Olen jo jonkin aikaa suunnitellut arjen rahankäyttöön liittyvää ketjua tänne, ja nyt oheisen viestin kimmokkeena tämän viimein pykään pystyyn. En viitsi vitutusketjussa jatkaa, kun ei asia sinne kuulu sen enempää.
Miten tähän sitten on tultu? En ala tässä sen yksityiskohtaisemmin avautua, mutta sen verran taustoistani, että kunnon duuneissa en kovin pitkiä pätkiä ollut nuorempana, vaan koko ajan lähinnä etsin sitä omaa juttuani. Rahaa ei mennyt juurikaan juomisiin tai bileisiin, vaan ihan elämiseen. Pienellä totuin tulemaan toimeen jo työttömän perheen esikoisena lama-aikaan. Hassua tässä on se, että mun tapauksessani niukkuus ei ollut kimmokkeena varsinaisesti fiksuun rahankäyttöön ja säästämiseen, vaan lähinnä pienellä toimeentuloon ja kitkutteluun.
Opiskeluajat jatkuivat samanlaisena, koskaan ei mitään jäänyt säästöön, vaikken erityisemmin tuhlaillut mihinkään. Pienipalkkainen osa-aikatyö siinä opintojen sivussa. Kortistoon valmistuin ja tulot olivat koko ajan hyvin epäsäännölliset. Ekan luottokortin menin noilla kieppeillä hommaamaan, ja omaa tyhmyyttäni aloin sillä paikata satunnaisia menoja, joskus täysin tarpeellisiakin. Kun ei ollut varaa ostaa talvitakkia käteisellä niin sitten vinkui Visa.
Suurin mokani talousasioissa tuli tehtyä yhden autokaupan yhteydessä. Täyttä idioottimaisuutta alusta loppuun. Tunteellahan niissä mennään usein, muttei tarvitsisi olla aivan tyhmä sentään. Vaimolle en hirveästi kertoillut ennen kuin olin jo päätöksen tehnyt. Tuo ostopäätös naulasi taloutemme vuosiksi eteenpäin, vaikka toki sekin oli vain yksi oire itse varsinaisesta mätäpaiseesta. Ei se edes heti auennut, koska etsin töitä koko ajan ja tein pätkiä sinne sun tänne. Koko ajan oli lapsellinen fiilis, että se oma paikka löytyy vielä. Paskat löytynyt kuin vasta opettajan sijaisuutena useiden hakemusten ja muutamien työpaikkojen jälkeen.
Nyt tässä on kitkuteltu varsinkin pari viime vuotta aika pienellä, koska duunimääräni on hiukan vähentynyt, enkä nyt edes hirveästi kykene töitä opintojen oheen ottamaankaan. Töitä löytyy tällä nykyisellä määrällä liki varmasti ja opinnot etenevät suht hyvin, parin vuoden päästä alkaa napsua liki 50 pinnaa enemmän bruttopalkkaa. Läheisempi kohde löytyy ensi kesältä, jolloin saan yhden ison taakan suoritettua loppuun. Se tasapainottaa melkoisesti taloutta ja vauhdittaa muiden maksujen hoitamista.
Meillä on uudehko auto, josta emme luovu ihan vain sen helppouden vuoksi. Lisäksi asumme omistusosakkeessa, jonka saimme ostettua kolmisen vuotta sitten paremmassa henkilökohtaisessa taloustilanteessa. Olihan touhu silloin jo eskaloitunut ja odotti vain poksahtamistaan, mutta ei sitä vain tajunnut. Lisäksi muksumme kulkevat ihan ok vaatteissa, vaikka olisi toki kiva ostaa joskus jotain oikeasti laadukasta heille. Harrastusvälineetkin on löytynyt joko uutena tai käytettynä. Itselle ei sitten ihan kaikkea kykene hommaamaan, minkä kestän. Omapa on tyhmyyteni. Sen sijaan harmittaa, että vaimoni nykäisin tähän paskaan mukaan, hän kun ei noita suurimpia päätöksiä tehnyt. Tosin asiasta kun olemme aika monta kertaa keskustelleet, on hän todennut, että olisi hän voinut asiaan vaikuttaa, jos olisi vain oikeasti halunnut. Samassa toivotaan toivotaan -hengessä hänkin osittain meni.
Jos tästä jotain hyvää pitää löytää, niin olen huomannut, että aika pienellä sitä tulee toimeen. Laadukasta sapuskaa saa vähällä rahalla. Olut maistuu hyvälle, kun ostaa harvoin, mutta laatua. Kirjastosta löytyy leffoja ja pari euroakin on rahaa. Säästämällä muutaman euron kerrallaan saa kuukausien aikana rahat hyvään ravintolaillalliseen.
