dana77
Lillukanvarsiahan nämä meidänkin erimielisyytemme näyttävät olevan. Yritän kuitenkin vielä jonkin verran tarkentaa maajoukkuekuvioita ja peluutusta koskevia väitteitäni.
Viestin lähetti dana77
Tätä kohtaa ihmettelen, sillä minun mielestäni se sotii muun kirjoituksen henkeä vastaan selkeästi. Ei tuollaista voi kukaan faktaksi sanoa, saati sitten taata.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan… Kieltämättä lähdin tuossa kohdassa lainaamani kirjoittajan tyylilajiin mukaan. Asialinjalla pysyen sama olisi kuulunut, että mielestäni spekuloinnissa valmentaja X:n menestymisestä valmentaja Y:n käytössä olleella joukkueella ei ole mitään mieltä eikä se tuo mitään lisäarvoa näiden valmentajien vertailuun. Sanaparin ”ei taatusti” voi korvata sanalla ”tuskin”.
Viestin lähetti dana77
Tässä on tehty oletuksia, joita mikään pätevä tilastollinen laskelma ei tekisi.
Jokaiselle lienee selvää, että sana ”tilastollinen” on tässä yhteydessä kärjistys. Pääpointtiani, jonka sinäkin varmasti ymmärsit, se ei muuta miksikään: tuolla yrityskertojen lukumäärällä ja potentiaaliset kilpailijat huomioiden kultamitali olisi mielestäni pitänyt pystyä saavuttamaan.
Viestin lähetti dana77
Tässä on hauska ristiriita, ensin sanot että Aravirta jääräpäisyyksissään luotti vain alkuperäisiin systeemeihinsä ja sitten luettelet kuinka hän teki onnistuneesti muutoksia noihin systeemeihin ja homma alkoi toimimaan.
Aravirralla on tiettyä itsepäisyyttä (en minä sillä ettei Jortikalla sitä olisi), mutta minä en näe tätä arvostelua tasapuolisena. Nuo mainitsemasi jutut ovat totta, mutta se kritisoimasi asia eli toisen puolen unohtaminen on tässä tapahtunut Sinulle.
No jaa. Ehkä olisi ollut tasapuolisuuden nimissä syytä mainita Aralta myös onnistumisia peluutusratkaisujen saralta. Toisaalta en ole missään vaiheessa väittänyt, että Ara olisi jääräpäisyytensä vuoksi tässä suhteessa poikkeuksellisen toivoton (eikä voisikaan olla, koska on tuolle tasolle asti päässyt). Totesin kyseessä olevan ainoastaan Aran itsensä heikoin osa-alue valmentajana, mitä havainnollistin räikeimmillä muistamillani esimerkeillä.
En myöskään ole väittänyt, etteikö Aravirta olisi kyennyt tekemään muutoksia lainkaan: mainitsemissasi tapauksissa nuo ratkaisut vain olisi pitänyt pystyä tekemään jo huomattavasti aikaisemmin (kuin pakon edessä, vrt. Sulander) tai eliminoida tarve muutokselle jo ennakolta (Peltonen-Koivu-Selänne). Viimeksi mainittu ketju oli jo ideana kuolleena syntynyt, OK, ja yhden testauskerran jälkeen se voitiin todeta huonoksi myös käytännössä. En ymmärrä, miksi tämän jälkeen piti vielä kaksi kertaa lähteä kulkemaan tietä, josta jo tiedettiin, ettei se vie perille. Eikä tätä ihmetystä hirveästi lievennä se, että toisella(kin) kerralla harhapolulta osattiin kääntyä melko nopeasti takaisin.
Sulanderin osalta voi todeta, ettei kyse todellakaan ollut mistään yksittäisen ottelun maalivahtivalinnasta (à la Noronen viime kevään puolivälierässä) vaan siitä, että keväällä -99 Ara oli aiemmista vuosista poiketen nimennyt ykkösveskarin jo etukäteen. Tuolloin vielä kisoja suht aktiivisesti seuranneena muistan, että Sulanderin otteet eivät olleet missään vaiheessa vaaditulla tasolla. Parin pelin jälkeen Miikka Kiprusoff saikin pelata yhden jämäottelun, jonka jälkeen Sulo palasi maalin suulle ja haparointi lisääntyi entisestään. Lopulta Kipper vaihdettiin luukulle toiseen loppuotteluun Tsekkiä vastaan, jonka varsinaisen peliajan Suomi voitti mutta hävisi kullan jatkoajalla.
Nimenomaan kevään 1999 kisoissa tuntui pahimmillaan siltä, että ihan oikeasti koko jääkiekkoa seuraava kansa näki jo huomattavasti Aravirtaa aiemmin sen tosiasian, ettei Sulanderista, joka kiistatta oli pelannut loistavasti Naganon pronssiottelussa ja kevään 1998 MM-kisoissa, ollut maailmanmestaruutta tavoittelevan joukkueen ykkösvahdiksi. Muistaakseni Aravirta on tämän tapauksen osalta virheensä itsekin myöntänyt. (Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että vastaava tuskin olisi Jortikalta onnistunut.)
Tässä yhteydessä hyvä vertailukohta on kevään 2001 kisat, joissa vastuumaalivahtina aloitti Kiprusoff. Tällöin yksi keskinkertainen peli riitti siihen, että seuranneeseen Ruotsi –otteluun maalinsuulle vaihdettiin Pasi Nurminen. Voitto tuli kotiin, mutta Nurmisen esitys ei vakuuttanut kuin korkeintaan Mertarantaa; tiettävästi Pasi totesi myöhemmin itsekin, ettei valmentajana olisi antanut maalivahdin jatkaa seuraavassa ottelussa nähdyn kaltaisen esityksen jälkeen. Näin kuitenkin kävi ja ehkäpä ihan aiheesta, saatiinhan noista(kin) kisoista hopeamitskut kotiintuomisiksi. Tuota taustaa vasten en kuitenkaan ihmettele, että vajaa vuosi myöhemmin Kiprusoff kieltäytyi paikasta Salt Lake Cityn olympiajoukkueessa. Muistan Aravirran moneen otteeseen korostaneen pelaajien tasapuolisen kohtelun merkitystä valmennusfilosofiassaan, mutta ainakin maalivahtien osalta tuo painotus jäi lähinnä sanahelinäksi.
Periaatteesta olen aina ollut sitä mieltä, ettei maajoukkueesta kieltäytyvien perään itketä ja että valmentajan kanssa liian eri linjoilla olevat pelaajat saavat pysyä poissa leijonapaidasta. Tästä huolimatta on pakko todeta, että Suomen menestymismahdollisuuksia tulevassa World Cupissa tuskin ainakaan heikentää se, että Miikka Kiprusoffkin on tällä kertaa käytettävissä.
Keväällä 2000 Sulanderin – joka muistaakseni oli edellisvuoden tapaan nimetty ykköseksi jo etukäteen - esitykset olivat niin ikään haparoivia alusta alkaen ja eräänlainen huipentuma oli epäilemättä Kanada-peli, jossa kiekko upposi maaliin puolesta kentästä: siltikään Ara ei katsonut tarpeelliseksi vaihtaa maalivahtia kesken ottelun. Myöhemmin vastuurooliin nousi - pakon edessä - Vesa Toskala, joka ei myöskään häikäissyt, vaikka voitokkaassa puolivälierässä Ruotsia vastaan onnistuikin. Pronssimatsissa torjuikin sitten kolmosena kisat aloittanut Pasi Nurminen.
Muistan kyllä, että Araa kritisoitiin vuosi sitten siitä, ettei hän peluuttanut Heleniusta Ruotsi-ottelussa, mutta en muista kenenkään tosissaan väittäneen, että Ruotsi olisi tuolla peluutusratkaisulla varmasti kaatunut. Yrität epäilemättä tuoda noilla heitoillasi esiin sen tosiasian, ettei maajoukkuevalmentajan ratkaisuihin olla koskaan täysin tyytyväisiä ja että arviointi on kotisohvalta aina helpompaa kuin vaihtopenkin takaa. Epäilemättä näin onkin ja osa siitä paskasta, jonka Aravirta sai vuosien varrella niskaansa, ei todellakaan tullut aiheesta. Tämä ei kuitenkaan mielestäni saa hämärtää sitä tosiasiaa, että Sulanderiin luottaminen lähes viimeiseen asti oli miehen näyttöjen valossa käsittämätöntä. Maailmanmestaruutta tavoitteleva joukkue ei voi peluuttaa kassaria, jonka taakse uppoaa jokaisessa ottelussa vähintään yksi helppo.
