Ilmoitukset

Nimimerkin Pompino jatkuva aggressiivinen ja henkilökohtaisuuksiin menevä kirjoitustapa on palkittu kuukauden pelikiellolla. Aiempi rikehistoria samasta asiasta pidensi pelikieltoa.

Sulje ilmoitus

Mauri-Antero pääsee viikon huilille Perussuomalaisten ketjuun kirjoitetun hyvän maun vastaisen viestinsä vuoksi. Fantasiat koko mantereen tuhoamisesta eivät kuulu palstallemme.

Sulje ilmoitus

Eksistentialistinen kriisi – ihmiskunnan suurin tragedia

Viestiketju osiossa 'Vapaa keskustelu' , aloittajana olkikuukkeli, 17.03.2014 klo 10.48.

  1. olkikuukkeli Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
    Eksistentialistinen kriisi – ihmislajin suurin tragedia

    Monesti tuskailen – enkä varmaan ole yksin – ihmislajin typeryyttä. Tämä on kuitenkin vain olosuhteista johtuvan ahdistuksen purkautumista lapsellisen ajatuksen muodossa. Todellisuudessa suurempi ongelma on lajimme selviytymismekanismeista kenties merkittävin – älykkyys. Sen avulla olemme luoneet sivilisaatioita, aikaansaaneet mahtavan kulttuurisen evoluution mitä kummallisimpine ja monimutkaisimpine tuotteineen ja ajatusrakennelmineen. Äly mahdollistaa pitkälle vietyjen tulevaisuudennäkymien pohtimisen, mikä on sekä menestyksemme perusta että siemen jokaisen kokemalle sisäiselle ahdistukselle.

    Ymmärrämme kuolevamme. Muistan itse ehkä 11-vuotiaana kokeneeni ensimmäisen kerran jonkinlaisen todellisen käsityksen siitä, etten ole aina olemassa. Kuolema käsitteenä ja merkitykseltään oli tuttu, mutta yhtäkkiä tietokonetta pelatessani mieleeni iski jonkinlainen tiedostus – mahdotonta pukea sanoiksi – omien ajatuksien loppumisesta aikanaan. Tuntemus oli niin vahva, että se pyörrytti ja sai pään tuntumaan turralta. Tämä ei-oleminen oli tila, jota oli pohjimmiltaan mahdotonta ymmärtää. Olihan kaikki kokemani sidoksissa olemiseen.

    Hauskaa tilanteessa oli se, että huolimatta omaksumistani uskonnollisista käsityksistä, joita olin tiukasti uskonnollisesta kodista verenperintönä saanut, ei mieleeni juolahtanut tuossa vaiheessa paeta ahdistusta ajatukseen ikuisesta elämästä. Ehkä pohjimmiltani pidin sitä jo silloin toiveajatteluna. Eksistentialistinen kriisi kuitenkin lienee syypää siihen, että ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen on monen uskonnollisen ajatuksen ytimessä. Jo metsästäjä-keräilijöiden alkeellisessa kulttuurissa haudattiin ihmisiä ja heille annettiin mukanaan tärkeitä tavaroita tuonpuoleiseen.

    Miten helpottavaa olisikaan omata naiiveja ajatuksia siitä, että edessä ei olisikaan tyhjyys. Uskonnon suurin kulttuurievolutiivinen valttikortti ei ole sen asema etiikan perustuksena tai kyynisemmin sen käytännöllisyydessä joukkojen hallinnassa, vaan tuon tyhjyyden voittaminen ja poistaminen. En tarkoita sitä, etteikö uskovainen kokisi kuvaamani kaltaista ahdistusta, mutta ajatus siitä, että se on turhaa, on varmasti helpottava.

    Aika on laukkaava ratsu

    Aika kuluu ja sen kuluminen kiihtyy. Ikävuoden 0-15 tuntuvat huomattavasti pidemmiltä kuin vuodet 15-30, jne. Mitä enemmän muistoja keräämme, sitä vauhdikkaammaksi käsityksemme ajasta muuttuu. Vielä yläkoululaisella jokin pari vuotta sitten tapahtunut asia tuntuu tapahtuneen iäisyyksiä sitten. Aikuisella siitä tuntuu kuluneen silmänräpäys. Ensimmäisen ikäkriisin paikka on siinä kohdin, kun huomaa muistelevansa jotain 10 vuotta sitten tapahtunutta.