Rahan käyttöä olen oppinut kantapään kautta ja parempaa kohti mennään koko ajan. Pistää se silti nöyräksi, kun nelihenkisen perheen budjetti on ollut pahimmillaan muutaman kympin parille viikolle ja siitä pitäisi vielä bensat nyhtää. Tai se, ettei ole voinut merkkipäivänä tuoda kukkaa vaimolle, kun palkka tulee vasta seuraavana päivänä. Joo, Afrikassa kuollaan nälkään, ei meillä sitä vaaraa ole. Onneksi muksut ovat sen verran pieniä vielä, etteivät kärsi sanottavammin tästä. Krääsää ja materiaa en ihannoi muutenkaan, mutta kyllä mä haluan heille tarjota sen, mitä perusteinin tarpeisiin kuuluu.
Tämä ei ole mikään itkuvirsi, vaan ihan vain yhden perseensudin tarina. En ole tippaakaan kateellinen varakkaille kavereilleni kuin korkeintaan siten, että minäkin haluan joskus vielä matkustella ja käydä ravintoloissa laskematta pennejä. He ovat olleet fiksumpia kuin minä, ei siinä sen kummallisempaa. Voisin minä syyttää vanhempiani tai surkutella sitä, etten päässyt joihinkin duuneihin, jotka vaikuttivat mielenkiintoiselta sekä olivat hyväpalkkaisia. Vaan turhaa se olisi, typerää selittelyä. Itse asiassa muutos parempaan tapahtui, kun tajusin, että mun on alettava mennä eteenpäin. Sekä duunissani että raha-asioissani. On turha miettiä, miten asiat voisivat olla, kun ne eivät sillä miksikään muutu.
Tämä on aikamoista tajunnanvirtaa nyt, mutta ei tänne tarvitse kenenkään avautua. Saa keskustella kliinisemminkin, jos siltä tuntuu. Mua itse asiassa helpottaa nyt, kun olen tämän tänne ulostanut, koska en ole juuri kenenkään kanssa näistä asioista puhunut. Appivanhemmat eivät tiedä, omat vanhemmat eivät tiedä. Tämän jälkeen pari tuttua tietää, mutta kuten sanoin, ei tämä ole mikään itkuvirsi, hei. Itse olen nilkoilleni kussut.
Juu, en missään tapauksessa syytä pelkästään edellistä veroprosenttimokaani tai tätä Lidlin velotuksen myöhästymistä, ja kyllä, olen mokannut raha-asiani aikoinaan siten, että nyt niitä kiviä keräillään. Se, että nyt olen menossa parempaan suuntaan, ei kuitenkaan poista sitä, että pienellä budjetilla elellessä nämä kaksi mokaa saavat ison loven aikaan kk-budjettiin. No, tässä tapauksessa toki pari laskua on kuitattu valmiiksi, joten jonkinlainen palkkio odottaa seuraavana tilipäivänä.
Miten tähän sitten on tultu? En ala tässä sen yksityiskohtaisemmin avautua, mutta sen verran taustoistani, että kunnon duuneissa en kovin pitkiä pätkiä ollut nuorempana, vaan koko ajan lähinnä etsin sitä omaa juttuani. Rahaa ei mennyt juurikaan juomisiin tai bileisiin, vaan ihan elämiseen. Pienellä totuin tulemaan toimeen jo työttömän perheen esikoisena lama-aikaan. Hassua tässä on se, että mun tapauksessani niukkuus ei ollut kimmokkeena varsinaisesti fiksuun rahankäyttöön ja säästämiseen, vaan lähinnä pienellä toimeentuloon ja kitkutteluun.
Opiskeluajat jatkuivat samanlaisena, koskaan ei mitään jäänyt säästöön, vaikken erityisemmin tuhlaillut mihinkään. Pienipalkkainen osa-aikatyö siinä opintojen sivussa. Kortistoon valmistuin ja tulot olivat koko ajan hyvin epäsäännölliset. Ekan luottokortin menin noilla kieppeillä hommaamaan, ja omaa tyhmyyttäni aloin sillä paikata satunnaisia menoja, joskus täysin tarpeellisiakin. Kun ei ollut varaa ostaa talvitakkia käteisellä niin sitten vinkui Visa.
Suurin mokani talousasioissa tuli tehtyä yhden autokaupan yhteydessä. Täyttä idioottimaisuutta alusta loppuun. Tunteellahan niissä mennään usein, muttei tarvitsisi olla aivan tyhmä sentään. Vaimolle en hirveästi kertoillut ennen kuin olin jo päätöksen tehnyt. Tuo ostopäätös naulasi taloutemme vuosiksi eteenpäin, vaikka toki sekin oli vain yksi oire itse varsinaisesta mätäpaiseesta. Ei se edes heti auennut, koska etsin töitä koko ajan ja tein pätkiä sinne sun tänne. Koko ajan oli lapsellinen fiilis, että se oma paikka löytyy vielä. Paskat löytynyt kuin vasta opettajan sijaisuutena useiden hakemusten ja muutamien työpaikkojen jälkeen.
Nyt tässä on kitkuteltu varsinkin pari viime vuotta aika pienellä, koska duunimääräni on hiukan vähentynyt, enkä nyt edes hirveästi kykene töitä opintojen oheen ottamaankaan. Töitä löytyy tällä nykyisellä määrällä liki varmasti ja opinnot etenevät suht hyvin, parin vuoden päästä alkaa napsua liki 50 pinnaa enemmän bruttopalkkaa. Läheisempi kohde löytyy ensi kesältä, jolloin saan yhden ison taakan suoritettua loppuun. Se tasapainottaa melkoisesti taloutta ja vauhdittaa muiden maksujen hoitamista.
Meillä on uudehko auto, josta emme luovu ihan vain sen helppouden vuoksi. Lisäksi asumme omistusosakkeessa, jonka saimme ostettua kolmisen vuotta sitten paremmassa henkilökohtaisessa taloustilanteessa. Olihan touhu silloin jo eskaloitunut ja odotti vain poksahtamistaan, mutta ei sitä vain tajunnut. Lisäksi muksumme kulkevat ihan ok vaatteissa, vaikka olisi toki kiva ostaa joskus jotain oikeasti laadukasta heille. Harrastusvälineetkin on löytynyt joko uutena tai käytettynä. Itselle ei sitten ihan kaikkea kykene hommaamaan, minkä kestän. Omapa on tyhmyyteni. Sen sijaan harmittaa, että vaimoni nykäisin tähän paskaan mukaan, hän kun ei noita suurimpia päätöksiä tehnyt. Tosin asiasta kun olemme aika monta kertaa keskustelleet, on hän todennut, että olisi hän voinut asiaan vaikuttaa, jos olisi vain oikeasti halunnut. Samassa toivotaan toivotaan -hengessä hänkin osittain meni.
Jos tästä jotain hyvää pitää löytää, niin olen huomannut, että aika pienellä sitä tulee toimeen. Laadukasta sapuskaa saa vähällä rahalla. Olut maistuu hyvälle, kun ostaa harvoin, mutta laatua. Kirjastosta löytyy leffoja ja pari euroakin on rahaa. Säästämällä muutaman euron kerrallaan saa kuukausien aikana rahat hyvään ravintolaillalliseen.
Rahan käyttöä olen oppinut kantapään kautta ja parempaa kohti mennään koko ajan. Pistää se silti nöyräksi, kun nelihenkisen perheen budjetti on ollut pahimmillaan muutaman kympin parille viikolle ja siitä pitäisi vielä bensat nyhtää. Tai se, ettei ole voinut merkkipäivänä tuoda kukkaa vaimolle, kun palkka tulee vasta seuraavana päivänä. Joo, Afrikassa kuollaan nälkään, ei meillä sitä vaaraa ole. Onneksi muksut ovat sen verran pieniä vielä, etteivät kärsi sanottavammin tästä. Krääsää ja materiaa en ihannoi muutenkaan, mutta kyllä mä haluan heille tarjota sen, mitä perusteinin tarpeisiin kuuluu.
Tämä ei ole mikään itkuvirsi, vaan ihan vain yhden perseensudin tarina. En ole tippaakaan kateellinen varakkaille kavereilleni kuin korkeintaan siten, että minäkin haluan joskus vielä matkustella ja käydä ravintoloissa laskematta pennejä. He ovat olleet fiksumpia kuin minä, ei siinä sen kummallisempaa. Voisin minä syyttää vanhempiani tai surkutella sitä, etten päässyt joihinkin duuneihin, jotka vaikuttivat mielenkiintoiselta sekä olivat hyväpalkkaisia. Vaan turhaa se olisi, typerää selittelyä. Itse asiassa muutos parempaan tapahtui, kun tajusin, että mun on alettava mennä eteenpäin. Sekä duunissani että raha-asioissani. On turha miettiä, miten asiat voisivat olla, kun ne eivät sillä miksikään muutu.
Tämä on aikamoista tajunnanvirtaa nyt, mutta ei tänne tarvitse kenenkään avautua. Saa keskustella kliinisemminkin, jos siltä tuntuu. Mua itse asiassa helpottaa nyt, kun olen tämän tänne ulostanut, koska en ole juuri kenenkään kanssa näistä asioista puhunut. Appivanhemmat eivät tiedä, omat vanhemmat eivät tiedä. Tämän jälkeen pari tuttua tietää, mutta kuten sanoin, ei tämä ole mikään itkuvirsi, hei. Itse olen nilkoilleni kussut.