Onpas mielenkiintoinen ketju. No, ladotaan faktat tiskiin heti alkuun. Englanti on helvetti maan päällä ja surullisen kuuluisa Mr. Murphy (Murphyn lait) oli aivan takuuvarmaan engelsmanni. Ja jotta saan jotain respektia mielipiteelleni niin kerron, että asuin 2.5 vuotta tuossa "brittiparatiisissa."
Kerronpa nyt miten kaikki alkoi (ja siitä eteenpäin kaikki oli ylämäkeä eli asiat muuttuivat vain pahemmiksi). Tammikuussa 1997 saavuin Gatwickin kentälle ja minun piti päästä sieltä junalla Lontoon pohjoispuolella St. Albansiin. Joten ei muuta kuin ostamaan junalippua. Kun sanoin, että lippu St Albansiin niin lipunmyyjä heitti "one why". No minä siinä ihmettelemään sitten että mitä ihmettä siinä yhdessä on nyt sitten muka vialla kunnes pitkään asiaa mietittyäni tajusinkin että minulta kysyttiin "one way?". No joo, sitten siis itse kertomukseen.
Työskentelin yliopistolla ja tietokoneet olivat lukitun oven takana. Päästäkseen sisälle henkilöllä oli oltava kortti jolla sai oven avattua. Osoittautui, että kirjastokortti toimi ko. tarkoitukseen. No minäpä sitten innolla kirjastoon hankkimaan kirjastokorttia joten pääsen avaamaan tuon oven ja käyttämään tietokonetta ja tekemään työni. No kirjastotäti ystävällisesti tokaisi että tokihan me sinulle kirjastokortti tehdään, tarvitaan vaan sellainen kiva passikuva sinusta siihen korttiin. Minä sanoin että ei minulla ole mitään irrallisia passikuvia itsestäni mukana, mistä sellaisen saa? Kirjastotäti kertoi, että yliopistolla on oma valokuvaaja joka varmasti voisi hoitaa asian. Niinpä sitten valokuvaajan luokse. Pyysin, että voisitko ottaa minusta passikuvan jotta saan sen kirjastokortin jotta saan avattua oven jotta pääsen käyttämään tietokonetta ja tekemään työni. Kuvaajasetä sanoi että sehän ei ole ollenkaan ongelma, kerrohan vain henkilöstötunnusnumerosi niin otetaan se kuva. No eihän minulla mitään henkilöstönumeroa ollut kun olin juuri vasta saapunut. Joten kysyin, että mistä sellaisen saa. Valokuvaajasetä ystävällisesti neuvoi minua menemään henkilökuntaosastolle.
Niinpä sitten marssin henkilökuntaosastolle ja aikani odoteltua vuoroani sanoin, että saisinko tietää henkilöstötunnusnumeroni jotta voin otattaa valokuvan itsestäni jotta saisin kirjastokortin jotta voisin avata oven päästääkseni tietokonetta käyttämään ja tekemään työni. No siihenpä virkailijatäti tokaisi että sinulle ei ole vielä annettu mitään numeroa koska olet niin uusi täällä. Siinä vaiheessä minulla keitti yli ja käämini paloivat ja marssin kylän ruokakauppaan jossa olin aikaisemmin nähnyt valokuvausautomaatin. Otatin kuvan ja marssin takaisin yliopistoon. Menin kirjastoon ja löin valokuvan tiskiin ja sanoin "saisinko nyt sen kirjastokortin että voin avata oven ja päästä käyttämään tietokonetta ja tekemään työni?" Tähänpä kirjastotäti vastasi että meidän täytyy nähdä tohtorin tutkinnon diplomi jotta voimme valmistaa sen kirjastokortin. Siihenpä minä sanoin että "no problem", mulla on tässä oikeaksi todistettu kopio tohtorintutkintotodistuksestani. Vaan tähän täti sanoi että ei kelpaa, sen täytyy olla se alkuperäinen. Sattuipa nyt vain olemaan niin, että Floridasta saamani todistus on kokoa tosi iso ja se on taulukehyksissä seinälläni. No eipä siinä muu auttanut kuin rahdata tämä todistus kehyksineen tilapäisestä asunnostani kirjastoon seuraavana päivänä. Täti otti siitä kopion ja sen jälkeen sain odottaa noin kolme viikkoa ennenkuin vihdoin sain kirjastokorttini.