    Tired of lying in the sunshine staying home to watch the rain
    And you are young and life is long and there is time to kill today
    And then one day you find ten years have got behind you
    No one told you when to run, you missed the starting gun


    Elämä on hirveän lyhyt. Eikä tietoisuutta tästä ainakaan helpota ajatus siitä, että ”tuhlaamme” hereilläoloajastamme lähes puolet tekemällä työtä, josta (ainakaan suurin osa) emme edes pidä. Kaipaus lapsuuteen johtuu käsittääkseni ennen kaikkea kahdesta asiasta: lapsuudessa velvollisuudet ovat vähäiset ja kokemustasolla merkittäville asioille sai toden teolla antautua. Toiseksi nimenomaan lapsuudessa saamme maistaa hetken ikuisuutta. Tuntemuksen siitä, että kesä ja kesäloma ei ikinä lopu. Tai että talvi on niin pitkä, että keväällä yllättyy siitä miltä asfaltti näyttää.

    Lopulta on vain hyväksyttävä elämänkaari. Ensin rypistyvät ja vanhenevat lapsuuden idolit, sitten muutosta alkaa näkyä peilissä. Miten jatkoaikalainen selättää eksistentialistisen kriisinsä?

    Soundtrack:
    Time - Pink Floyd + Lyrics - YouTube
    [HD] Pink Floyd - The Great Gig In The Sky - YouTube
     
    Viimeksi muokattu: 17.03.2014 klo 22.59
  2. pernaveikko Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    HIFK, Crusaders, Lechia
    Ei kai tässä mitään ikäkriisiä tule, kun ei jaksaisi enää teinikään olla. Ilmeisesti tämä menee vain niin, että sen ikäisenä kuin on, niin on aivan hyvä olla.

    Sitten sitä vain kuolee eikä tarvitse enää miettiä koko asiaa. Se on kyllä hämmentävää kuinka aika tosiaan tuntuu menevän nopeammin.
     
  3. Aatos Jäsen

    Lainaus:
    Kuolema on ehdoton mysteeri. Väliin se ahdistaa pahastikin. Ajatus olemattomuudesta on vähintääkin outo.

    Tältä pohjalta lienee uskonnot syntyneet. Varmaankin syitä on muitakin.

    Masentunut ihminen saattaa kokea että onneksi pääsee pois. Konteksti ratkaisee.


    Älyllä tietoa on kasaantunut josta tiede ponnistaa. Fakta on että ihmiskunta elää tällä hetkellä parasta aikaansa. Ainakin jos ajattelee lääketieteen näkökulmasta. Ja taloudellisesti olemma paremmassa jamassa.

    Tämä ei toki koske kaikkia ihmisiä. Joillakin ei ole yhtikäs mitään.

    Ihmisen ongelma lienee jonkin sortin itsekkyys joka ei tuota hyvinvointia. Toisaalta ihmisellä on empatia kykyäkin.

    Mielenkiintoinen aihe.
     
  4. olkikuukkeli Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
    Lainaus:
    Toki syitä on paljon. Lähinnä tarkoitin, että on helppo nähdä, miksi ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy lähes jokaiseen historiassa menestyksekkääksi osoittautuneeseen uskontoon.

    Äh, nyt jäi typo tuohon otsikkoon, ei näytä muuttuvan kuin tänne ketjun sisälle editillä.
     
  5. godspeed Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Toiselta planeetalta
    Aloitus oli periaatteessa vähän kuin kuolinisku jutuille, kun se käsitteli aiheen sillä tavalla pääpiirteittäin että äänetön konsensus syntyi ilman kalabaliikkia, heh. Mutta vaikka nimimerkki olkikuukkeli yleisluontoisilla esimerkeillään vähän maanläheisempää lähestymistapaa asiaan haki, niin uskaltaudun heittämään läppää siitäkin huolimatta. Yksi kulahtanut näkökulma aiheeseen:

    Olen pitänyt eksistentialistista kriisiä enemmän tai vähemmän tiedostettuna semantiikan ja semiotiikan yhtäaikaisena kyseenalaistamisena, jossa ihmisen yleisesti luomat merkitykset lakkaavat henkilökohtaisella tasolla olemasta konkreettisesti siinä muodossa kuin on totuttu. Toisin sanoen kyse olisi äärimmäisen teoreettisesta (ei kuitenkaan humanistisesta) maailmankuvasta, jossa sosiaaliset suhteet eivät ole se juttu, mutta niitä ei varta vasten pyritä kaihtamaankaan. Kaikki vain tapahtuu niin kuin tapahtuu. Joihinkin asioihin voi joillain valinnoillaan vaikuttaa, mutta osa on aina muiden käsissä. Eihän tämä nörttimäisille persoonille itselleen väärin ole, mutta silloin jää mitä todennäköisimmin yksin ajatustensa kanssa, mikä ei välttämättä kuitenkaan tarkoita yksinäisyyttä. Voi olla yksin, mutta ei yksinäinen.

    Tämä kyseenalaistaminen tähtää lopullisuudessaan siihen omituisen vimmaiseen, ihmisen sisäänrakennettuun haluun löytää jokin ymmärrettävä selitys milloin millekin asialle silloinkin kun sitä ei ole tarjolla. Järjestelmiä, ismejä, lakeja ja koodeja luodaan pitämään mieli aisoissa. Kaikki sitä selitystä elämässään väistämättä hakevat, tavalla tai toisella, sanankääntein ja muin keinoin, mutta lopulta suurin osa mielellään tarrautuu valmiiseen malliin ja sulkee tahattomastikin tietoisuudestaan mahdollisuudet elää yhteiskunnan ja sen opetusten ulkopuolella. Merkityksettömästä tyhjyydestä tehdään mielessä mahdotonta. Joillain se tapahtuu ihan perimän kautta, joillain kulttuurillisten pakotteiden kautta, joillain tietoisesta halusta sopeutua yhteisöön ihan vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin. Joillekin ei toisaalta ole paikkaa olemassa missään, niin synkältä kuin sekin kuulostaa.

    Omat ajatukset mielenkiintoa elämiseen lisäävän tuen ulkopuolella kohtaavat runollisesti ilmaistuna kadotuksen. Silloin tuntemukset kääntyvät sisäänpäin sen sijaan, että ne suunnattaisiin ulospäin ja oman itsensä tarpeellisuus näyttäytyisi jotenkin innostavana muillekin. Näin myös muiden mielestä, mikäli vain vuorovaikutuksen lisääntyminen on luokiteltu mahdolliseksi. Muutoin eksistentialistin ja vastassa olevan materialistiarmeijan välinen kuilu on kuuma ja kivinen, lähes autiomainen.

    Lapsesta asti kullekin on syötetty erilaisia, joskin jatkuvasti kehittyviä, opetuksia sekä kiitettävän peruskoulujärjestelmän että vanhemmilta tulleiden käytännölliseen arkijärkeen soveltuvien neuvojen kautta. Minuus kehittyy, vaikka psykologian mukaan tutkailtuna se minuus voi myös hajota, jolloin palapelin rakentaminen voi alkaa, jos nyt ei alusta, niin myös keskivaiheilta. Tietty minuuden rakentumisen tai kehittymisen suhteen suhtautumistapa maailmaan eroaa, mikäli vanhemmat ovat alaluokkaisempia taustaltaan ja mentaliteetiltaan. Omaisuudeltaan, henkiseltäkään, eivät välttämättä. Koulu ja työelämä ei aja kyseenalaistamisen puolta koskaan, on tiukat säännöt sen puoleen mikä on hyväksyttävää ja päämäärätietoista. Tietynlainen unelmanvapaus tosin siintää aina (ei-)romantikkojen mielessä. Rikkaillahan merkityksiä ei enää "ole".

    Jos kyseenalaistaminen etenee siihen pisteeseen, että jo sisäistetyt merkitykset katoavat henkilökohtaisella tasolla, varsinkin aikuisena, kuin tuhka tuuleen, syystä ja toisesta, niin jäljelle ei jää oikeastaan "mitään". Näkisinkin, että tässä sen kokevien henkilökohtaisessa kriisissä on pohjimmiltaan kyse siitä, että mistä lisää vanhojen tilalle. Missä vaiheessa kyseenalaistetut opetukset kukin kriisistä kärsivä pystyy korvaamaan? Mistä uusi suunta? Onko suuntaa periaatteessa olemassakaan, jos kaikki pyörii ympyrää sekä oravanpyörässä että avaruudessa? Mikä on mennyt pieleen, että tarvitsee olemassaoloaan edes miettiä? Johtaako ajattelukyky, tietynlaisen eläimellisen vaiston menettäminen siihen, että kun kerran rakennettu linna on sortunut, sitä ei voi rakentaa uudelleen? Onko kyse henkisestä heikkoudesta?

