All staged O, those are Huge!

[HardCore Hooligan]

Tunteen alusta, intiimi alkutilanne, viehättävän hienostunut kohotus, luovat riimit yhteyden maailmaan ympäröivään ja lopulta kyseenalaistavat sen. Oivallus, runollinen murskaamo ja murskaavan runollinen on, lähtösonetit sekä sydänkäpyset.




Aina, olimme siellä, latauksen siimeksessä,

oli jääkukkia, tihkuvaa, hehkuvaa jäätä,

oli intohimoista, täyttymykseen, päätimme tähdätä,

löytää, ainutlaatuisuuutta maistaa tosimielessä.


Kaikki, oli aivan, oli täysin näkyvissä,

edessä, on esillä, antaa sen kiehnätä,

loppuun, aina asti latvaan puun, meitä härnätä,

olen tässä, tässä olen, nautinnon ääressä.



Voivotellen, vain kaipaus, huokaa hiirenhiljaa

on tuuli laantunut, myrsky etäämmäksi vetäytynyt, ei hykertele enää mikään kippurassa,

kaikkialla, sateen pieksemää, tyystin laonnutta viljaa.


Hautaan, sen kätken ja piiloon asetan, ylistän vain yöjalassa,

hehkuva muisto muutoin, hulluuteen lyyriseen meidät ajaa,

sillä ei voi mikään tai kukaan, olla enemmän ikimaailmassa.

 

[HardCore Hooligan]

Tuota ei liene kukaan ennakoineen, ei edes taiteilija itse ja siirtyi hän sonettiin, jälkeen kaikkkien näiden vuosien. Suhde uudenlainen ja karu totuus on sellainen, että on se maiseman ylle kohoava harjukin jo tien pohjaksi ammoin ajettu. Ja on se tie olemassaolonsa ansainnut, jos on se hylätty sekä kasvaa koivua pari metristä. Ei käytetty ole sitä vuosikausiin, ei pitkin sitä kulkenut ole yksikään ja tupa sammalkattoinen, siellä vain päässä tien könöttää. Unohduksen aikataskussa uinuen, silloin se harjukin ylle maiseman taas kohoaa ja runo virkoaa, kiintymys kohteen kiintymyksen kohtaa ja lähtöromantikko myllyyn vettä kaivosta nostaa.

Kerran ollessamme, seikkailessamme jossain ja olla taisimme, taisimme olla uumenissa Chelmsford Arenan. Siinä päätypelksin takana tilannetta hahmottelimme ja siinä tilannetta hahmotellessamme, totesimme miten kehässä tyylikkäästi poreili ja kupli. Kaikkivoipa, mielipuolinen ja euforinen rähinäliekki, syttyi leimahtaen aivan silmiemme alla Se oli, yhtä pyhän lähtöhengen innoittamaa tilaa ja patsaaksi jähmettyneenä, otimme vastaan kaiken sen mitä tarjottavana tulipallolla tuolla oli.
Se pieksi, pieksi meitä ja se piiskasi, sitten taas pieksi ja potki, maanrakoon meidät kiimaryöpyllään potki. Maata päälle nakkoi, sinne meidät hautasi ja hullu, aivan hullulla raivolla se lapioi. Lähtivät puut, irti juurineen ja se vain lapioi menemään, kiilto hulluuden silmissään. Oli fanaattinen, fanaattinen kokemus ja olivat vastaikkain, äärimmäisen ilmeikkäästi vastakkain olivat Rayside-Balfour Canadians sekä Sudbury Cubs.

NOJHL, marraskuu 1989 ja kädet täristen sitten bussissa, muistiinpanoja näkemästämme taltioimme ja suoraan aloituksesta otettu brawl, viisi paria erilllään ja pauloissa, toistensa kimpussa. Ympäri kenttää tanssittiin, tyylikkäästi omillaan ja näyttämöllä, myös taistelevat maalivahdit toteutettiin. Kohosi sfääreihin, joita ei kuvittelisi olevan olemassakaan ja koko hallissa, tunnelma juhlallinen. Se oli suurenmoinen, se oli istunto ja syvään, syvään stranssitilaan siellä vaivuttiin.
Laukkasivat hevoset, muulit sekä aasit ja samalla kun kentältä ottelijoiden kamoja pois kerättiin, eli laineet aisoissa taas hetken olivat. Cubsin Don Cucksey hyppää kentälle, menee venyttelemään Canadiansin aition eteen ja juuri silloin, tärinät sekä vapinat tulivat todella voimaperäisesti. Kairaava tunne viskoi keilapalloja, me olimme kuin mato ja väistelimme niitä, kunnes tömähti yksi alaselkään ja sitten toinen suoraan lyhtyyn.
Ymmärsimme, kouriintuntuvasti ymmärsimme mistä on kyse ja puhuimme sisäisesti kielillä, joiden rakenne aivan omaperäisen omituinen oli. Säkeet, väristyksiä ja pitkin seiniä, läpi ja murtuu pato sekä muuri, suoraan seuraavasta aloituksesta lähti. Tempoi sekä riuhtoi, hallin kuuluttaja kysyi onko hallissa paikalla tuntemuksien luotsialuksen henkilökuntaa. Me avasimme oven päädystä ja steppailimme askiin, olimme silloin vasta juniori ja uramme alussa, mitä tulee henkimaailman konferensseihin sekä laajentuneen tajunnantilan performansseihin.

Ymmärsimme, että näytelmä piti johdattaa raukeana poukamaan rauhaisaan ja aistimme, että penkit tässä eivät kuitenkaan enää tyhjentymään tule. Oli tullut jo, mikä tuleman piti ja oli aika, aika oli teatterista valot sammmuttaa. Silitellä ja peitellä se leppoisasti uinumaan ja heittelin pää keinuen ilmaan kevyttä jabia, kun kohden mikrofonia kävelin. Siihen tartuin, sieraimet molemmat tyhjäksi niistin ja loihdin sanomaan;


"Simone,

kaunista,

olet älykäs,

sinä,

sinä ymmärrät minua."