Jortikka on taatusti joidenkin valmennusmetodiensa osalta hyvin itsepäinen mies, mutta nimenomaan peluuttajana hän on minun silmissäni osoittanut kykenevänsä nopeaan reagointiin ja rohkeisinkiin muutoksiin tarpeen niin vaatiessa; sen(kin) vuoksi hän on saavuttanut kuusi kultamitalia kuudella yrityksellä. Arviointi tosin on Jortsun edellisen Turun –periodin osalta hankalaa, koska en tarkasti tiedä, kuinka suuri ansio peluutusratkaisuista kuului kaksikolle Kari Jalonen – Hannu Virta. Joka tapauksessa Jortikka piti huolen kokonaisuudesta ja oli tarvittaessa valmis hyväksymään apuvalmentajiensa ratkaisut.
Yhtenä hyvänä esimerkkinä mieleen nousee välieräsarja HIFK:ta vastaan keväällä 2000. Jo puolivälierissä haparoivasti esiintynyt Fredrik Norrena oli semien kotiavauksessa (4-5) harvinaisen kehno; saattaapa olla juuri tuon ottelun ensimmäiseltä erätauolta peräisin Jortikan legendaarinen heitto: ”Hei Norrena, viis laukausta, kolme maalia. Ei taida torjuntaprosentti olla ihan sataa?” Ottelun jälkeen tehtiin tarvittavat johtopäätökset ja seuraavassa pelissä maalinsuulle luisteli Antero Niittymäki, joka lopulta torjui Tepsin mestaruuteen. Neljännessä välieräottelussa Helsingissä kotijoukkue pääsi 2-0 –johtoon ja toiselle erätauolle lähdettiin tilanteessa 2-1. Koska Nurminen-Rintanen-Kallio –kolmikon peli ei ollut toiminut toivotulla tavalla, Suomen paras ykkösketju pistettiin tylysti uusiksi ja Rintsin tilalle vaihdettiin Joni Lius. Tepsi vei pelin, muistaakseni numeroin 2-4. En usko, että kovin moni muu valmentaja olisi lähtenyt Tepsin sillloisen ykkösen koostumusta vaihtamaan.
Kuriositeettina voi tuosta Norrena-episodista mainita, että ratkaiseviin loppuotteluihin mies ei edes pukenut, vaan luukkua aukoi viimeksi ennen joulutaukoa pelannut Kimmo Lecklin. Tästä voi päätellä sen, kuinka ymmärtäväisesti Jortikka Norren haparointiin suhtautui. On helppo uskoa, että suoraa ja (inho-)realistista palautetta on tullut korvien täydeltä; kuulemani mukaan Jortsu olisi tehnyt selväksi, ettei Norrena tulisi enää koskaan TPS:n paitaa kantamaan. Niin vain Norre kuitenkin jatkoi seuraavalle kaudelle, sai ykkösmaalivahdin paikan takaisin itselleen ja torjui lopulta Tepsin mestariksi. Nykyisin miestä pidetään, ainakin Jatkoajasta lukemani perusteella, yleisesti kovan tason kassarina, mutta ennen vuosia Jortikan alaisuudessa hän oli vallitsevan mielipiteen mukaan vain ”hyvä kakkosmaalivahti”.
Tämä vain tuli mieleeni näistä iänikuisista väitteistä, joiden mukaan Jortikka polttaa sillat pelaajiensa kanssa. Olisi ihan oikeasti joskus mukava saada tästä asiasta faktaakin pelkkien kuulopuheiden sijaan, mutta haaveeksi taitaa jäädä.
Kuten jo totesin, olen pitänyt Aravirtaa arvossa jo pitkään. Lopuksi on tasapuolisuuden nimissä todettava, että viime keväänä arvostukseni vielä nousi parilla pykälällä. Olin aikaisemmin ollut sitä mieltä, ettei Ara, johtuen osittain juuri liian hitaasta reagoinnistaan pelitapahtumiin, kykene kääntämään käsistä valumassa olevaa sarjaa voitoksi. Tämän vuoksi nousu 1-3 –sillasta Ilvestä vastaan oli itselleni varsin vakuuttava näyttö. Aravirralla, kuten myös Jortikalla, on vielä paljon annettavaa valmennuksen saralla.
Edit. tarkennus ja korjaus.