    Valmiin merkityksellisen suunnan kaikkine koukkuineen päivineen nielaissut kokenut aikuinen on "menetetty" tapaus eksistentialismin suhteen, mikä ei ole suinkaan huono asia - paitsi taiteen suhteen. Kaukana siitä noin yleisesti otettuna, varsinkin jos hän kokee olevansa kuoleman ynnä muun ulottumattomissa, ennen kuin on sen aika ja hän on ehtinyt asian kauan aikaa sitten hyväksymään. Lappu varpaassa mennään, tietää sen sitten ennen tai sillä hetkellä.

    Egoaan menestyksekkäästi ylläpitävistä tyhjänjauhajista ja oman ääritunteista rakennetun kokemusmaailmansa (introverteista) sisään lukkiutuneista persoonista kyllä riittää sketsejä. Heidän henkilökohtainen elämänmallinsa ei tue sitä sosiaalista verkostoa mikä varsinkin nykypäivänä on buuminomainen. Tietyt dogmaattiset järjestelmät korvaavat toisensa, nyt se on ihmisen luoma teknologia. Internet on täynnä omaehtoisia kriisejä, nyt kun kaikki saavat tuoda itsensä esille yhä vapaammin.

    Toisaalta, jos mietitään luonnollisuutta ihan yksinkertaisimmalla tasolla, ilman ylenmääräistä inhimillistä logiikkaa, niin sitä voidaan pitää dynaamisena kaaoksena, joka toimii ihan samalla omalla logiikallaan ympäri vuoden kuin se on aiemminkin toiminut. Jotkut sitä koittavat ymmärtää uskonnollisin keinoin, jonka skeptinen teoreetikko, eli tässä asiayhteydessä eksistentialistinen persoona, kieltääkin mielellään. Dilemma lieneekin siinä, hyväksyäkö se ihmisen kehittelemä merkitysoppi, joka kaiken biologiasta fysiikkaan käsittää, vai vaipuako syvemmälle uskonnollisfilosofisiin aatoksiinsa sen varjolla, ettemme me voi koskaan selittää mitä helvettiä täällä tapahtuu. Ja varsinkin, voiko ihminen itselleen selittää miksi käy näin. Usein selitys löytyy peilistä.

    Ainakin nykypäivänä eksistentialismi käy toteen vain ja ainoastaan silloin, kun mahdollisuus tieteelliseen selittämiseen hylätään. Kerta edelleen varhaiskantaiset uskonnot otettiin esille, niin on hyvä huomioida myös kylmä ja rationaalinen kallonkutistaminen. Toki on olemassa myös uskonnoton uskonnollisuus, mikä on jokamiehenoikeus eritoten "uskonnonvihaajien" keskuudessa. Höpönlaisen ympäripyöreä toteamus "me koostumme kaikki atomeista, olemme yhtä ja kaikki liittyy kaikkeen" ei paljoa kriisistä kärsiviä tietysti auta. Tunteet ovat niin suuria, ja nimenomaan omat tunteet, jotka henkilöstä riippuen peittävät henkisen maailman suuren silkkisen tai teräksisen verhon avulla. Kuin maapallo putoaisi tyhjyyteen lopultakin ja ajatteleva ihminen siinä samalla.

    Toisinaan kuulee vanhojen partojen puheista, että elämän moraalittomuuden ja tyhjyyden ignooraus on tehty täysin tiedostaen ja lähinnä omaa minuutta suojellakseen. Juuri sen takia, ettei kriisejä ehtisi kehkeytyä kun mieli pysyy työssä kiinni. Tällaisen kriisin kokeminen ei sinänsä varmaan liene kenellekään menetyksiä kokeneelle uutta, joskaan eivät sitä välttämättä sen kummemmin pyri tuomaan esiin. Se olisi heikkoutta, se voisi saada näyttämään tyhmältä, se voisi saada näyttämään ajattelevalta ihmiseltä, joka tuo tunteensa esiin. Käytäntö pitää tällöin ainakin oman itsensä vallan kahvassa, vaikka muut olisivat "tyhmyyden" ymmärtäneet.