Siitä se lähti, tuli poimintarupeamaa sekä tilttivaltakuntaa, taikasieniä pompsahteli ja lähtömajakka kirkkaana loisti. Ja joskus se valollaan valaisi, vaikkapa kohoumapolkua Jeff Laamasen ja toimesta HCH:n, sitä varsin seikkaperäisesti vaiheissa ulostulojen kuvattu on. Siksi sanottava on, että Chelmsford Arenan hehkuvan, tihkuvalla jäällä ennen tuota kuvattua hurmoshuurua veti Rayside-Balfourin Bantam jengi.

 

[HardCore Hooligan]

Nyanssit tarinankerronnaliset ja tuossa bussissa joka Rayside-Balfourista poispäin ajeli, ehkä kohden uhkeuden utopistisia pilvilinnoja se matkasi. Halki mielikuvituksen synnyttämän lumetodellisuuden, yllä puiden latvojen se kiisi kuin taikamatolla ratsastaneet oisimme ja istui tuossa bussissa vaikkapa Kris Sawicki, tunnettu sekä tunnustettu lähtöpyromaani ja tapahtumaketjujen hullujen kipinöivä kapellimestari.
Läpi mantereen, se maan tasalle halleja kutkuttelevalla rähinämomentilla poltteli ja iltojen rähinäorkesteri mitä sekopäisempiä sinfonioita taustalla soitteli. Missä sakea savupatsas kohosi taivaalle, siitä tiedettiin missä Sawicki milloinkin veti ja soivat sireenit, varmasti 100 poimittua omppua korissa päivään siihen kun 21-vuotta täytteli.

Ei, mitenkään poikkeuksellista ollut se ei ja luomistyö kohoumien, se silloin kesti päivänvaloa. Oli suotavaa sekä olennaista ja harvempi kai, siitä virrasta kohoutumien siemenen runouden löysi. Me siinä bussissa, revimme sivuja irti vihkosesta johon kohtaamisia sekä sessioita taltoimme ja niitä väliin 1988-89 Hockey Guide&Record-kirjasen väliin kätkimme, ne päivänvaloa eivät kestäneet olisi. Tosin opuksen sen, osasimme ulkoa läpikotaisin tai ainakin boksit sotureiden, eli tiedon merkityksellisen haltija olimme.
Sivut ne, taas alkusysäyksiä Simone-runouden sisälsivät ja vaikka tuo viitattu luomistyö keskiössä ollut onkin, ovathan ne elementti yksi olleet aina, HCH:n äärilaidan ulostulojen. Toki NOJHL ja on siinä, äärimmäistä emotionaalista vetovoimaa suhteessa meihin. Tuo lyyrinen epiikka pohjoisen väkivaltaliigan, koukerot sekä syvemmälle menot...Aaah, murjokaa meitä hieman.
Hakkaa marakatti myyttinen symbaaleja, onko se mielikuva symbolinen ja mikä on rakkauden symboli, onko se murtunut nenä. Vai hetki sen, kun vedetään loputkin ikeneen jääneet juuret irti ja on hammaslääkärillä tuolin yllä katossa, kuva Bobby Clarkesta ja on kuvassa siinä, hyvin iso aukko rivistössä.


Alati,

Simone,

sinä hyväksyt,

olet herkkä,

minä tiedän,

me kaksi,

olemme,

yhdessä aina.


NOJHL, se runollis-romanttinen adrenaliinipiikki ja aikaan siihen, siihen aikaan joukkueet olivat eri aikaan alkulämmössä. Ne kaiut 80-luvun, vatkasi vatkain rähinäkulttuurin virstanpylväitä ja oli nostalgian kultahippujen säväyttämää sotaisuutta, sota tuli kasvoille jo heti alkulämmössä. Oli se, kuin kotipihlaja heti oven vieressä ja ihmeessä miten, miten ihmeessä siellä olisikaan gladiaattorinäytöksiä toteutettu tyylikkäästi aloituksesta suoraan, kun eivät päässeet sopimaan lähdöistään harmonisesti punaviivan neuvotteluissa.
No, se tuulahdus tulikin etelästä ja vahvasti suunasta, Box Lacrossen. Ja viimeistään, välihavinoissa 90-luvun sitä se oli kaikkialla. Ja jossain saumassa sellaisessa , matkasivat Laamanen, Sawicki sekä se kolmas mysteerinomainen tyyppi, campille Centsin. On sitä, kuvailtuhan sitä onkin ja koko matkan, koko matkan soi Misfits.

Staged O, olen vakuuttunut!

 

[HardCore Hooligan]

Kerran toimiessamme, kulkukauppiaana aikoinaan toimiessamme mielen äärimmäisissä lakipisteissä ja kiersimme silloin paljon, maita sekä mantuja mielikuvituksemme. Hahmoja monenlaisia silloin tapasimme, lenkkiä pitkää taivalsimme ja este tai haaste jokainen taipaleella, luonteeltaan yliluonnollinen oli. Laulantaa runojen myös silloin harjoitimme, kumpusivat ne jostakin, kummuilta mieleyhtyminen ja kertoivat pidoista korskeista, siitä miten tienoot nämä kertaa ensimmäistä aikoinaan asutettiin.
Kuka tuli, mistä tuli ja oliko se lintu vai kala, joka tuli ja epäilyksettä, joku tuli. Eihän muutoin, tanssittu olisi ja muutoin eihän , mistään runoja laulettu olisi. Kuka lähti, missä lähti ja edelleen niin, eittämättä jotain sankarillista lähtemisessä oli. Paatoksellista leiskuntaa, lovesta versonnutta loihdintaa ja perustui siihen lähestulkoon tarina jokainen, kuka kenetkin kohtasi ja sydänverellä allekirjoitettiinko taika tarunhohtoinen hetken sen.



Kaksi suurta kummajaista,

lähtömaassa matkatessa,

hetken suuren koittaessa,

tule silmäin nähtäväksi,

meidän mielin, tuulen tuomin,

runon kauniin aihioksi.


Trokeet ja jambit, pää keinuen kevyet jabit ja runo yllyttää, kun runoilija itsensä ylittää. Teipatuin rantein, rantein teipatuin ja HCH, meillä luki joskus niissä vain Scott ja McMichael. Silti kohosi, sfääreihin nerokkaisiin kohosi ja mielikuvat tulivat, ne meidät elävältä lahtasivat. Hurraa ja hulluuden mielipuoliset kiitoradat, tiltit vedetään hamaan kuolemaan sekä tappiin, siihen viimeiseen tappiin. Onko elämyksellistä, on ja nyt se sitä tosissaan on, menen arkkupakasimeen vilvoittelemaan ja sielläkin, vain hehkuvan kuuma on.

Tässä hikimajassa, on nyt yhtä McMichael lähtemistä ja villin saksofonisoolon yllättäen heittävä Marionetti nukke, laskee näkymättömän soittimensa ja sätkii naruissaan; "on supermehukasta, mutta puhutteko nyt lähtöpölyn hengittelyn suomin taikavoimin?"

"Minä kuiskaan, kuiskaan sen sen teille ja aivan legendaarinen soturi on, luistimilla ja boxlassa sitä on."

"Coxe ja Scotty O:ssa, Mavety koutsina, voisi jopa määritellä olleen sen runollista."

"Haaveiletko siitä?"

"Usein."

"Minä myös."

 

[HardCore Hooligan]

Fort William Gardens, monet niin ja niin monet, tyhjentäjäiset penkkien saatossa aikojen huomassa sen. Mitä herättää se teissä ja meissä se herättää, sisällämme majailevan nostalgian himoisen sessioiden rakastajan, joka mielellään aikamatkaileen maastoissa historiallisten kutuhetkien ja nyt se huoneesta toiseen painaa, kädet villisti viuhtoen.


Minä omistan,

olen tulossa,

eläväksi kirjoitan,

olen tulossa.


Bum Bum!

Olen kotona.


Tuo marionetti, on nimi sen Molloy ja ei mukaan se Samuel Beckettin nerokkaan tuotoksen hengen, vaikka onhan taiteellinen poimukkuus sen kerrassaan sanoinkuvaamaton. Mitään, ei ole missään ja ei ole, kenties koskaan ollutkaan. On väin ääni kertojan, joka näkemisiään aisti ja tuntemukset iskivät vahvasti, veti Mitch Molloy paidassa Thunder Bay Hornetsin.
Ja tien saman, saman tien vaunu lähtee nousuun ja parvi perhosien, pohjassa vatsan polttelee. Kiipeilee joku, selkäpiitä pitkin kiipeilee ja hakullaan, iskuja kihelmöiviä sinne nakkelee. On se selviö, tänään pörrätään ja haukkoa henkeä siinä sai, kun Molloy tuuttasi kehäartistina 80-luvun rähinätaidetta. Oli pieteettinen lähtijä, joka vain vuoksi kohoutumien edes olemassa oli.
Huomenna hän tulee ja sitä uskoa emme olisi saattaneet, että Molloy vielä valoissa kirkkaissa operoisi ja säväyttäisi, maailmankuvaa meidän kaikkien sävyttäisi. Ja nyt meidän pitäisi taiteellisesti kuvata, yksinäisyyttä pitkän matkan juoksijan ja pistää se elokuva pyörimään selonteossa tässä, jotta teema kantaisi. Onhan se huikea, kuvaus maisemien ja viime kädessä, olen kaikista kapinallisin.
Kaksi iltaa ylhäällä 1989-90 ja kaksi otettua kirkkaissa, voimmeko enempää vaatia ja sitoutuminen kulttuuriin, kuvatkaa nyt saatana niitä maisemia. Se veto kanssa Hunterin ja hetki oli kaunis, me onnesta itkimme ja olimme, äärimäisen pyhien kukkuloiden ääressä olimme. Juuri silloin, kaivanneet mitään emme ja silti löysimme, mantereita uusia itsestämme löysimme. Harju kohosi, kun kaksi kohtasi, tarina oli kerrollallinen ja lataus seksuaalinen, meidät se kanveesiin tyrmäsi.


Pelkkää sisältöä, anatautukaa armoille sen ja olkaa, etulinjassa tai kaapissa, ehkä kolossa tai luolassa jossain. Laidalla äären tässäkin ollaan ja keskikaistaa kammotaan, mutta oliko tuo poimintarupeama kokonaisuudessa lopulta sitä ja sen naulasi loppuun, päätteli itse LB. Show`n finaalien viidennen matsin, viimeisen maalin tekijä oli se ja siitä yli tunnu pääsevämme me emme, on se hetki hämmentävän kiusallallinen.


Mieliteon vastainen,

on,

sitä on,

on,

joskus,

tunne suurin sitä on.



Mutta ei hätää, on tämä sankareiden maa...

 

[HardCore Hooligan]

"Pitää, hahmoissa pitää olla syvyyttä. Pitää, pitää olla niillä tausta ja historia!" Me huudahdimme, teatterissa kuohujen sekä kohoutumien, olimme läsnä erään suusproduktion kantaesityksessä tai puitteiltaan se oli hyvinkin minimalistinen. Nöyrä, kuvaus menetetyn elämänilon vaikka veti puoleensa, se sama puoleensa vastuttamattomasti veti kuin aina ennenkin vetänyt oli.
Ja ollaksemme todenmukainen, luodaksemme kuvaa todenmukaista ja taisimme sanoa tuon vain sisäänpäin sukeltaen, kun alla rautatiesillan istuimme ja joka tapauksessa, oli näytelmä pääomalta henkiseltä eittämättä mahtipontinen. Se suuresti vetosi meihin, koska suojelija pääoman olemme ja hahmojen tyhjyys, johtaa vain tarinaan sisältä kuolleeseen. Silloin jokainen näyttämöllä luotu kohtaamainen, vain varjo itsestään on ja kumisee tyhjyyttään tenho taiteellinen, puolin kaikin se tekee niin.

