Itse olin vuonna 1988 viikon Manchesterissä Bobby Charltonin jalkapalloleirillä. Matka oli teinitytölle kaikin puolin ikimuistoinen. Yövyimme joukkueeni kanssa ensimmäisen yön Lontoossa. Hotelliin saavuimme iltamyöhään ja kokemus oli hmmm, mielenkiintoinen... Olinhan tottunut Suomea kiertäessäni laadukkaisiin hotelleihin. Tämä hotelli oli kyllä halpa, mutta kaikkea muuta kuin laadukas! Nimeä en enää muista, mutta rakennus oli muistaakseni kolmikerroksinen. Ainakin joukkueemme sijoitettiin kolmeen eri kerrokseen. Itse "pääsin" hyvän ystäväni kanssa ylimpään kerrokseen. Ei siinä mitään, mutta portaikko oli niin kapea, että jouduimme kantamaan isoja pelikasssejamme edessämme, jotta pääsimme eteenpäin. Olimme matkasta uupuneita ja kun nauruhysteriakin iski päälle, niin ylös kiipeämisestä ei meinannut tulla yhtään mitään. Nauraa "räkätimme" koko matkan huoneesemme ja välillä piti pysähtyäkin vetämään henkeä ja jumppaamaan "strategisia lihaksia" ettei olisi käynyt ohraisesti... ; ) Kun vihdoin pääsimme huoneeseen näky oli karvas. Huone oli tosi pieni ja rappaukset tippuivat seinistä sekä katosta. Ikkunakin oli pieni ja likainen. Tutkimme kaappeja. Yhdestä laatikosta jäi kahva kaverini käteen. Vessa ei toiminut ja oli oikein mukava nukkua, ystäväni tehtyä "Mr Hankit" pönttöön... =)) Mietimme ennen nukkumaanmenoa, että montako torakkaa huoneestamme löytyy. Ei yhtään. Ainakaan emme niitä nähneet tai kuulleet... No huumorilla, kuten yleensä, tästäkin selvittiin aamuun.
Oli siis aamiaisen vuoro. Tarjolla oli englantilaiseen tapaan mm. teetä ja paahtoleipää lisukkeineen. En enää muista oliko tarjolla jotain muutakin, mutta tämä paahtoleivän valmistus on jäänyt ikimuistoisesti mieleeni. Hotellissa oli vain yksi paahdin (kahden leipäviipaleen), jolla kukin sai vuorollaan paahtaa leipänsä! Jonohan siitä muodostui. Onneksi muita asiakkaita ei paljon ollut, niin kaikki halukkaat saivat leipänsä paahdettua.
Jätimme hotellin ilomielin ja suuntasimme bussilla kohti Lontoon keskustaa ja Madame Tussaun vahakabinettia. Näimme hienoja nukkeja julkisuuden henkilöistä ympäri maailman ja useimmat niistä olivat todella aidon näköisiä . "Pelen" kanssa piti tietysti poseeratakin. Sitten saimme lähteä shoppailemaan. Kyllä tuli konkreettisesti tuta Lontoon kansainvälisyys. Olimme kenkäkaupassa, kun yksi joukkueemme pelaajista tokaisi meille, osoittaen erään naisen kenkiä: "Kattokaa kuinka hirveet kengät!" Nainen tokaisi vain tyynesti: "Kiitos." Ja taas oli naurussa pidättelemistä. Eräs kauppakeskus oli taas niin iso nuorille suomalaistytöille, että eksyimme! Jouduimme kysymään heikolla englannin kielellä "Bobby-sedältä", miten pääsemme takaisin tapaamispaikallemme, eräälle patsaalle. Onnistuimme ymmärtämään tämän ystävällisen poliisin selostuksen. Iloisina ja hivenen ehkä säikähtyneinäkin löysimme oikeaan paikkaan.
Myöhemmin matka jatkui kohti Manchesteria. Mietimme minkälainen näky meitä odottaisi perillä... Olihan jo tähän menessä käynyt selväksi, että Englanti on aika konservatiivinen maa, jossa arkkitehtuuri ei ihan samanlaista ollut kuin kotimaassa. No, pian lähestyimme huonettamme- hyvin avoimin mielin. Ei se pahempi voinut olla, varsinkin kun kyse oli leirikoulun tilasta. Oikeassa olimme. Huone oli ihan viihtyisä englannin mittakaavaassa, mutta suihkutilat olivat kolkot ja ankeat sekä hyvin vanhanaikaiset. Mehevät naurut saimme kuitenkin taas. Olin nimittäin tokaissut kaverilleni, ennen huoneeseen astumista tyyliin, että varo ettei kaapin kahva jää käteen. No, niin siinä kuitenkin kävi. Ihmettelin, että mitä se frendi kyykkii hytkyen. Kaapin nuppi oli kuin olikin tarttunut käteen...
Itse leirikoulu sujui oikein mukavasti ja meillä kaikkilla oli tosi hauskaa. Valmentajat olivat erittäin hauskoja ja ammattitaitoisia. Harmi, että Premier Leaguessa oli juuri sillon tauko. Olisi ollut mahtavaa mennä katsomaan Manun ottelua. Pääsimme kuitenkin tutustumaan Old Traffordiin. Pukuhuoneet olivat erittäin tasokkaita poreammeineen ja kengänkiillotuskoneineen. Vitriinit pursuivat palkintoja ja kaikki oli muutenkin viimeisen päälle hoidettu. Ai miten niin jalkapallomaa? Yllättäen minusta(kin) tuli tämän reissun jälkeen Manu-fani. Eipä minulla sitä aiemmin ollutkaan mitään suosikkijengiä ulkomailta.
Sateista ja kallistahan Englannissa oli. Taksit olivat kyllä ihan halpoja kulkuvälineitä. Ne vain kulkivat ihan väärällä puolella tietä, niin kuin kaksikerroksiset bussitkin ja koko muu liikenne. Oli aluksi vaikea ylittää katuja, kun ei meinannut millään muistaa minne katsoa ja mistä niitä autoja tulee. Kävimmepä leffassakin katsomassa Crocodile Dundeen. Siitä minulla ei ole kummempaa muistikuvaa. Liekö tämä kede (keski-iän dementia) iskenyt... ; )
Ja voi sitä ihmisjoukkoa. Paaaljon ihmisiä joka paikassa. Lähtisin kuitenkin uudestaan. Oikein hyvät muistot jäi. Paljonhan riippuu toki matkaseurasta.
Edit: Kv=kirjoitusvirhe. Luton korjattu Lontooksi.
