Jatketaan ketjun henkiin herättelyä.
"Ei niin valtavirtamusiikki" on edelleen mieleen, vaikka uusiin artisteihin tutustuminen onkin välillä hieman työlästä. Olen hämmästyksekseni huomannut, etten jaksa käydä keikoilla enää vanhaa tahtia. Vielä puolitoista vuotta sitten ei mennyt viikkoakaan ilman keikkaa. Nyt valitsen vain takuuvarmat suosikit, joita Suomessa näkee ikävä kyllä äärimmäisen harvoin. Tästä laiskistumisesta johtuen olen aivan pihalla suomalaisesta pop, hip ja cool -musiikista. Joensuu 1685 taitaa olla ainoa vuodelta 2008, joka jäi uutena mieleen. Niin ja ihanainen Janna!
Viime vuonna oli Suurista Suosikeistani Kings Of Leonin vuoro lyödä läpi Suomessa ja maailmalla. Sex on Fire on ihan näpsäkkä kappale, mutta kaukana ollaan "Aha Shake Heartbreakin" tai "Youth & Young Manhoodin" tasosta. Mahtava bändi kyllä, toivottavasti seuraavalla levyllä vähän hellitetään Stadion-haaveita...
Vuoden 2008 ylivoimaisesti kovin tulokas oli Rose Hill Drive. Tyylikästä Zeppelin-autotallia jostain Montanan perukoilta. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi tutustumaan jos jokin seuraavista iskee: Wolmother, Answer, Zeppelin, Who... Liveaktina Rose Hill Drivellä on erittäin kova maine ja haluaisinkin kyseisen pumpun nähdä, mutta sen ollessa vielä niin "pieni ja tuntematon" on haave ainakin vielä aika kaukana (Montanan pikkuklubeilla).
Suomessa käyneistä mainitsisin skontlantilaisen Biffy Clyron, jonka eteerisen musemainen "Mountains"-biisi on parasta mitä The Saarelta on vähään aikaan ilmestynyt. Kannattaa aloittaa tutustuminen "Puzzle"-levystä, ja antaa sillä kärsivällisesti aikaa avautua.
Viime ajat ovat olleet myös Jack Whiten juhlaa; loistava ei_niin_valtavirta-bondtunnari ihanaisen Alician kanssa sekä upeaakin upeampi The Raconteurs pitkäsoitto. Tässä on mies, jota käy kiittäminen bluesin noususta takaisin tiedostan nuorison korviin. Minimalistisen White Stripes tykityksen välissä tehdyillä bändilevyillä White pääsee näyttämään tarinankertojan taitojaan sekä kokeilemaan riffiensä kestävyyttä tosissaan. Duoiluista "De Stijl" on tehnyt comebackin levysoittimeen, kaksikon uusimman osoittauduttua yllättävän lyhytikäiseksi...
Jos herrasta pitää, kannattaa myös tutustua "The Black Keys"-duoon, joka pari päivää sitten näytti osaamistaan TV:n "Livenä Abbey Roadilta"-ohjelmassa.
Legendaarisista, itselleni vähän uudemmista alternative artisteista mainittakoot Scott Walker sekä Woody Guthrie, johon päätin monivuotisena Dylanistina vihdoin tutustua. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Walkeria suosittelen, jos pitää 60-luvun eurooppalaisesta elokuvamusiikista, sellainen Waitsin ja an Morrisonin sekoitus.
Näiden lisäksi suosittelen tutustumista yhteen musiikin historian täydellisimpään levyyn sekä yhteen 90-luvun mielenkiintoisimmista artisteista;
ensimmäisessä on kyse Televisionin "Marquee Moon":sta, jota joudun levykokonaisuutena kuuntelemaan Pink Floydin vaatimalla hartaudella. Nimikkokappale sirisevine kitartoineen on jotain yliluonnolista.
Jälkimmäisellä tarkoitan Eels:iä ja sen nokkahahmoa Mr. E:tä. Kyseinen bändi on monille tuttu "Mr E's Beautiful Bluesista" ja Shrek-elokuvissa pyörineistä kappaleista ("My beloved monster etc"). Jos allekirjoittaneen tavoin haluaa laulujen sanoituksilta muutakin sisältöä kuin rimmaavat loppusoinnut kannattaa tutustua. Mystisen kovat ja karut sanoitukset yhdistettynä nerokkaisiin sävelmiin. E on myös kykenyt muuttumaan levy levyltä, eikä tyytynyt toistamaan samaa kaavaa.
Nämä tällä kertaa korvan taakse, lisää sitten kun jotain hyvää kuulooni kantautuu.
PS. Ikilemppareilta myös kaksi ei_niin_valtavirta-biisiä: Dylan "One of Must Know (Sooner or Later)" ja Zeppelin "South Bound Sourez".