Ja se oli siis vain se "tervetuloa Englantiin" tapahtuma, sen jälkeen kaikki muuttui aina vaan kurjemmaksi. En voi avata pankkitiliä koska minulla ei ole pysyvää asunnonosoitetta Englannissa, mutta en voi saada asuntoa koska minulla ei ole olemassa edes pankkitiliä Englannissa! Bussit ovat säännöllisesti 10-15 minuuttia myöhässä ja sen ainoan kerran kun lähdin yliopistolta 5 minuuttia myöhässä niin enkös näekin 400 metrin päästä kun bussi menee aikataulussa ohi pysäkin. Joskus bussi ei tullut ollenkaan. Yliopiston turvallisuusvartijakunta lukitsi minut sisälle viiden jälkeen ja minun piti soittaa heille kun halusin ulos, muuten ei päässyt lähtemään. Ja eikös kerran heidän tulonsa kestänyt puolituntia ja illan viimeinen bussi kotiin meni ohi joten jouduin kävelemään Englannin tihkusateessa 6 km kotiin pimeässä. Junat olivat aina myöhässä ja joskus niitä ei tullut ollenkaan kun joku oli taas hypännyt sillalta junan eteen päättämään päivänsä. Kotona yhtenä lauantaina tulin kotiin ja huomasin että katossa on noin 30 cm läpimittainen reikä josta taivas näkyy suoraan. Soitin huoltoyhtiöön josta todettiin, että he eivät voi tulla paikalle kuin vasta maanantaina. Tottakai koko viikon satoi kaatamalla ja voi sitä homeisen maton hajua sen jälkeen...pesukonetta kotona kokeilin kerran. Laitoin pyykit koneeseen ja koneen päälle. Tunnin jälkeen kävin tarkastamassa ja siellä se vielä väänsi pyykkiä. Toisen tunnin jälkeen tarkastin taas. Vielä se kävi. Kolmannen tunnin jälkeen vieläkin pyöri. 3.5 tunnin jälkeen kone vihdoin pysähtyi, ja luukun avattua vesi hölskyi koneesta ulos ja pyykit olivat likomärkiä. Suihku toimi seuraavasti. Joko käännät sitä auki vain vähän jolloin vesi on kyllä siedettävän lämmintä mutta vettä noruu suihkusta vain tihruttaen. Tai sitten lisäät vedenpainetta ja olet jäätävän kylmän veden alla. Käsienpesualtaassa on erillinen putki kylmälle vedelle ja kuumalle vedelle. Laitapa kätesi toisen alle niin se jäätyy ja toisen alle niin se palaa. Ja kuka sitä nyt julkisessa vessassa laittaisi tulpan ja liottaisi käsiään siinä altaassa...
Posti tuli aamulla noin kello kuusi kovan kopauksen kera läpi ulko-oven postiluukun, herättäen minut joka aamu tuohon tautisen aikaiseen aikaan. Tai oikeastaan olin jo herännyt noin 4.30 kun tuo maitoauto tuo maidot lasipullossa lähes jokaisen asunnon oven eteen ja kolisuttelee
pitkin katua. Nuo maitoautot muuten aamuisin aiheuttavat mailiein pituisia ruuhkia koska ne kulkevat maksimissaan noin 10 km/h ja kadut on rakennettu niin kapeiksi ettei niillä pysty ohittamaan törmäämättä kadun vastakkaiselle puolelle parkeerattuihin autoihin. Tuon pyykkitapauksen (jäi muuten ainoaksi kerraksi kun sitä konetta käytin) jälkeen kävin pesulassa pesemässä pyykkini. Maksu oli 3.5 puntaa per pesu, eli kun pesin kirjopyykin ja valkopyykin erikseen niin hintaa alkoi tulla ja siihen sitten vielä pari puntaa päälle kuivauskoneesta.
Pizzaa kun yritin tilata kaupunkini keskustassa sijaisevasta pizzeriasta (asuin noin 1.5 km:n
päässä keskustasta) niin minulle kerrottiin, että emme voi tuoda teille pizzaa koska olette jakelulalueemme ulkopuolella! 1.5 kilometriä! No, ei kai pizzamopoilta voisi tuollaista matkaa taitettavaksi odottaakaan...
