Täytyy kyllä sanoa, että jumankekka kaikki leipääntyneet veteraanit ja kenkiin tuijottavat nuoret rokkarit saisivat katsoa Brucesta mallia ja opetella, mitä tarkoittaa "esiintymisen ilo". Kun reippaasti päälle viisikymppinen äijä jaksaa kirmata illasta toiseen lavalla kuin varsa kevätlaitumella, seisoo välillä suunnilleen päällään ja ennen kaikkea, esiintyy selvä hymy naamallaan, ei voi muuta kuin nostaa sitä kuuluisaa hattua. Aika masentavaa, että minua tasan tuplasti vanhempi äijä jaksaa vetää tuollaisen rääkin monta kertaa viikossa ja sitten meikäläisellä on tällä hetkellä sellainen olo, että pitäisi päästä hierojalle. Lähinnä neljän tunnin seisoskelusta ja kömpelöstä "tanssimisesta" siis...
Ainoa negatiivinen puoli oli liian kovalla ollut basso. En sitten tiedä olinko jotenkin huonossa paikassa (aika keskellä, noin 30-40 metriä lavasta), mutta varsinkin hiljaisempien kappaleiden aikana basso antoi suunnilleen samanlaisen vaikutelman kuin joku olisi vedellyt pitkin lavaa katuporan kanssa. Korvatulpista huolimatta se tuntui korvissa aika epämielyttävältä.
Yleisö lämpesi hieman hitaanlaisesti, mutta tulihan siitä sitten kunnon hurmos. Alkukeikan bändikin tuntui jotenkin leipääntyneeltä, taisi mennä viitisen biisiä, ennenkuin Bruce mitenkään kiinnitti huomiota yleisöön, mutta sekin asia korjaantui mainiosti. Äijähän solkkasi suomea ihan tosta vaan... Ja kun Steven van Zandt ja Clarence Clemmonskin ovat showmiehiä jumalan armosta, ei yleisö jäänyt taatusti kylmäksi.
Suurimmiksi kohokohdiksi omalta osaltani jäivät ehkäpä Ramrod Roy Bittanin pitkine soolopianoiluineen, My Hometown (melkein tuli tippa linssiin, kun kuuli tuon omassa kotikaupungissaan) ja viimeiset encoret Dancing In The Dark ja Glory Days. Tuolla aiemmin mollaamani Land Of Hope And Dreams meni sitten ihan mukavasti ja hassua kyllä, juuri se "This train"-kohta soi päässäni melkein koko kotimatkan.
Ei sitten kaipaamastani kolmikosta tullut mitään biisiä, mutta My Hometownia ei olla tällä turneella turhan paljoa soitettu ja sitten ainoa biisi, mitä en tunnistanut oli muistaakseni neljäntenä tullut biisi. Hieman ajattelin, että se olisi voinut olla Brothers Under The Bridges, mutta ei ilmeisesti ollut, kun äsken kuuntelin sen kokeeksi. Niin, kai se settilista tulee piakkoin useammallekin sivulle, mutta varmasti joku muu arvon jatkoaikalainen osaa neuvoa miestä mäessä...
Loistava ilta, jos saisi istumapaikan, voisi mennä huomenna uudestaan. Seisomapaikkaa ei taitaisi fysiikka enää toista iltaa peräkkäin kestää. Sääliksi käy niitä törttöjä, jotka rupesivat kiirehtimään pois jo ensimmäisten encorejen jälkeen. Mahtoivatko edes ehtiä kääntyä takaisin ja todeta, että kamaa oli tulossa vielä puolen tunnin edestä? No, pääsimpä heidän takiaan hivuttautumaan loppukeikan ajaksi lähemmäs lavaa.
Ja mikä hemmetin pipovillitys veteraanirokkareitakin vaivaa? Oliko kenties niin kylmä, että Patti Scialfa tarvitsi pipoa viimeisten encorejen aikana...
Ainoa negatiivinen puoli oli liian kovalla ollut basso. En sitten tiedä olinko jotenkin huonossa paikassa (aika keskellä, noin 30-40 metriä lavasta), mutta varsinkin hiljaisempien kappaleiden aikana basso antoi suunnilleen samanlaisen vaikutelman kuin joku olisi vedellyt pitkin lavaa katuporan kanssa. Korvatulpista huolimatta se tuntui korvissa aika epämielyttävältä.
Yleisö lämpesi hieman hitaanlaisesti, mutta tulihan siitä sitten kunnon hurmos. Alkukeikan bändikin tuntui jotenkin leipääntyneeltä, taisi mennä viitisen biisiä, ennenkuin Bruce mitenkään kiinnitti huomiota yleisöön, mutta sekin asia korjaantui mainiosti. Äijähän solkkasi suomea ihan tosta vaan... Ja kun Steven van Zandt ja Clarence Clemmonskin ovat showmiehiä jumalan armosta, ei yleisö jäänyt taatusti kylmäksi.
Suurimmiksi kohokohdiksi omalta osaltani jäivät ehkäpä Ramrod Roy Bittanin pitkine soolopianoiluineen, My Hometown (melkein tuli tippa linssiin, kun kuuli tuon omassa kotikaupungissaan) ja viimeiset encoret Dancing In The Dark ja Glory Days. Tuolla aiemmin mollaamani Land Of Hope And Dreams meni sitten ihan mukavasti ja hassua kyllä, juuri se "This train"-kohta soi päässäni melkein koko kotimatkan.
Ei sitten kaipaamastani kolmikosta tullut mitään biisiä, mutta My Hometownia ei olla tällä turneella turhan paljoa soitettu ja sitten ainoa biisi, mitä en tunnistanut oli muistaakseni neljäntenä tullut biisi. Hieman ajattelin, että se olisi voinut olla Brothers Under The Bridges, mutta ei ilmeisesti ollut, kun äsken kuuntelin sen kokeeksi. Niin, kai se settilista tulee piakkoin useammallekin sivulle, mutta varmasti joku muu arvon jatkoaikalainen osaa neuvoa miestä mäessä...
Loistava ilta, jos saisi istumapaikan, voisi mennä huomenna uudestaan. Seisomapaikkaa ei taitaisi fysiikka enää toista iltaa peräkkäin kestää. Sääliksi käy niitä törttöjä, jotka rupesivat kiirehtimään pois jo ensimmäisten encorejen jälkeen. Mahtoivatko edes ehtiä kääntyä takaisin ja todeta, että kamaa oli tulossa vielä puolen tunnin edestä? No, pääsimpä heidän takiaan hivuttautumaan loppukeikan ajaksi lähemmäs lavaa.
Ja mikä hemmetin pipovillitys veteraanirokkareitakin vaivaa? Oliko kenties niin kylmä, että Patti Scialfa tarvitsi pipoa viimeisten encorejen aikana...