Hahmo, ei ole vain nimi ottelevassa tai käsikirjoituksessa ja taika on siinä, miten kaari kuljettaa.Ei mihin, vaan miten ja parhaimmillaan, on se poltteleva reaktiosarja. "Tuskin maltamme odottaa!", tuon ainakin ääneen ilmoille laukaisimme ja miten tänne löysimme, oli sillan palkkiin betoniseen, joku kirjoittanut HCH. Ehkä jopa siis, kutsuvieras olemme tai olemmeko jopa, ohjaaja sekä käsikirjottaja aikaisesti saman.
Tai sitten, samaistuminen sekä sisäistäminen tuollainen on osa mystistä luonnetta teatterin tämän ja se antaa, se tarjoaa mahdollisuuden asioita kuvitella, rooleja erilaisia omaksua. Saattaa myös hyvin olla, ettei mitään edellä mainittua ole edes olemassa ja mutta menee kuitenkin, aivan paraikaa junan yli sillan. On siis, eittämättä jotakin ja on se tavarajuna, litkua kiitää ylitsemme.
Istuu hahmo alla sillan, sukka polvisuojan päässään, se onkii ojasta ja koukku sekä koho lojuvat päällä jään. On hahmolla tuolla, hirttosilmukka kaulassa ja pätkä köyttä siitä roikkuu, sekä kahleita kaikenlaisia. Katkenneita kahleita kaikenlaisia ja muutoin tyyliltään kuin eksynyt tähän 80-luvulta olisi ja talvinen Casual Firm, näin me määrittelisimme sen.
On tunnelma lannistava, mutta on se myös painostavan odottava ja se jotain tapahtuvaksi, piinaavasti kutsuu sekä tihkuvasti kaipaa, vaikka mikään konkreettinen tapahtuma ei siihen viittaakkaan. Sen aistii,se haluaa ja vaatii, se tarttuu kiinni ja ravistaa. Näykkii, sitä se tekee ja menneisyyden sumuun verhotun hahmon taakse ilmestyy pari, himokkaasti he toisilleen omistautuvat ja omistautuvat, toisilleen ja hetkeen tarttuvat. Pauloissa, iholla toistensa runollisesti säkeinä ovat ja mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta höyry hengityksen höyryn toisen löytää.Hekumallinen sessio tämä, salattuun kohtaamiseen livahtaiden ja ei heilauta, ei kiinnitä onkija huomiota siihen vertaa pätkän.

Ovatko he vain, maisemaa taustoittavaa vailla syvempää symboliikaa ja vai syntyvätkö, tulevatko mielleyhtymät voimaperäisemmin kuin koskaan. Yllättävää jopa olisi se, kadonnutta aikaa etsiessämme ja keinoin taiteen, taiteen kainoin edes murusia siitä tavoittavamme uskomme. Vapaudesta, on se harhaluulo epätoivoisen ja kohtaamisen hurmoksellisen kutujyrä pysähtyy, kun toinen taustan hahmoista onkijan häilyvän läsnäolon huomaa.

"Oletko sinä se, joka meillä tämän leiskumisen mahdollisti. Se, joka tarjosi puitteet ja puhalsi liekin kehomme kipinöihin. Olevaisiksi, meidät ja hetken tämän kaikessa taianomaisuudessaan teki?"

"Tuskin olen. Toki mielelläni, sitä olisin."

"Kuka tai mikä sinä, olet sitten? Tai ehkä mikä, olet sinä sitten?"

"Tai onko ketään, missään. Tiedän, että olin. Olenko nyt, sitä en tiedä ja missä, en ainakaan, tässä ja nyt:"

"Vaan siellä, kenties siellä..."

"Aina siellä."

"Ehkä, ehkä joskus vielä..."

"Olen siellä."

"Olet siellä, mutta missä..."

"Mielenrauhan siimeksessä,
vietimme,
ajat,
kaikki ajat,
loputtoman pitkät ja ilahduttavat.

Harmonian erämaassa,
seisoin,
oviaukossa,
minun kaikki,
ja jokainen siellä oli."


" Siinä oviaukossa, nojailitko tyynesti leuanvetotankoon?"

"Mistä..."

"Olen runo."

"Sinutko kirjoitin, kirjoitinko sinutkin?"

"Juuri siinä huonessa, teit niin"

"Mielihyvän luostarissa."

"Olimme eristyksissä."

"Kaukana kaikesta."

"Keskellä ei mitään."

"Oli siellä kaikki."

"Vaikka ei ollut mitään."

"Oli edistyksellistä, oli omannäköistä."

"Niin, olit ehdoton suhteen sen."

"Oli vain se, mitä kirjoitin. Ei ollenkaan, ei tyystin mitään turhaa."

"Niin, siksi minäkin siellä oli."

"Oli kaikki, vain heijastumaa kuvitelmieni. Oli kaikki, kuten minä sen olevan halusin."

"Mutta oli, oikein hyvin kaikki oli."

"Kuin olisivat omenapuut,kukkineen yöt sekä päivät läpeensä, kukkineet kauniisti läpi vuodenaikojen."

"Tekiväthän ne niin."

" Luuletko, että pystyisin uudestaan kuvittelemaan kaiken sen..."


Keskeyttää kohtauksen tämän, hälinä taustalta ja siellä melskataan, siellä meuhkataan kuin olisimme yllättäen aikamatkalla. Korn on iskeytynyt salamana näyttämölle ja iskenyt tuo statistiksi taustalle jääneen hahmon kolmanen, iskenyt nostalgis-eläimellisellä rähinäheijarilla sen takaapäin kiviseen permantoon. Nyt viskelee herkkupaloja, on rytinää aitoa ja aivan kuin, Vitezslav Durisin aikoinaan auringon kirkkaan alla. Se kilahti, tuli ulos boksista kesken pelin ja löysi kohteensa, räjähti kiimatynnyri. Tyhjenivät penkit, orgiat velloivat askissa kuin orgiat aikonaan velloivat ja se toteutti hulluuskohtauksiaan silloin vielä Red Wingsin paidassa, eli ei ollut vielä edes tuotantonsa huuruisen sarjakuvamaisessa väripiikissä.

Jolloin kaikki kenellä oli maski tai kaulassaan kravatti, suunnatomasti ärsytti ja tilanteen rauhoituttua, on alla rautatiesilan taas autiota. Istun siinä ja odotan, kohta kuskataan taas yllä litkua ja sitten näytelmä sama toteutetaan uudestaan, se tehdään yhteensä 34 kertaa ja on, nyt taide lähentelee meitä huolella. Pitänee siis, antaa ottaa sen, valtaansa meidät.


Pieniä,

hymyileviä,

satutuokioita.


Kutsu,

se,

kävi jo.

 

[HardCore Hooligan]

Lumi tekee, timanteja sekä smaragdeja se tekee, on hento ja maaginen taika, runoilija on aina aarteenetsijä. Se ummet sekä lammet valehtee, kaiken se salaa sekä kätkee ja koko jakaantuneen persoonallisuutensa voimalla sen tekee, jotta edes jokin kukkisi. Väylä avautuisi, avautuisi väylä edes ääreen jonkin ja mielleyhtymät tulisivat kuin hyökyaalto hurmoksellinen, raamit kaulassa ryminällä.

Tulivat sitten ikkunoista tai ovista ja silmäilin tuossa vanhaa turnausohjelmaa, eräs Atom- turnaus muinoin Sudburyssa ja yövyimme Coulson hotellissa, pelonsekaisesti huoneiden ovien raotetuista rakosista kurkkailimme jos vilauksen siitä verenhimoisesta papparaisesti näkisimme. Oli siemen sellainen, mieliimme kylvetty ja oli tarinoita värikylläisiä lannoitteena mielikuvien kerrottu, oli pääosassa niissä myyttinen saalistaja kehien.
D´Arcy Coulson, suin surmin historiaan ja päistikkaa, antaumuksella aikaa kadonnutta ammentamaan, kertovaa tietoa muistamisesta ja muistavaa kertomista suurista. Sitä harjoitti, muistitietoa ylläpiti ja kummituksia hotellin käytäville loihti, Teuvo Aapro taikurina toimi ja syväluotaavia oppitunteja historian piteli. Siinä sivussa, jonkinlainen Junior Hockey GM asemaltaan oli ja oli vetänyt, itse vetänyt oli muinaisessa TBSHL:ssa. Missä vain kaksi joukkuetta toisensa kohtasi, Port Arthur Bearcats sekä Fort William Beavers toisiinsa ainiaan törmäsi, ajan muutaman vuosikymmenen vain kaksin virrassa liigojen eteni.
Tunnetteko väreilyn, kutinan sen ja istutettiin tuossa juuri taimi runouden, maaperä oli intohoinen ja toisilleen omistautuneina, kaksi toisensa yhä uudestaan kohtasi. Ja nyt itse tarinoiden eeppisten kertoja, joskus olen ja sitä ollut olen, taisi Show´n historiaan väkivaltaiseen kirjaimin kultaisin taottu Coulson vietellä päiviänsä eläkkeen Ottawassa. Sitä tiennyt en, kun käytävälle menemään rohkaistuin ja odotin, jos meidät joku siihen pilkkoisi. Vaikkapa tuo hahmo myyttinen, takaa havinan, mutta vain äänen hissin kuuli ja aukenivat ovet sen, minä sydän pamppaillen siinä odotin, mitä piti tuleman ja sieltä ulos leijaili itse henki Eraton. Odota vaan, joskus minä vielä muusaksesi ryhdyn ja sanomaan vastaan, sinusta ei silloin ole...ja sinä vain, tehtävääsi sitoutuneesti suoritat minulle omistautuen.

On kohollaan, kohollaan on ja kutsu, se, kävi jo.



Mitä tahdon,

on se,

mitä irti,

minusta saat.


Taistelemaan,

tullut en,

nauttimaan tulin,

minä,

taisteluni,

kaikki,

käynyt jo olen.


En esitä mitään,

minä olen,

tiedän,

varaan minkä,

rakentuu,

side henkilökohtainen


Mielessä siinä,

älykäs olen.

 

[HardCore Hooligan]

Huokuu,

siitä huokuu,

pettymys,

kiukku,

siitä välittyy,

se musertaa,

lannistaa,

tukahduttaa,

puutarhassa surullisessa,

ei mikään kuki,

ei milloinkaan.



Ei hätää,

yhtä kaikki,

kammottavaa,

on se vain,

GBH,

soimaan,

nyt vain.


Olen Genet,

olen Cocteau,

olen Proust,

olen Tolstoi,

olen Ahmatova,

Jevtušenko olen.


Kroppaa, omenatarhaa, yhtä tajunnanvirtaa!


Olen Lyndon Byers,

olen Jay Miller,

Wayne Van Dorp minä olen.

 

[Ikävänkantaja]

Luen nämä runot mielessäni aina A. W. Yrjänän äänellä.

 

[HardCore Hooligan]

Pitkä aika,

on ikuisuus,

liian pitkä,

toteaa taiteilija,

kääntyy,

kammioonsa palaa,

on siellä,

kuin kotonaan.



Unohtuu,

unhoon painuu,

jo sivulla edellisellä on.



Mutta sivulla silläkin,

yksi merkkiteos on,

se paisuu,

kohoaa,

on,

kadonnutta aikaa on.



HardCore

ja sulkakynä,

runon nimi on.

 

[HardCore Hooligan]

Muinoin, kerran muinoin ja ehkä tunnoin, tuossa taannoin, osallistuimme eräälle seuramatkalle ja oli päämääränä, omien sisäisten mielikuvitusvaltakuntien löytäminen. Niiden hallinnoiminen, otteella täysin leväperäisellä ja niin, että se tavoin kaikin tukisi omaleimaisten oikkujen horjuvia valtaistuimia.
Ajatus siitä, söimme aamupuuron riemurinnoin ja suoritimme ulostulon, kävelimme lastaussiltaa pitkin karsinastamme vankkureihin. Oli se, se oli vanha teurasauto ja sen me paljastamme, johtajat innokkaasti röhkien ottivat vastaan meidät. Kuskina toimi kyklooppi, jonka silmä ainoa oli, lasisilmä se oli ja johtajat istuivat takana nahkasohvilla, tunnelma oli katossa ja se killui, silmät kiiluen killui sieltä pää alaspäin sekä ilveili, ilmeikkäästi ilveili. Henki keskustelun, oli paljonpuhuvan lähtöpitoinen ja suuntautui, hahmomytologiaan suuntautui lailla monologin pakkomielteenomaisen.

Tarjoiltiin, meille tarjoiltiin sangollinen iso lähtösimaa ja sitä antaumuksella hörppiessämme, aistimme olevan sen maustettu ainesosilla Coxen sekä Joe Patersonin kohtaamisien. Varsinkin sen jälkimmäisen, sitä oli annosteltu sekaan reipas kauhallinen ja olihan se vimmainen, teos mukaansatempaavuudeltaan ylivertainen. Ilmiömäinen, ilmiömäistä, niin tajunnanvirtaista, omistautuvaa ja Paterson puskee päällään, se oli aikaan siihen tuotantoa täysin luonnonmukaista.
Ei ollut siinä mitään poikkeuksellista, varteenotettavaa kerta kaikkiaan, silkkaa nostalgista Show´ta ja nyt se tapahtui, kohtasi mielentila oma ympäristön suotuisan ja ulos kehostamme livahdimme, kohta jo rinnalla vaunun pingoimme menemään ja sitä lekalla, lekalla sitä samalla moukaroimme. Johtajat, olivat elämöinnin innostamina töpselinenänsä painaneet kiinni ilmavaihtoritilöihin ja katselivat sekä hurrasivat, yhä suurempiin hulluuden urotöihin meitä piiskasivat.
Taruihin, sukelletaan taruihin ja ajatus sekä mieliteko tuollainen, mielessä ohjenuorana jyskyttäen. Lätkittyäni lommoille, sinkouduin siis, ohjuksena mielipuolisena sisään ilmassa leijailevaan betonirumpuun ja aikani siellä touhukkaasti tömistelin, kunnes olin jossain missä todenteolla kohosi. Hypähdin pois aluksesta, putkimallisesta ja oliko määränpää, oliko se idylli ihanteellinen vai aistiharhaa kouriintuntuvaa. Oli mitä oli, tapahtui kaikki yhä sulavammmin, luonteeltaan se oli luontevaa ja oli bongailtavaa, ei hankalaa vaan suotavaa.



Runo,

maistui,

tuntui,

oli,

kuin olisi,

olemassa ollut,

vain minua,

varten ollut.



Toki sekä Coxe, että myös Paterson ja ponnistivat, molemmat 80-luvun peruskuvaston kihelmöivät hahmot ponnistivat O:sta. Tietysti Coxe luokkaa aivan omaansa, mutta myös Paterson ottelija hyvin viihdyttävä ja se oli usein nautinto, nautinto hyvinkin suuri nähdä Patersonin lähtevän. Me halusimme, halusimme nähdä sen esiintyvän ja vastasi metsä lähtöjen, niinkuin sinne huudettiin.
Oli ropina tasainen, tasainen ropina lähtöjen ja aikaan aamuraportoinnin aktiivisen, kun sisältöä vielä kehissä tuotettiin, se äärilaidan puutarhurin penkissä virraksi tajunnan möyhennettiin. Oli yksioikoinen, yksioikoinen rooliin sitoutuminen ydinajatus koko uhkean kokonaisuuden, vaikka päämajasta hysteerikkojen, jo kaikenlaista päälle kohoumien oksennettiin. Latteaksi, kaikki tyynni vaan ja vielä jokseenkin sykkiessä, vielä hetkittäin ollessamme tuntemuksien kiivaassa keinussa, fanaatikkojen lintukodossa. Oli valokeilassa vapaaherran ennen kaikkea O, mutta seikkailimme minne vaan, poimimme kohokohdat mistä vaan ja etenimme, vaikkapa Dubista Hyperboreaan.

Täydelliseen harmoniaan, ne huomion vangitsevat ja kyllä sieltä SIJHL kohoaa, omassa huomionarvossaan. On maailmoja, erilaisia, jossain ja olkoot, ne maailmat, toisenlaiset, siellä jossain. Tuo ajan vuosikymmenien rullannut kahden joukkueen liiga ja iskeytyihän historia tuossa takaisin, kun joukkueet Port Arthurin sekä Fort Williamin liigassa samassa vetivät ja tätä toimesta HCH:n jo aikoinaan lomassa jonkin avattiin. Syitä rakkauteen perattiin ja olihan siinä kielellistä sekä poliittista, sun muuta agendaa sekä vastakkainasettelua kerrakseen. Varsinkin oli sitä aikoinaan muinoin ja oli sitä kyllä, reippaasti vielä 80-luvulla ja tiedä sitten, mikä siitä kaikesta oli edes totta.

Toki SIJHL, oli jo mielessä tuossa valju....mutta tarinankerronnallisesti kuitenkin, mielettömän sisältörikas B-luokan kotikutoinen rähinäliiga. Anti sen, hykertelemään meidät sai ja onnelliseksi se meidät edelleen saattaa, kun monivivahteisia kunnianpäiviä sen ajattelemme. Oli esillä ja kelpasi siitä, kelpasi tarinaa viskoa ja palvoa, sitä palvoa. Runsain mitoin, oli gladiaattoria nuhruista ja niitä esiin tuoda, oli rytmi yhtä rummutusta.

 

[HardCore Hooligan]

Se väreilee,

tanssii,

itsensä riisuu,

ilmassa on,

romantiikkaa on.


Byers,

tuhoaa,

kirkkaissa,

Berubea,

olen lääpällään.


Avaan,

teoksen,

siinä,

hiljaa,

virtaa Don.


Tahrannut,

joku,

sen,

nuuskaisilla,

sormenjäljillä on.


Olen vakuuttunut,

sitä se on,

rakkautta,

tämä on.