    Voisin kuvitella, että ylipäänsä henkevyyksiin siedettävällä järjellä suhtautuminen vaatii jonkinasteista havainnointiin perustuvaa luonnetta, joka käyttää kaikkia vaistojaan lähinnä ihmisten välisen kommunikaation tarkkailuun ja analysointiin. Kun sellainen luonne alitajuisestikin vain keskittää voimansa tarkkailemiseen ja miettimiseen, niin saattaa kenties vasta vuosienkin päästä tajuta olevansa juurikin sellainen tapaus, jonka alta maa pettää ennen kuin sitä ehtii tajutakaan. Ei siis kannata miettiä liikaa muutoin kuin viihteellisessä mielessä, mikäli osaa pitää viihteenä tällaisia hommia.
     
  6. Ignoramus Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Menneisyyden Pallo
    Lainaus:
    Arthur Schopenhaueria vapaasti lainaten: "Kuolemanpelko on täysin epäloogista, sillä kuoltuamme palaamme samaan tilaan, jossa olimme ennen syntymäämme. Muisteleeko kukaan meistä syntymäänsä edeltävää aikaa pelolla?"

    Elämä on varmasti paljon hauskempaa, jos ei ajattele olemassaolon tarkoitusta, vaan menee viettien ja aistien mukana ja vain pyrkii elämään tässä hetkessä. Eksistentialismin tuntuvat yleensä "löytävän" vain ihmiset, joille ympäristö ei tarjoa tarpeeksi positiivisia ärsykkeitä.

    Lainaus:
    Mitä vähemmän ajattelet, sen onnellisempi tulet olemaan. Uskonnot ja päihteet lievittävät ajattelun tarvetta.
     
  7. mjr Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Suomen maajoukkueet
    Lainaus:
    No jaa, meillä on taide, kirjallisuus, musiikki, filosofia, jossain suhteessa myös tiedekin, jotka eivät kovin selkeästi perustu viettien ja aistien mukana elämiseen ja ei-ajatteluun. Nämä asiat ovat aika keskeisiä siinä, että monet tässä maailmassa kuitenkin viihtyvät ainakin kohtuullisesti. Toki elämästä tulee nauttia, mutta pelkkä nautinto, pelkkä hedonismi voi lopulta johtaa juurikin tuollaisen eksistentiaalisen tyhjyyden tunteeseen. Itse en oikein sitä tunne: elämä ei vaikuta todellakaan merkityksettömältä vaan hyvinkin merkitykselliseltä. Kuolema sen sijaan tuntuu mitä epäluonnollisimmalta ja epäloogisimmalta asialta, joka pitäisi ainakin pakkona lailla kieltää. Tuo Schopenhauer-lainaus on hyvin tyypillinen näkökanta - itse epäilisin että George Eliot kuvaa prosessia paremmin ja tarkemmin:

    "When the commonplace 'We must all die' transforms itself suddenly into the acute consciousness 'I must die - and soon', then death grapples us, and his fingers are cruel; afterwards he may come to fold us in his arms as our mother did, and our last moment of dim earthly discerning may be like the first."
     
  8. haunted shores Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Porin Ässät, Varjotuuli
    Uskon, että aika usea meistä pohtii elämän päättymistä ensisijaisesti yksilökeskeisesti, oli tuo yksilö sitten minä itse, perheenjäsen tai joku muu läheinen.

    Sensijaan, että laittaisin tähän sitaatteja joltain tunnetulta ajattelijalta, olen itselleni rehellinen ja kerron mitä ketjun avausviestin jälkeen itselleni tuli ensimmäisenä mieleen.

    Tässä siis Boomtown-sarjan Fearlessin ajatus ensimmäisen jakson viime hetkiltä:

    There was this wave, way out on the ocean. And he was just racing along having a great time -- and just sunlight glinting, spray just flying -- until one day he looked ahead, and he saw wave after wave in front of him crashing on the beach, and he got scared. And this older wave in front of him said, "I know exactly what your problem is. You've been having so much fun being a wave, that you forgot you're really just part of the ocean."
     
