Brexit on esimerkki siitä, kun poliittiseen järjestelmään iskeytyy jonkinsortin virus. Se näyttää tuhoavan järkevän ajattelun, koska itse lähtökohdat eivät enää noudata totuttua aksiomaattista perustaa. Normaalisti politiikassa päätetään sangen hyvin määritellyissä olosuhteissa, jolloin poliitikon tarvitsee ottaa kantaa vain tähän kysymykseen x.
Brexit-äänestyksen kummallisuuksiin kuuluu se, että brittipoliitikko valitsee kolmen vaihtoehdon joukosta neljännen. Jos vaihtoehdot ovat sopimuksen hyväksyminen, kansanäänestys tai sopimukseton brexit, valitaan kuitenkin jatkoaika. Tällainen valinta ei ole annetussa ympäristössä rationaalinen. Kun EU on erittäin selkeästi viestittänyt, että sopimukseen ei tehdä muutoksia, brittiparlamentti Einsteinin älykkyyssääntöä vastaan nimenomaan valitsee taas jatkoajan, mikä tarkoittaa sopimuksen parantamista neuvottelemalla.
(Voimme toki ajatella näkymättömän käden tai haltijatarkummin lopulta taikovan mielekkään lopputuloksen jatkoajalla. Toisaalta, pelättävissä on, että jatkoajalla kumpikaan ei tee maalia tai että tehdään oma maali kumpaankin maaliin, mikä täydentäisi kuvion).
Aiemmin, täysin absurdia logiikkaa noudattaen, ollaan hylätty sopimus ja sopimukseton ero. Kuvion täydentää laki, joka taas kuulemma estää kansanäänestyksen. Labour äänestää myös kansanäänestystä vastaan, vaikka oli hetki sitten sen kannalla. Labour pyrkii kansankunnan edun mukaisesti kaatamaan hallituksen tässä tilanteessa, jossa koko brittiläinen yhteiskunta on kriisiytynyt.
Alaston valtapeli toisin sanoen menee koko yhteiskunnan edun edelle. Pelottaa ajatellakin, mitä nämä poliitikot olisivat päättäneet 80 vuotta sitten. Labour haluaa päästä itse päättämään asioista, vaikka kaikkein järkevintä olisi ajatella kansankunnan parasta tai edes omia tavoitteita.
Tietenkin voimme keskustella siitä, onko brexit etu vai haitta briteille. Talouselämän reaktiot kuitenkin näyttävät, että ainakaan sopimukseton ero ei ole etu briteille. Pitäisi siis toimia niin, että vältetään sopimukseton ero. Systeemi kuitenkin näyttää toimivan itseään vastaan, koska saadaan aikaan päätöksiä, jotka nimenomaan vahvistavat sopimuksettoman eron mahdollisuutta.
Tällaista siis on politiikka, jossa henkilökohtaiset laskelmat, puolueen tavoitteet ja kaikki muu asetaan itse kansankunnan edun edelle. Ei tule kuuloonkaan, että ihmiset järkevästi lähtisivät yhdessä pohtimaan parhaan vaihtoehdon toteuttamista sulkeistaen muut laskelmat kuvioista. Asetettaisiin kysymys, mikä on parasta brittiläiselle yhteiskunnalle.
Systeemin kannalta kiinnitän kuitenkin huomiota alkuehtoihin, jotka mielenkiintoisella tavalla saavat aikaan kaaosta. Jos kansanäänestyksen tulos olisi ollut toinen, mitään kriisiä ei olisikaan. Toisaalta, jos Cameron ei olisi omissa valtapeleissään narsistisesti asettanyt oman etunsa yhteiskunnan edun yläpuolella, mitään äänestystäkään ei olisi järjestetty. Tällöin brexitiä ei olisi tullut edes teoriassa.
Hegeliläisittäin voidaan ehkä puhua järjen viekkaudesta, tai sitten järjen kriisistä. Miten rationaaliset olennot saavat aikaan lopputuloksen, joka ei ole kenenkään etu.
Demokratian ongelmasta ja siihen kätkeytyvästä viruksesta voidaan myös puhua. Ongelmana on, Kari Suomalaisen tapaan, jos järjestetään kansanäänestys, pitäisi ensin tutkia, ketkä ovat kelvollisia osallistumaan äänestykseen, so. ovat riittävät fiksuja päättääkseen asioista.
Valitettavasti valittaessa kahdesta vaihtoehdosta kansanäänestys näyttää polarisoivan miltei joka tilanteessa. Jos presidentinvaaleissa olisi ehdokkaana vuohi ja istuva presidentti, vuohi saisi melkein 50 prosenttia äänistä, varsinkin, jos istuva presidentti olisi epäsuosittu.
Ehkäpä ongelmana on kansanäänestys sinänsä, ei niinkään muu politikointi. Politiikot osaavat myös toimia normaaliolosuhteissa melko järkevästi, mutta jos kansalle annetaan valtaa päättää asioista, joita se ymmärrä, ollaan kuvatunlaisessa tilanteessa. Seuraavaksi varmaan jossakin järjestetään äänestys siitä, onko ilmasto muuttumassa vai ei. Ja kun tähän äänestykseen tuodaan moraaliton lehdistö mukaan, lopputulosta on jälleen vaikea ennakoida.
Brittien äänestykseen saattaa kätkeytyä myös ulkobrittiläistä vaikuttamista, joka oli omalta osaltaan hämmentämässä itse kansanäänestystä. Putinin lyhyet jäljet. Tämän seurauksena brittiläinen yhteiskunta joutui kovimman sisäpoliittisen haasteen eteen pitkiin aikoihin. Ja samalla tämä haaste osoittaa jotakin poliittisen järjestelmän haavoittuvuudesta. Tarvitaan vain riittävän huonot alkuehdot ja kaaos on valmis.
Mielenkiintoista on, mitä seuraavaksi tapahtuu. Heräävätkö poliitikot viime hetkellä puolustamaan kansakuntaa vai jatkuuko sama mielipuolinen päätöksentekofarssi edelleen.