Rocketissa on jotain samaa snookerissa, kuin Djokovicissä tenniksen puolella. Jokainen tietää, että parasta A-peliään pelatessaan heitä ei voita kukaan; edelleenkin he ovat parhaimmillaan parhaimpia - joku toinen voi olla ajoittain "yhtä hyvä", mutta ei merkittävästi parempi.
Mutta se suurin syömähammas suhteessa muihin tulee henkisellä puolella. Ronniella tietenkin on juuri siellä myös suurimmat haasteensa neurooseineen ja vaikeuksineen olla itsensä kanssa sovussa. Kuitenkin suurissa kisoissa, tärkeissä matseissa, tärkeillä hetkillä (kuten eilen ratkaisevissa freimeissä) - O´Sullivan pystyy yleensä tekemään koko turneen parhaimmat suorituksensa.
Saman tekee Djokovic kerta toisensa jälkeen. Siinä on jotain yli-inhimillistä, sillä kyllähän jokaisella ihmisellä pitäisi olla ne hetket, jolloin keppi/maila tutisee enemmän kädessä ja perhoset vatsassa syö suorituksesta parhaan terän. Rockettia ei jännitä. Hän ei pelkää, että lyö pallon ohi.
Tietenkin sekin auttaa, kun on kaiken voittanut jo niin moneen kertaan, eikä mitään tavallaan enää "tarvitsisi", mutta siitä huolimatta tuossa on jotain häkellyttävää. Ja sen takia näitä tarinoita on kiva seurata loppuun asti.