 

[HardCore Hooligan]

On kohollaan, alla valojen kirkkaiden ja isolla näyttämöllä, enemmän kohollaan kuin kuvitella edes voisi.

Edes saattaisi, uskaltaisi ja jos enemmän kohollaan olisi, siinä bongari omaan kuolaansa tukehtuisi.

Olisi se jo liiaksi, kenties olisi ja sydän sulaisi, hymyyn kaartuisi ja olisi hellyyttävää kaikki vain.



Polku johdattaisi,

erityiseen paikkaan,

sinne,

missä,

ei mitään,

uhkaavaa,

ei koskaan,

olisi,

edes ollutkaan.


Paikkaan,

poikkeukselliseen,

siellä toteutuu,

täydellinen,

taivaallinen,

profetia eriskummallinen.


Suoritteet, mammuttimaisen elämyksenomaiset pysähdykset virrassa lähtöjen ja se annosteltu illan yhden kaksikko, sitten jysähti vielä se viimeisin kiimaryöpsähdys

Pelkka ajatus, mielikuva siitä, saa meidät vimmaisesti nykimään ja olemme tunnemaailman vuorikiipeilijä, pelaamme tuntemuksien rahkasoilla uppopalloa.

Haluaisimme läähättää, vielä vähän enemmän läähättää ja upota sekä kohota, taltioida satuja sekä loitsuja.

Olla ikuisella, runon-sekä lähdönkeruumatkalla ja viedä kielilläpuhuminen tasolle uudelle, joilloin se itsenäisen kielen asemaan tuosta vain ponnahtaisi.

On siinä kaikuja, kaikesta ja mistä vaan, saa se transsissa vapisemaan ja raukean tyytyväisenä, harmonia vesillä soutelemaan.

Lipuessa veneen, rauhallisesti ja hiljaa, kohtaamisten lempeään poukamaan tai aavalle ulapalle, sekä sitten maiden ja mantujen taa.

On villi, tuo lähtöteatterin sarjakuvamainen gladiaattorinäytös ja hahmot, suorittavat lähtöhengellisessä hurmospiikissä.

Ensin Coxe oikealla ja Paterson vasurilla, sitten lopulta Coxe vasurilla ja Paterson oikealla, vauhko vuoropuhelu ja se asettaa meihin vieterin, napsauttaa hytkymään.

Ja me keinumme, vinhan nytkyvää kyytiä edes takaisin ja näemme miten Paterson lähettää vielä yhden kiukkuisen, linjurien uitua sisään.

Veto, oli historiallinen ja soturit, esiintymään saapuneet olivat ja tykittivät paatoksella, kuin olisi se ollut viimeiden mahdollisuus esillä olla.

Ja sitähän, se saattaisi olla ja kelpaisi jälkeen teoksen tuollaisen, vesiputouksen kultaisen ja kelpaisi, siirtyä autuammille lähtömaille.

Onnellisesti kuitenkin, luottohahmoina viihdeosaston tästä vain operointiaan taiteellista jatkoivat ja Show rullasi menemään isolla vaihteella, kiitos omistauneiden omistautuneen sisällöntuottamisen.

Alttareilla hahmomittelöiden ja joskus siinä 80-luvun lopussa suoritimme jo tuotantoon syventyviä maratoneja, oli materiaali virikkeellistävämpää kuin mikään muu tahansa.

Sellainen, jonka tarkoitus pyhä, on stimuloida.

Äärilaidalla, puhumme nyt Coxen kootuista teoksista ja oli siinä mukana helmiä O:sta sekä AHL:stä, puri se ytimeen rajummin kuin mitkään luetut rivit.

Tuotannon huippupiikin kuva, mennään jatkuvasti tenhossa pilviä hipovissa ja niellään sekä palautetaan, switching hands ja poskelle nenää.

Ollaan luovia, tähtitieteellisiä kympin guruja ollaan ja uskomatonta materiaalin runollisessa nousukiidosssa oli, että Coxe itse veti vielä.

Jätkä sama, kuin Tapella, alkoi kammio muodostua.

Operoi, tilttasi menemään ja oli samalla muinaismuisto, lahtäsaagojen sankarisoturi ja ylevän lähtöperinteen uljas edustaja, eeppisessä kohoumatarustossa.

Yksi keskeisin, omassa lokerossaan merkittävin ja juuri sellainen, olla minäkin halusin.

Ajattelin, olevan sen tyyppi ihan eri, joka St. Louis Bluesin uniformusta sitten eteenpäin matkaa kehissä yltäkylläisissä taivalsi ja sykähdyttävä maestro hanskaton oli myös se, kunnon Coxe myöskin.

Ei sellainen kuin ensimmäinen, osa ensimmäinen ja meillä on se hyllyssä edelleen, välissä Lermontovin Aikamme Sankarin ja Gontsarovin Oblomovin.

Näemmä, on se nyt niin.

 

[HardCore Hooligan]

Sitä mietin,

mietin usein,

sata kertaa,

tuhat kertaa,

päivässä,

välein,

minuutin,

sekunnin,

aina,

se on,

läsnä,

on minussa,

mielessä,

edessä

tänään,

huomenna,

aina.


Joskus,

oli se,

jokin,

jokin muu.


Nyt,

vain,

yhtä painajaista.