  9. Ignoramus Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Menneisyyden Pallo
    Lainaus:
    Kyllähän noistakin ainakin taide, kirjallisuus ja musiikki ruokkivat vahvasti erinäisiä aisteja, sekä tarjoavat niitä positiivisia ärsykkeitä, jotka vievät ajatuksia muualle olemassaolon mysteereistä.
     
  10. olkikuukkeli Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
    Lainaus:
    Nojaa. Kuten sanoin, uskonnot varmasti voivat kuin voivatkin lievittää omasta katoavaisuudesta koettua ahdistusta, päihteet voivat kenties tehdä sen myös hetkeksi. Ainakin tuolloin koin asiakseni kuitenkin sekä älyllisesti ja tunnetasolla selittää kokemani tunteet itselleni. Yhä edelleen tulee joskus hetkiä, jolloin suru tämän maailman lainalaisuuksista iskee, mutta kun keksii elämälleen merkityksiä ja pyrkii ymmärtämään tuota tunnetta itseään, olo helpottaa. Juurikin Schopenhaueria itsellänikin on tullut lainattua kun tämä aihe joskus tulee keskustelussa esille.
     
  11. mjr Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Suomen maajoukkueet
    Lainaus:
    Niin no, varmasti osin tekevät sitäkin. Vaikea kuitenkaan sanoa, että esimerkiksi korkeakirjallisuus veisi mielen varsinaisesti pois olemassaolon mysteereistä. Koko jako toki on vähän mielivaltainen: monetkin aistielämykset voivat saada miettimään ja ihmettelemään näitä olemisen mysteereitä, eikä niiden pohtiminen sinänsä ole mitenkään automaattisesti negatiivinen asia. Toki jos päätyy pakkomielteenomaiseen ajattelun umpikujaan ja sitä kautta toivottamaan nihilismiin niin sitten tietysti. Mutta toivottomaan nihilismiin voi päästä vaikka pelkän aistinautintojen hallitseman elämän kautta.
     
  12. RäpyläRepe Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    William "Bunk" Moreland
    Kiitos ketjunavauksesta! Tajusin nimittäin sen luettuani, että todellakin nautin elämästäni tällä hetkellä, eikä minua harmita, että aikaani "tuhlaan" tälläkin hetkellä Jatkoajan parissa. Olen elämäni kanssa tällä hetkellä sen verran hyvässä flow-tilassa ja nautin tämän hetkisestä matkanteostani, mutta silti en malta odottaa, että minkälainen olen vuoden, kahden tai viiden päästä. Koitan vain nauttia nykyhetkestä ja saada itsestäni parhaan irti, toivoen, että kuolinvuoteella voin todeta eläneeni hyvän elämän ja sitten siirtyä ajasta ikuisuuteen. En tarkoita taivasta, vaan olla niiden parin perkeleen tulevien lapsieni hunsvotti kakaroiden muistoissa sinä ihmisenä, jonka luona haisi aina kusi ja sen tarjoama pulla oli kuivaa.

    Noh, toiveeni on, että pystyn elämässäni vaikuttamaan positiivisesti myös mahdollisimman monen muun elämään. Sitten se on au revoir ja aika antaa tilaa muillekin elää, ettei ylikansoitusta pääse tapahtumaan.
     
  13. Ignoramus Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Menneisyyden Pallo
    Nostan nyt kännipäissäni tämän vanhahkon ja lyhyehkön keskustelun pinnalle, koska minua kiinnostaa tietää, mitä @olkikuukkeli ja muut ketjuun kirjoittaneet ajattelevat olemassaolosta tällä hetkellä.
     
  14. olkikuukkeli Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
    Lainaus:
    Lyhyt vastaus: eivätpä ole ajatukset kolmessa vuodessa muuttuneet! Tämäkin ketju toimii toki mittarina ajankulusta.
     
  15. pernaveikko Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    HIFK, Crusaders, Lechia
    Lainaus:
    No todellakin. Neljä vuotta sitten olen ihmetellyt ajan kulumista ja siitä on todella noin kauan vaikka se oli ihan juuri.
     
