisen, mikä on sekä menestyksemme perusta että siemen jokaisen kokemalle sisäiselle ahdistukselle.
Ymmärrämme kuolevamme. Muistan itse ehkä 11-vuotiaana kokeneeni ensimmäisen kerran jonkinlaisen todellisen käsityksen siitä, etten ole aina olemassa. Kuolema käsitteenä ja merkitykseltään oli tuttu, mutta yhtäkkiä tietokonetta pelatessani mieleeni iski jonkinlainen tiedostus – mahdotonta pukea sanoiksi – omien ajatuksien loppumisesta aikanaan. Tuntemus oli niin vahva, että se pyörrytti ja sai pään tuntumaan turralta. Tämä ei-oleminen oli tila, jota oli pohjimmiltaan mahdotonta ymmärtää. Olihan kaikki kokemani sidoksissa olemiseen.
Hauskaa tilanteessa oli se, että huolimatta omaksumistani uskonnollisista käsityksistä, joita olin tiukasti uskonnollisesta kodista verenperintönä saanut, ei mieleeni juolahtanut tuossa vaiheessa paeta ahdistusta ajatukseen ikuisesta elämästä. Ehkä pohjimmiltani pidin sitä jo silloin toiveajatteluna. Eksistentialistinen kriisi kuitenkin lienee syypää siihen, että ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen on monen uskonnollisen ajatuksen ytimessä. Jo metsästäjä-keräilijöiden alkeellisessa kulttuurissa haudattiin ihmisiä ja heille annettiin mukanaan tärkeitä tavaroita tuonpuoleiseen.
Miten helpottavaa olisikaan omata naiiveja ajatuksia siitä, että edessä ei olisikaan tyhjyys. Uskonnon suurin kulttuurievolutiivinen valttikortti ei ole sen asema etiikan perustuksena tai kyynisemmin sen käytännöllisyydessä joukkojen hallinnassa, vaan tuon tyhjyyden voittaminen ja poistaminen. En tarkoita sitä, etteikö uskovainen kokisi kuvaamani kaltaista ahdistusta, mutta ajatus siitä, että se on turhaa, on varmasti helpottava.
Aika on laukkaava ratsu
Aika kuluu ja sen kuluminen kiihtyy. Ikävuoden 0-15 tuntuvat huomattavasti pidemmiltä kuin vuodet 15-30, jne. Mitä enemmän muistoja keräämme, sitä vauhdikkaammaksi käsityksemme ajasta muuttuu. Vielä yläkoululaisella jokin pari vuotta sitten tapahtunut asia tuntuu tapahtuneen iäisyyksiä sitten. Aikuisella siitä tuntuu kuluneen silmänräpäys. Ensimmäisen ikäkriisin paikka on siinä kohdin, kun huomaa muistelevansa jotain 10 vuotta sitten tapahtunutta.
” Tired of lying in the sunshine staying home to watch the rain
And you are young and life is long and there is time to kill today
And then one day you find ten years have got behind you
No one told you when to run, you missed the starting gun”
Elämä on hirveän lyhyt. Eikä tietoisuutta tästä ainakaan helpota ajatus siitä, että ”tuhlaamme” hereilläoloajastamme lähes puolet tekemällä työtä, josta (ainakaan suurin osa) emme edes pidä. Kaipaus lapsuuteen johtuu käsittääkseni ennen kaikkea kahdesta asiasta: lapsuudessa velvollisuudet ovat vähäiset ja kokemustasolla merkittäville asioille sai toden teolla antautua. Toiseksi nimenomaan lapsuudessa saamme maistaa hetken ikuisuutta. Tuntemuksen siitä, että kesä ja kesäloma ei ikinä lopu. Tai että talvi on niin pitkä, että keväällä yllättyy siitä miltä asfaltti näyttää.
Lopulta on vain hyväksyttävä elämänkaari. Ensin rypistyvät ja vanhenevat lapsuuden idolit, sitten muutosta alkaa näkyä peilissä. Miten jatkoaikalainen selättää eksistentialistisen kriisinsä?
Soundtrack:
Time - Pink Floyd + Lyrics - YouTube
[HD] Pink Floyd - The Great Gig In The Sky - YouTube
Viimeksi muokattu: