No niin...Calgaryn pelit on sitten tämän kauden osalta pelattu ja katseen voi siirtää tulevaan kauteen. Ennen sitä kuitenkin voisi pohtia, että miten päävalmentaja Playfairin ensimmäinen kausi joukkueen ykköskäskijänä meni.
Playfair toi tavallaan uuden tuulahduksen joukkueeseen, josta on osaltaan myös kiittäminen tiettyjä hyviä hankintoja tyyliin Tanguay, Stuart sekä Conroy. Flamesin edellisellä kaudella pahasti tökkinyt hyökkäyspeli sai voimakkaasti tuulta purjeisiinsa ja aiemmin hieman alisuorittaneet pelaajat (Huselius, Langkow etunenässä) astuivat tällä kaudella esiin. Vaikka maaleja syntyikin reippaasti enemmän kuin viime kaudella ei joukkueella ollut kovinkaan suurta syytä juhlaan, ainakaan jos katsotaan peliä puolustuksellisesti. Liian monta kertaa verkko heilui omassa päädyssä, kun porukat lähtivät liian innokkaasti hyökkäilemään. Varsinkin vieraspelit olivat enimmäkseen myrkkyä liekkipaidoille. Kotona tilanne oli täysin päinvastainen, ja joukkue olikin yksi kovimmista kotijoukkueista. Kipperinkään peli ei oikeastaan missään vaiheessa yltänyt samalle tasolle kuin viime vuonna. Nollapelejä kyllä kertyi taaskin vyölle, mutta liian usein Kipperi sai poimia kiekon verkostaan. Ainoastaan näissä tärkeissä playoff-peleissä turkulainen kumi-Tarzan osoitti merkkejä paremmasta.
Hyökkäys:
Hyökkäyksessä Calgary petrasi eniten verrattuna aiempaan vuoteen. Langkowin ja Huseliuksen uudet ja komeat piste-ennätykset sekä Iggyn "palaaminen" yli 90 tehopisteen äijäksi saivat kauden tuntumaan periaatteessa hyvältä. Myös Moss voi pitää kauttaan onnistuneena ja Lompardi on vakiintunut 20 maalia/kausi -mieheksi. Myös Flamesin muut nuoret jannut tekivät varsin hyvät tehot suhteessa heidän pelimääräänsä. Hyökkäyksessä oli pari ketjua, jotka jaksoivat puurtaa kentällä kuin hullut ja tämä myös näkyi työn jäljessä. Craig Conroyn hankkiminen osoittautui varsin hyväksi kaupaksi ja samalla päästiin eroon tehottomasta Jamie Lundmarkista.
Kaikki hyökkääjät eivät kuitenkaan ansaitse kehuja tästä kaudesta. Jeff Friesen, Tony Amonte sekä pelaamaton Darren McCarty alkavat olla jo ikänsäkin puolesta menneen talven lumia eikä kolmikon tämän kauden "tehot" ainakaan tuota väitettä kumoa. Amonten ja Friesenin palkat ovat täysin ylimitoitettuja herrojen nykykuntoon verrattuna. Varsinkin Amonten lähes 2 miljoonan dollarin palkka herättää kummastusta. Kuinkahan paljon siinäkin on ilmaa, sopii kunkin miettiä.
Godardin hankkiminen oli Playfairilta (oikeastaan Sutterilta) todella hyvä veto. Ikääntyneen ja suurissa henkilökohtaisissa ongelmissa pyörivä McCarty ei yksinkertaisesti olisi pystynyt tarjoamaan enää suojelua Flamesin tähdille. Nuori gooni tuli, näki ja voitti Flamesin innokkaat ja "puolihullutkin" fanit puolelleen monilla matseilla. Vaikea uskoa, että Chris Simon olisi enää vanhoilla päivillään kyennyt vastaavaan.
Puolustus:
Aiemmin koko NHL:n paras puolustus osoitti jo varsin varhaisessa vaiheessa kautta tiettyjä huolestuttavia merkkejä tulevasta. Liian usein puolustajat jättivät Kipperin yksin lähtiessään seikkailemaan ympäri kenttää.
Phaneuf jatkoi siitä, mihin viime kaudella jäi eli pääsi tälläkin kaudella 50 tehopisteeseen. Hamrlik oli ilmeisesti päättänyt näyttää, että edellisen kauden huono peli-into ja surkea pistemäärä olivat vain jonkinlainen lapsus. Tsekkiläinen kanuuna teki varsin mukavat tehot. Regehr teki pyyteetöntä työtään, vaikka toisinaan olikin lievästi sanottuna hakusessa.
Stuart korvasi todella onnistuneesti monta vuotta Flamesin puolustuksessa pörränneen herhiläisen nimeltään Andrew Ference.
Molarit:
Kipper on Calgaryn tärkein pelaaja, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Jälleen kerran Kipper pelasti Flamesille monta pistettä loistavilla torjunnoillaan, vaikka tämä kausi olikin hänelle aika keskinkertainen. Puolustuksen töppäilyistä johtuen Miikka pääsi torjuntatöihin todella usein. Ja vaikka hänelle menikin muutama helppo sisään, on Kipper edelleen tähtistatuksensa ansainnut.
Flamesiin hommattu McLennan oli valtaisa pettymys ainakin allekirjoittaneelle. Toivon todellakin, että hänen tilalleen hommataan joku toinen.
Valmennus:
Sutterin siirryttyä paperihommiin otti Flamesin hoteisiinsa Jim Playfair. Merkittävin ero näillä kahdella valmentajalla löytyy, kun vertaa pistetaulukkoa.
Sutterin aikaan Flames puolusti kuin hullut ja vastustaja sai yrittää todella monta kertaa ennen kuin vapaa aukko puolustuksesta löytyi.
Playfair toi hyökkäävän jääkiekon Calgaryyn, mutta puolustamisen kustannuksella.
Kaiken kaikkiaan tämä oli "ihan ok" ensimmäinen kausi Playfairille päävalmentajana. Joukkue pääsi pleijareihin, tosin hirveällä tuurilla. Iso miinus tulee siitä, että pudottiin ensimmäisellä kierroksella. Ensi kaudella fanit ja joukkue on sitten paljon nälkäisempi.
Tein tämän pienoisen pohdinnan tässä työpäivän puitteissa, koska pomoa ei paikalla näy ja koska vieläkin itseäni kaivelee Red Wingseille hävitty sarja.
Tekstistä saattaa käydä ilmi se, että en ole mikään ammattimainen jääkiekkotoimittaja, mutta yritin ainakin selkiyttää ajatukseni.