  16. Amerikanihme Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Vegas Golden Knights, TPS, Florida Gators
    Mielenkiintoinen ketju, en muista aikaisemmin lukeneeni, joten ehkä tämä on mennyt "ohi", tai sitten muisti pettää taas kerran. En ainakaan ole mitään sohaissut tähään ketjuun.

    Minulle on tullut sellainen olo, että näin vanhemmiten eksistentialismiin liittyvien asioiden pohtiminen ja ajan yhä nopeampi kuluminen liittyy jotenkin siihen, että lapsena ja nuorempana on niin paljon uutta opittavaa ja ihmeteltävää jokseenkin joka päivä, joten ne asiat täyttävät mielen ja ehkä saavat sen tunteen aikaan, että lapsena päivät olivat jotenkin pidempiä. Nyt vanhempana kun "jokseenkin kaikki" on nähty, niin ei ole enää niin paljon uutta ja ihmeellistä, vaikkei läheskään kaikkea ymmärräkään, niin sellainen yleiskuva on luotu, ja mitään uutta ja ihmeellistä ei enää ilmene, joten samat kuviot toistuvat päivästä päivään ja elämästä tulee siinä mielessä enemmänkin yksitoikkoista ja päivä päivältä nopeammin ohimenevää.

    Minä haikailen edelleen avaruudessa matkustamisesta, kuten haikailin jo nuorempana. Ne unelmat, mitä maan päällä olemisen tutkimiseen liittyivät, eivät enää ole olemassa (ne on tutkittu ja nähty tai koettu tai eivät enää kiinnosta), mutta avaruus kiehtoo edelleen. Tuntuu vaan turhauttavalta, että pienenä poikana katselin televisiosta kuvia kuukävelijöistä, ja sen jälkeen ei ole 50 vuodessa päästy niinkään pitkälle. Vähimmillään sitä ajatteli, että kun kasvan isoksi niin mennään ulompiin planeettoihin ja mahdollisesti muihin tähtiin ja aurinkokuntiinkin, mutta mitä vielä. Joku Mars-matka ei jaksa enää kauheasti kiinnostaa, paljon pidemmälle pitäisi päästä, vähintäänkin Linnunradan kaukaisiin sopukoihin ja muihin galakseihin. OK, ehkä jossain mielessä lapsellisia unelmia, kun realiteetit ovat lyöneet vastaan, mutta toisaalta emme ole edes yrittäneet kokeilla rajoja (ja rajojamme). Niin kauan kuin on (elin)aikaa, on toivoa...toisaalta katseita voi yrittää kohdistaa tuohon ikuisen elämisen käsitteeseen, joka todellisuus sitten käsittääkseni olisi jotain ihan erilaista kuin tämä maallinen vaellus.
     
  17. arvee Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Suomi Fineland, North Atlantic Hawks, EU, Jokerit
    Tämä on mielenkiintoinen ketju, pyrin palaamaan, ilmaisemaan jotain arveen ajatusmaailmasta. Luultavasti turhaa.
    Pari linkkiä kuitenkin, mielessäni liitän ne aiheellisesti:
    Kari Enqvistin kolumni: Jumalan tahto ja tiede | Yle Uutiset | yle.fi
    Kari Enqvistin kolumni: Perustetaan Ajattelun Päivä, jolloin kukaan ei kommentoi mitään | Yle Uutiset | yle.fi

    Ja sitten pyrin siirtymään bangladeshilaisen kolmetoistavuotiaan tytön maailmaan, miten hän eksintelialismia, olemassaoloaan miettii?
    Yhtälön saan vaikeaksi jo omalla kokemallani, ehkä osasyynä on ollut myös liiallinen yleisjutskien funtsailu. Mutta juu, mielenkiintoinen probleemi, pitää lukea huolella edelliset viestit ja ehkä yrittää päivittää tuntemuksia, viimeksi funtsinut ehkä kolmekymppisenä.
     
  18. finnjewel Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Porin Ässät, KooKoo
    Minulla ei ainakaan ole mitään vaikeuksia tyytyä siihen, että joskus kaikki vain loppuu.
    Kuten Ignoramus neljä vuotta sitten kirjoitti: "Eksistentialismin tuntuvat yleensä 'löytävän' vain ihmiset, joille ympäristö ei tarjoa tarpeeksi positiivisia ärsykkeitä".
    Voisin tuota täydentää vaikkapa siten, että elämästä selviää helpoiten, kun ei koko ajan takerru lillukanvarsiin, vaan menee yli siitä, missä aita on matalin.
     
