Tämä ketju on kovaa vauhtia valunut alas, vaikka Euroopassa on käynnissä ehkä merkittävin suurvaltapoliittinen kriisi sitten kylmän sodan. Jugoslavian hajoamissodat jatkuivat toki kylmän sodan jälkeenkin, ja olivat selvästi Ukrainankin tapahtumia pahemmat, mutta silloin kyse oli kuitenkin pitkälti alueellisesta konfliktista. Nyt kyse on kovaa vauhtia kiristyvästä kahtiajaosta Euroopassa, ja tuo meidän suuri itänaapurimme on osoittanut päivä päivältä ikävämpiä piirteitä politiikassaan.
On toki jokseenkin halpamaista lainata toisen kirjoittajan lähes kymmenen vuotta sitten kirjoittamaa tekstiä, mutta teen sen ihan hyvässä hengessä ja keskustelua herättääkseni. Ansiokas palstaveli Yläpesä on ollut tämän ketjun aktiivisimpia kirjoittajia etenkin silloin kun Venäjän nykytilanne ei vielä näyttänyt läheskään samanlaiselta kuin mihin se tänä vuonna on mennyt. Yläpesän kanssa en ole itse ollut samoilla linjoilla, vaan oikeastaan aivan päinvastaisella kannalla. Siitä huolimatta keskustelu ja mielipiteiden vaihto on ollut minusta asiallista. Haluaisin kuitenkin nyt nostaa esiin Yläpesän kirjoituksen lähes kymmenen vuoden takaa, vuodelta 2005, koska siinä oli monin paikoin minusta hyviä esimerkkejä siitä, kuinka historian kehitystä ei voida välttämättä ennustaa. Enemmänkin tuo muistuttaa samanlaista harhakuvitelmaa, jota Euroopassa ja myös Suomessa eläteltiin vielä 1920- ja 1930-lukujen vaihteen aikana.
Haluaisin kysyä myös palstaveljeltä, että miten hän tällä hetkellä suhtautuu tähän poliittiseen tilanteeseen, ja kokeeko hän yhä, että asevelvollisuusarmeija voitaisiin lakkauttaa?
Edellä jatkoaikalaiset ovat varsin ansiokkaasti ja kiihkottomasti punninneet armeijamme painoarvoa, uskottavuutta ja merkitystä kansakuntamme historiassa. Siinä on lähtökohtaisesti vain yksi mutta. Ne ovat kirjaimellisesti arvioita historiasta. Menneestä ajasta. Historia on siitä käyttökelpoinen generaattori perusteluille, että sen sylistä löytää oikeutuksen vaikka mihin käytäntöihin. Kun aina on näin tehty, niin miksi muuttua. Ja kun yhden kerran kokeiltiin muuta ja se osoittautui vääräksi, niin ikinä enää ei riskiä oteta. Näitä argumentteja ei voi kumota. Näin on ollut. Meidän kannattaisi siis elää luolissa, syödä raakaa lihaa ja pelätä ukkosenjumalaa. On kiistämätön tosiasia, että menneessä maailmassa, YYA-sopimusten muotoisessa ajassa, Väyrysen ajassa, asevelvollisuusarmeijamme on kunnialla ja taloudellisesti hoitanut sille asetetun funktion. Olla olemassa ”sen” varalta.
Edellä on ollut monessa mielessä hyvää perustelua. Olen itse sitä mieltä, että menneeseen ei saa jämähtää, vaan uutta pitää luoda. Valitettavasti olin jo vuonna 2005 sitä mieltä, että tietyissä asioissa ihminen ei ikinä opi. Ja yksi on se, että suurvalloilla on aina taipumus puuttua naapuriensa asioihin ja harrastaa toisinaan myös imperialistista politiikkaa. Tämä näkemys ei ole minulla muuttunut pätkääkään noista ajoista. Mielestäni olemme saaneet siitä jopa ihan käytännön näyttöjä. Venäjällä noussut nationalismi ja kansalliskiihko on uhka, ja uhkaan on edelleen varauduttava.
Minä väitän, että edellä kirjoittaneet näkemykset Suomen graniittiin hakatusta itärajan vaarallisuudesta ja veli venäläisen ikiaikaisesta epäluotettavuudesta ovat menneeseen jähmettyneen ajattelutavan aiheuttamaa syöpää, joka sitoo meidät paikallaan pysymiseen, vaikka maailma menee jo kaukana edellä. Tämä sama vanhakantainen, kutsuttakoon sitä vaikka brezhneviläiseksi paremman puutteessa, suhtautuminen on näkynyt kuluneen vuosikymmenen aikana muussakin Suomen reagoimisessa. Meille uskoteltiin kymmeniä vuosia, että kaikki suomalainen on maailman parasta, suorastaan lottovoittoon rinnastettavaa. Jäätelöt, asunnot, tavarat. Myöhemmin näkemyksemme on avartunut.