Töissä ruokala meni kiinni kello 13. Kerran menin sinne 13:01. Ruokaa oli vaikka kuinka paljon jäljellä. Kysyin, että saisinko vähän tuota ja tuota. Vastaus oli "sorry, we are closed". Sanoin, että ruokaahan on jäljellä vaikka kuinka, heitätte sen vain pois, enkö saisi edes pikkuisen tuota. Vastaus oli "sorry, we are closed". Sen pituinen se. Toisella kerralla tarjolla oli lihapullia. Minulle annettiin kolme pullaa lautaselle. Olin aika nälkäinen, joten kysyin saisikon vielä kaksi lihapullaa lisäksi. Vastaus oli "Sorry, that's the portion" eli tuo on se annos. Kysyin, saisinko edes yhden lihapullan. Vastaus oli "Sorry, that's the portion" eli nälkäiseksi jäin.
Kerran taas minulle tuli soitto yliopiston keskuksesta jossa minulle oli kuulemma joku postissa tullut paketti. Marssin siis keskukseen jossa neiti palveli jotain toista asiakasta. Odottelin siinä pari minuuttia, jonka jälkeen keskusneiti kääntyi puoleeni ja kysyi miten voisi auttaa. Kerroin, että minulle soitettiin ja sanottiin täällä olevan paketin. No, keskusneiti meni hakemaan pakettia ja paketin päällä sattui lukemaan Dr. Rinne (nimi muutettu tätä juttua varten). Niinpä sitten alkoi kuulua "Oh, you are a doctor, I didn't know you are a doctor, I am so sorry doctor Rinne, if I had known you are a doctor...oh, I am so sorry Dr. Rinne, I am so sorry...juu, tämä tarina on tosi kuten kaikki muutkin tässä jutussa. Yliopiston vartijoiden pomo oli joku entinen Israelin suojelupoliisin päällikkö kuulemma. Kerran noin 21.30 illalla toimistossani ollessani tämä Gestapon pomo potkaisee toimiston oveni auki ja tulee vaahtosuussa huutamaan että mitä helkuttia teen täällä tähän aikaan. Kerroin olevani edelleen töissä kun oli joku tutkimus kesken. Hän vaahtosi edelleen että ei täällä saa töissä olla näin myöhään ja että minun pitää mennä kotiin jatkamaan töitäni. Sanoin, että minulla ei kotona ole tietokonetta. Tähän vastaus oli että ota kone mukaan ja mene...siis yliopiston paikalleen asennettu kone, yliopiston turvallisuuskaartin päällikkö käskee minua repimään yliopiston koneen irti ja viemään sen kotiin...jäi kyllä kone siihen. Joka kerta muuten illalla jos jäi viiden jälkeen töihin piti käydä kirjoittamansa nimensä ja toimistonumeronsa turvallisuusmiesten muistivihkoon ja sitten kotiin lähtiessä kuittaamassa se nimi...kampuksella oli korkea vartiotornin näköinen kyhäelmä. Ajattelin että siellä varmaan joku vartijoista (joita oli ainakin puolitusinaa joka ilta) istuu konekiväärin ääressä valmiina ampumaan...uutenavuotena töihin yrittäessäni (olin matkalle lähdössä ja joku juttu oli kai unohtunut toimistoon) yliopiston pääsisäänkäynnissä vastassa oli noin 10 turvamiehen ja -naisen armeijan ja yritykseni sisäänpääsemiseksi jäi sillä kertaa siihen. Lukemattomia muita vastaavankaltaisia ja pahempia juttuja tapahtui jatkuvana solkena 2.5 vuoden aikana. Eihän se sää siellä mikään paha ole, aurinko näkyi kerran viikossa ainakin joka viikko, mutta sitten tämä kaikki muu...en kyllä siihen maahan enää ikinä halua mennä kun sieltä pois pääsin. Kerran olen sen jälkeen valitettavasti joutunut Heathrow:n kentällä vaihtamaan konetta ja pahat muistot tulivat välittömästi mieleen.