  19. K.A.H Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Porin Ässät
    Nautin suuresti elämästä, ja joskus on tullut pohdittua ja ahdistuttua siitä, että aikanaan olemiseni yksinkertaisesti loppuu eikä sitten vain enää ole mitään. Mutta toisaalta nimenomaan se lopullinen loppu ja tyhjyys on helpotus, koska siinä vaiheessa ei ainakaan harmittele että tulipahan kuoltua kun ei ole mitään tietoisuutta. Mitäpä sitä siis kuolemaa pelkäämään, kun ei sitä sitten itse tajua kuitenkaan olevansa kuollut. Paitsi jos siellä rajan takana sittenkin on jotain. Pidän senkin vaihtoehdon rakosellaan, kun ei tietoisuutta ole vieläkään aukottomasti selitetty.
     
  20. sinikettu Jäsen

  21. pernaveikko Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    HIFK, Crusaders, Lechia
    Lainaus:
    Se voisikin olla ikävä tilanne, jos joutuisi johonkin onnettomuuteen missä ehtisi tajuta se on menoa nyt. Mutta jos joku vaikka ampuu sinua päähän takaa päin, niin tuskinpa sillä nyt niin väliä on.

    Jäisi joo olympialaiset näkemättä, mutta ei sitä enää tajuaisi.
     
  22. godspeed Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Toiselta planeetalta
    Melkein neljä vuotta sitten olen tähän aiheeseen kirjoittanut, eikä lukemaani tekstiin välttämättä lisättävää ole. Ehkä jotkin asiat ovat terävöityneet tai alkaneet näyttää uudelta näkökulmasta riippuen, mutta ihan yhtä samanlaista kamaa tämä olemassaolo on vuodesta toiseen. Tänään psykologilla opin hieman uutta siitä miten mieleni toimii, joskin vain tiedostamisen kautta, en sinällään siis oppinut mitään. Selitin vain samoja asioita hieman eri muodossa, sillä muotoiluahan eläminen ajatuksineen on. Toisena päivänä paska on ripulia ja toisena kiinteää, makuasia kumpi iskee paremmin. Tietysti kun tiettyyn ikään pääsee, niin kaikki ongelmat on jo opittuja ja ne on lähes mahdoton poisoppia tai niitä välttää, mikä on eksistentiaalisen ikääntymisen suurin tragedia.
     
  23. Ollakseni Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Detroit Red Wings
    Eksistentialistinen kriisi on samaan aikaan parhain ja hirvein asia mikä ihmiselle voi tapahtua. Oman mitättömyytensä tajuaminen ja samalla elämisen mielettömyyden ymmärtäminen. Elämän tarkoituksettomuus ja yritys löytää joitain syitä elää. Siinä vaipuu joko epätoivoon tai ymmärtää olevansa deterministisestä maailmasta täysin vapaa. Ei ole olemassa muuta kuin kosminen nopanheitto.

    Hitto kun on vapauttavaa kertoa itsestäänselvyyksiä kaikille.
     
  24. godspeed Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Toiselta planeetalta
    Lainaus:
    Vaikka varmasti tämänkin itsestäänselvyyden tiedät, niin maailmassa on miljardeja ihmisiä, joille kertomasi asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ihmisen ego on siinä määrin vahva, että oman itsensä tai maailman asiat todella kyseenalaistavat ajatusmallit ja tavat lankeavat raskaasti suhtautuvan vähemmistön harteille. Voisi myös sanoa että jossain määrin tuo kyseenalaistamattomuus tulee esiin luovuttamattomuutena, vaikka menisi miten huonosti tahansa.
     
  25. Ollakseni Jäsen

    Suosikkijoukkue:
    Detroit Red Wings
    Lainaus:
    Niin. Jos kaikki olisivat eksistentialisteja maailma olisi hyvin erilainen. Minulle kyseessä ovat itsestäänselvyydet muille ei välttämättä. Oletan kuitenkin ketjusta kiinnostuneitten olevan tästä tietoisia.