Tästäkin olen monessa asiassa samaa mieltä. Eri mieltä olen kuitenkin tuosta veli venäläisen epäluotetavuudesta. Siitä on tullut aivan konkreettisia esimerkkejä. Itärajakin on taas huomattavasti arveluttavampi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Samaa mieltä olen siitä, että Suomessa tupataan reagoimaan hitaasti ja halutaan jäädä menneeseen makaamaan. Tämä näkyy mm. siinä, että kansan enemmistö edelleen vastustaa Nato-jäsenyyttä, vaikka konkreettisten hyötyjen ja tuon tarpeellisuuden pitäisi olla itsestään selvää, jos vain vähän seuraa, mitä lähialueillamme tapahtuu.
Me olemme sodan läpäisemä, sodan ytimiin saakka traumatisoima kansa, joka ei ikinä ole vapautunut isovanhempiensa kokemasta järkytyksestä. Luin tänään lehdestä yleisönosastonkirjoituksen, jossa joku veteraani-ikäinen vanhus vuodatti paheksuvasti, miksi niin paljon hössötetään tsunamiuhrien henkisen tuen tarpeen perään, kun 60 vuotta sitten ei moisesta henkisestä tuesta piitattu lainkaan. Aivan. Toisin kuin kirjoittaja tarkoitti, ei kriisityö suinkaan ole turhaa, vaan sitä todellakin olisi pitänyt olla jo olemassa heitäkin varten. Tuo vanha hoitamaton kollektiivinen trauma jähmettää meidät edelleen kauhusta kaiken muukalaisen, ulkomaalaisen, vieraan edessä.
Se värjää meidän tietoisuutemme niin, ettei kotimaista kirjallisuutta, elokuvaa, musiikkia tai vaikka jääkiekkoa voida kommentoida hakematta vertauksia ja mielleyhtymiä sotatantereelta. Muu maailma ihmettelee kuin Parikan talvisotaelokuvaa festivaaleilla.
Henkisen tuen tarpeellisuutta ei kukaan nykypäivänä kiistä. Veteraanienkin olisi sitä pitänyt saada silloin joskus huomattavasti enemmän. Mutta väitän silti, että mikään henkinen työ ei olisi tuota sodan traumaa meiltä vienyt pois. Meillä on kokemusta jo satojen vuosien ajalta siitä, että Venäjän kanssa voi syttyä konflikteja. Eikä mikään rauha ole vielä ollut ikuinen.
Maailma on pysyvästi muuttunut noista ajoista. Suomalaisten on vaikea sitä tajuta ja siksi yritämme pitää epätoivoisesti kiinni identiteettimme valheellisesta ytimestä. Onneksi muutosvoimat ovat kuitenkin vahvemmat ja murtumiset alkavat näkyä siellä täällä joka puolella konservatiivien (sdp, kepu, kok, rkp) vastustuksesta huolimatta. Neuvostoliitto kaatui, Jugoslavia hajosi, vielä tuntuu mahdottomalta ajatella, että Kiinan poliittinen johto kaatuisi, mutta kyllä sekin tapahtuu, ehkä vielä elinaikanani. Kehityksen suunta on johdonmukainen ja selkeä, kun riittävän etäisyyden päästä sitä tarkastelee.
Tämä kappale valitettavasti on osoittautunut täysin vääräksi näkemykseksi. Maailma ei muuttunut pysyvästi, vaan Venäjä pyrkii taas kerran palauttamaan ylpeyttään imperialistisin keinoin. Krimin tapaus oli vasta alkua. Nyt on vuorossa Itä-Ukraina. Media on valjastettu kollektiivisen propagandan syöttämiseen. Homma muistuttaa valitettavan paljon Saksan touhua 1930-luvulla, ja tätä tuskin voi kukaan historiaa tunteva kiistää. Maailma on ehkä muuttunut vuodesta 2005, mutta ihan toiseen suuntaan, kuin silloista kehityskulkua arvioimalla olisi voinut päästä. Kehityksen suunta ei siis ole ollut johdonmukainen ja selkeä.
Toistan ennustukseni (jota viimeviikkojen tapahtumien vuoksi olen joutunut jo parin vuoden takaisesta aikaistamaan): kymmenen vuoden sisällä käynnistyvät keskustelut Suomen armeijan asevelvollisuusjärjestelmän muuttamisesta (= hallitusta alasajosta). Emmekä me tuhoudu sittenkään.
Keskustelua on toki käyty, mutta konkreettista sellaista esitystä ei ole ollut. Ja tänä päivänä tuskin kukaan vakavasti otettava poliitikko voisi sellaista edes esittääkään. Sen sijaan on puhuttu puolustusmäärärahojen korottamisesta. Euroopassa, jossa monet maat (asevelvollisuusarmeijan lakkauttamista puoltaneiden tahojen mukaan sivistysmaat, jollaiseksi Suomea ei voi laskea) ovat alkaneet olla huolissaan puolustuskykynsä alasajosta.
Yläpesä ja monet muut, sana on vapaa. Haluan kuulla mielipiteitänne nykyisestä tilanteesta.
