Oli sitten tuo 8-0 suurin Red Wingsin tappio sitten vuoden 1984. 6-0 osuma vapautti meikäläisen nukkumaan, muuta siihen asti jaksoin tuota touhua katsella. Uskomatonta, miten tuolla puolustuskalustolla voi pelata noin nollat taulussa. Jo ihan normaalista oman pään purkamisesta lähti kaikki ongelmat, ei luulisi olevan liian vaikeaa. Nashville ei mielestäni edes karvannut mitenkään erityisen rajusti, mutta aivopierut omassa päässä sai sen toki näyttämään tehokkaalta. Lidstörm ja Rafalski selvisivät ilman takaiskuja, mutta muita vietiin kuin pässiä narussa.
Maalivahditkaan eivät onnistuneet, vaikka muutama Nashvillen maali pomppasi aika munkilla, yksi veto meni maalin takaa Conklinin takaraivon kautta ja selkää pitkin vierien sisään. Tätä edelsi Stuartin bravuuri kiekonmenetys.
Brad Stuartin paluu näytti palauttaneen myös miehen katasftrofaaliset otteet kentälle. Hajoittaisin samantien nuo parit siihen mitä ne ennen Stuartin paluuta oli eli Lidström-Kronwall, Lilja-Rafalski ja Stuartin voisi laitta Lebdan pariksi kolmoseen.
Liljan tappelu oli kummallinen. Weber sai paidasta jotenkin sellaisen otteen, ettei siitä voinut alkaa mitenkään lyödä osumia. Lilja sitten vaan odotti ja ihmetteli, että asento jotenkin vaihtuisi, mutta Weber löysi alapuolelta reiän alkaa paukuttaa koukkuja naamariin. Täydellinen 100-0 tappeluvoitto Weberille, mutta pitäisin sitä tuon onnekkaan otteen edesauttamana. Muuten toki Andreaskin olisi iskuja antanut, häkeltyi vain jotenkin oudosta tilanteesta, kun ei ole viime aikoina juuri hanskaillut. Eipä Lilja tuosta turpasaunasta juuri muuten välittänyt, nenänsä pyyhkäisi ja painui boksiin.
Toivottavasti tämä oli nyt kunnon herätys noille vässyköille. Missä on se viimekautinen jäätävä ammattimaisuus illasta toiseen? Vai meneekö tämä loppurunkosarja nyt vain pleijarien odottamiseksi, kun Särjet alkavat karata liian kauas ja lisää vastaavia romahtamisia on tulossa?