Vuoden 2002 entry draftia pidettiin ennakkoon heikkona ja sitä se osittain olikin. Varaustilaisuuden ensimmäisenä valittiin Rick Nash Columbukseen. Tämän jälkeen maalivahti Kari Lehtonen Atlantaan ja mm. neljäntenä Joni Pitkänen Philadelphiaan. Ensimmäisellä kierroksella varattiin myös sellaisia suuruuksia kuten Jesse Niinimäki, Sean Bergenheim ja Hannu Toivonen. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että Chicago onnistui toisella kierroksella 54. vuorolla nappaamaan lopulta koko draftin parhaan pelaajaan. Siitäkin huolimatta, että silloin gm:nä toiminut Mike Smith sai johtoportaalta, erityisesti Bob Pulfordilta, jatkuvasti kuraa valinnastaan ja Pulford toi useaan otteeseen ilmi, että Duncan Keith oli Chicagon kaikkien aikojen huonoin varaus. Toiseksi huonoimman varauksen Smith onnistui tekemään Pulfordin mukaan seuraavana vuonna Dustin Byfuglienin muodossa.
Ei Keithiä alkuun pidetty mitenkään lupaavana puolustajana muutenkaan ja hintelän nuorukaisen mahdollisuuksia isojen miesten peleissä epäröitiin vahvasti. Chicagolla oli myös korkeamman profiilin nuoria puolustajia tulossa, joista odotettiin niitä tulevaisuuden johtohahmoja alakertaan. Vuonna 2002 ensimmäisellä kierroksella varatusta Anton Babchukista, Brent Seabrookista (2003) ja Cam Barkerista (2004) puhuttiin enemmän. Seabrookista tuli lopulta Keithin täydellinen aisapari ja molemmat osaltaan nostivat toisensa paremmalla tasolle, mutta Keith nousi kaikista korkeimmalle.
Voidaan sanoa, että Keithin onneksi hän osasi olla myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Keith aloitti ammattiuransa silloisessa Chicagon farmissa Norfolkissa vuonna 2003 ja pelasi siellä kaksi kautta ennen tulokaskauttaan Chicagossa 2005-06. NHL:n uudet säännöt sopivat vikkelälle ja hyväkuntoiselle Keithille loistavasti, mutta ei alku ollut mitenkään loistokas eikä hän ollut puheissa mm. vuoden tulokkaista puhuttaessa. NHL:n uusi aikakausi petasi kuitenkin mahdollisuuden menestyä kiekollisille ja hieman pienemmille puolustajille. Keithin maksimaalinen hapenottokyky oli testattu yliopistokaudella ja Duncan iski testissä ennätyslukemat. Nuoren puolustajan palkeet vastasivat Lance Armstrongin tasoa. Kestävyydestä ei homma jäisi ainakaan kiinni.
Eikä jäänyt muustakaan. Kolme Stanley Cupia, kaksi Norris-pystiä, Conn Smythe, olympiakulta ovat perintö, jollaista ei Chicagon historiassa olla puolustajalta ennen saatu ja tuskin tullaan enää saamaankaan. Ei tarvi suuri visionääri olla todetakseen, että paita numero 2 nousee UC:n kattoon lähivuosina eikä tuolla numerolla pelaa enää kukaan Blackhawksin paidassa. Eikä kuulukaan. Kiitos Keithille upeista muistoista ja onnea uran viimeisille Edmontoniin.
Blackhawksin kultaisen sukupolven edustajat ovat hupenemassa. Jäljellä on enää ihmekaksikko. Uutta lukua historiassa kirjoitetaan kovaa tahtia. Haikeaksi vetää.
chicago.suntimes.com
