Alpo HS:ssa 26.3.2007
Alpo otsikoi juttunsa: "Ruotsista mallia joukkuepeliin".
Tällä kertaa Suhonen kirjoittaa ihan ansiokkaasti kuinka eurooppalainen jääkiekko pelasti NHL:n. Osittain tämä on varmaan totta, ainakaan NHL ei olisi kyennyt laajenemaan 30 joukkueen liigaksi ilman että lähes kaikki parhaat eurooppalaiset pelaajat olisivat siirtyneet pelaamaan NHL:n. Siitä olen täysin eri mieltä Suhosen kanssa, että Calgaryn kisat 1988 olisivat olleet NHL:lle "viimeinen herätys", koska Kanada ja USA jäivät kisoissa ilman mitaleita. Ei siinä niin käynyt, koska Kanadalla oli vain kaksi NHL-pelaajaa mukana (Calgaryn Peplinski ja Edmontonin Gregg) ja USA:lla ei ollut kisoissa yhtään NHL-pelaajaa. Calgaryn kisojen jääkiekon ainoa erikoisuus oli Suomen ensimmäinen mitali. Me voitettiin hopeaa Pentti Matikaisen valmennuksessa, kakkosena Hannu Jortikka.
Suhonen kuvailee myös mikä oli 70-80 luvulla ainoa tapa amatööritasolla voittaa Neuvostoliitto. Sen toteutti Herb Brooks USA:n joukkueen kanssa ennen vuoden 1980 olympiakisoja, joka pidettiin yhdessä 11 kuukautta eli periaatteessa kopioitiin Neuvostoliiton tapa valmistauutua siihen aikaan tuleviin kisoihin. USA:n kultamitali oli tietysti todellinen ihme 1980 olympiakisoissa, vaikka valmistautumisprosessi kisoihin olikin hieno. Kyllähän Neuvostoliiton pelaajamateriaalin paremmuudeen verrattuna muihin joukkueisiin olisi pitänyt riittää niissäkin kisoissa kultamitaliin.
Suhonen kiittelee Anatoli Tarasovia "eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen urheilukulttuurin parhaiden puolten yhdistämisestä", joka lienee totta. Tarasovin jälkeisen Neuvostoliiton jääkiekon murroskauden taisi aloittaa yllättävää kyllä Suomi, joka voitti maiden välisen ottelun Izvestija-turnauksessa Moskovassa joulukuussa 1971. Juhani Tammisen johdolla taistellut (2 maalia) Suomi vei 4-2 voiton. Ottelu oli Viktor Konovalenkon viimeinen Neuvostoliiton maalilla, tilalle Vladislav Tretjak ja 71-72 jäi Tarasovin viimeiseksi kaudeksi Neuvostoliiton valmentajana. Vuoden 1972 summit series Kanadan ja Neuvostoliiton välillä osuikin kohtaan, jossa Neuvostoliitto haki ehkä uusia tuulia peliinsä Bobrovin valmennuksessa ja Kanadan ongelmana oli NHL:n kilpailevan sarjan WHA:n perustaminen kaudeksi 72-73 ja se, että WHA-pelaajia (esim. Bobby Hull) ei otettu peleihin mukaan.
Tihonovin aika vuodesta 1977 on tietysti kaikkein hienoimman Neuvostoliiton kiekon aikaa. Suhonen sanoo: "Pelaaja ja joukkue alistettiin täydellisesti kollektiiville, jossa yksilöllisyys, yksilön tahto ja oikeus jopa omaan kehoonsa evättiin". Onpa monimielinen ja mielenkiintoinen kuvaus Tihonovin ajasta. Suhonen sanoo myös: "Jos pohjoisamerikkalaisessa jääkiekossa keskityttiin mielen kontrolliin, asenteeseen ja lahjakkuuteen, yhdisti punakone mielen kontrollin kehon kontrolliin ja välineellisesti pelaajat täydellisesti." Näinhän se meni ja tuli hyvin ilmi, kun osalla punakoneen pelaajista oli suuria vaikeuksia menestyä NHL:ssä tai ainakaan nousta sellaisiksi supertähdiksi kuin oletettiin, poikkeuksiakin tietysti oli paljon ja hienoja menestystarinoita. Ikävin esimerkki Neuvostoliiton ajan rajojen sulkemisesta oli se, ettei Tretjakin annettu päättää uraansa NHL:ssä joskus 80-luvun puolivälissä.
Lopuksi Suhonen kehuu ruotsalaista valmennuskulttuuria, jossa "on säilytetty urheilullisuus ja peli myös itseisarvona, ymmärretty pelaajan ja valmentajan vuorovaikutus sekä kyetty parhaiten torjumaan kiekkoilun lieveilmiöt: väkivalta ja yksilön alistaminen." Pakko sanoa, että ainakin Ruotsin päävalmentaja Bengt-Åke Gustafsson osaa myös entisenä pitkäaikaisena NHL-pelaajana kaikki keinot, joita voittaminen joskus vaatii (Hannula vs Crosby).
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kolumni tällä kertaa Suhoselta, muutos selkeästi parempaan suuntaan kuin aikaisemmat kirjoitukset. Yhden asian Suhonen unohtaa, kanadalaisten valmentajien paremman reagoimisen muuttuviin tilanteisin pelien sisällä kuin venäläisten valmentajien tai Neuvostoliiton aikaisten. Neuvostoliiton valmentajien tapana on ollut vuosikymmenet vain jauhaa "systeemiä" pelin loppuun saakka, vaikka heille harvinainen tappio olisikin tulossa. Edes maalivahtia eivät Neuvostoliiton/Venäjän valmentajat ota pois esim. maalin tappioasemassa pelin lopussa tai käytä aikalisää. Suhonen itse oli ainakin HIFK:n valmentajana 2000-luvulla sellainen valmentaja, joka ei paljon yrittänyt puuttua pelin kulkuun, joten hän edusti tässä mielessä venäläistä kiekkovalmennuskulttuuria, vaikka toimi aikanaan myös NHL:ssä päävalmentajana, mielenkiintoinen paradoksi.