 

[HardCore Hooligan]

Entäs se päivä ensimmäinen, ensimmäinen päivä, kun se taas koittaa ja luiskahdammeko loisteliaasti livahtaen suoraan historiaan, perhosiin, Sotaan ja Rauhaan tai muotoihin, ehkäpä niihin. Kohtuun, missä pauhaavat vain mielikuvat sekä mielleyhtymät innoittavat ja HCH, lumihangessa, vatsaa vetää saa. On siihen, siihen on painautunut jälki runoilijan hahmon ja suoritettu on, rutiininomaista rituaalia suoritettu on.
Koska hän itse, sen niin määritellyt on ja johdatus ylisen tai maailman alisen, muokkaa tarinaa suotuisaan suuntaan kulkemaan. Se suuntautuu, vanhan kulttuurin esiintuomiseen ja tarunhohtoisesta tarunhohtoisuuteen, lähtöepistolat kuljettavat taianomaisuudesta taianomaisuuteen.
Fantastista fantasiaa ja joskus meitä, meitä joskus kutsutaan, omenalajikkeita tunnistamaan ja on työssä siinä, vire sekä tenho äärimmisen kutsumuksellinen. Yleensä silmäysellä yhdellä, silmäyksellä yhdellä harjaantuneela tunnistamme sen ja kerromme tarinan, tuomme esiin taustan takaa omenan kyseisen. Olemmehan vahvasti suuntautuneet hahmoihin ja kerran Ontarion kesäisessä Jr.B Boxlassa, Mimicon McPolin sekä Bramptonin Kirk Evans lähtivät. Kyllä, eivät olleet tyhjiä tauluja kohtaajat toistensa nämä ja eihän kohtaamisia sellaisia kukaan tapahtuvaksi toivokkaan, jossa ilman taustaa sekä tarinaa kohoumaa näyttämölle luodaan. Ilman viitekehystä sekä auraa, salatietelijöitä lähtöauringon ollaan.


Katselemme sitä omenaa, sitä pyörittelemme ja muotoa, väristystä sekä kantaa, kypsymisastetta pohdimme ja kasvutapaa itse puun, myös havainnoimme. Se on Liberty, on siinä aihioita kerrakseen, vaikka romaaniin tajunnanvirtaiseen ja löytöretkeily koettujen hetkien, aistimukset menneisyyden avautuvat vain vinksahtaneissa kielikuvissa. Sotketaan, otteella taiteellisella sotketaan niihin katkelmia sekä otteita itse jumalaistarustosta ja taistellaan, puolesta latautuneen vaikeaselkoisuuden taistellaan kuin elämäntyöstämme kyse olisi.
Te tiedätte, me tiedämme ja muinoin jyskytti Olan junnuboxlassa vahvasti kulttuuri sellainen, että sessioiden velloessa painettiin kehään yli pleksien. Teatteria osallistuvaa oli se, aaltoja viskelevän luomisvimman, tarinoita tuollaisesta osallistumisesta ulkopuolisesta on yllin kyllin ja runsaanlaisesti, olemme aina itse halunneet ensisijaisesti bongailla nautiskellen.
Tuo mainittu tilttiraiteiden, asema kohollaan oleva ja autioituneessa talossa ratamestarin, miten ihmettä siellä touhutaan nykyisin?


"On se nykyään vain paikka, jossa olonsa voi mukavaksi tuntea, paikka sellainen se on vain"; opastaa kiskoista irronnut ruosteinen pultti, vai liekö se joskus poistettu ja siihen nakattu, siinä lojunut on.


Surffailee, joku sisään laineilla kohtaamisen surffailee, katsomosta sisään vierelle hehkun kohtaamisen asettuu ja sitä ikään kuin, näkymättömällä videokameralla polvelta kuvailee. On kesärupeama 1995, olemme Torontossa, Mimico Arenan uumenissa ja runollisesti, oli tuo halli alkujaan rakennettu väkivaltaisia boxlajuhlia varten, niitä silmälläpitäen.
Nyt soivat, soivat kellot kaikenlaiset ja pärisee niin, että kupoli kopsahtaa kattoon. Ja taas, ja taas kopsahtaa ja taas, kopsahtaa ja kopsahtaa. Pärisee sekä kopsahtaa, on kaikkivoipaa ja mainitsi äärilaidan vapaaherran näin kerran tapahtuneen myös sadistisessa O:ssa.

Staged O, aivan kohta!

Täällä jo, johtajia orkesterin ollaan ja viuhdotaan, Chaos....tekisi mieli juuri nyt huutaa! Irwin vastaan Sugden, yksi niitä keskinäisten kohtaamisten ruusunnuppuisista jalokivistä, square off, Antonovka, ja Ricky ottaa poseeraavasta Sugdenista kuvan, on isot ja olemme ääressä, äärimmäisen näytösluonteisuuden. Se leikittelee, hurmaa ja kyllähän se niin pilke silmäkulmassa tekee, koska henkilö kuvaamiseen orientoitunut oli tarinoissa molemmissa sama.

 

[HardCore Hooligan]

Kevään pilkahdus.

Joku pelastaa meidät.

Odotan häntä.

 

[HardCore Hooligan]

Otteleminen, yhä enemmän, runollisesti, sisältöä ja hamuaa, on pyöreää. Koska, missä, minä, olen pauloissa, loukussa, tänään tässä, huomenna pois. Olkaa hyvä, antakaa lähtöjen tulla, otettavaksi, kulttuuri, runo, taide, on huoltiteltua, sitä rakastan.
Kärsin, en hyväksy, en muutu, joku tulee, vie kaiken pois, kuka se on, anna minun, katsoa, muistaa, mitä oli, joskus. Merkitys korostuu, se kohoaa, sitten lakoaa, lakastuu, hädintuskin, on elossa, hengittää, ei mitään, yhtä verenpuhuvaa leppää. Olla taiteilija, ilmiö mystinen, onnen hetkistä, täyttymys, muistikuvat, mielessä ovat, pyörivät huulilla, on hullutuksia, hullua perinettä, yhä perinnetietoisempaa, se on loistavaa, se pukeutuu pakkopaitaan.
Tikkaa, ompelukone, tajunnanvirtaa, näin itseni, ymmärsin kohtaavani itseni, tajusin olevani myöhässä, olinkin ajoissa, hyvin ajoissa olinkin ja kaikkialla, saman aikaisesti, lailla avaruuspölyn. Myös siellä, missä ja tuolla, olen runo, olla olemassa, elää nousujohteessa.
Ette tunteneet minua, olin valepuvussa, eksyin, unohdin, myös itse, kuka olin, lähtöluostarin runoileva igumeeni, vai, tuo jäänne mammutin, joskus se, tuosta vain, osuu, uppoaa, menee, löytää, maalinsa. Silloin, se tunne, kun kaikki, aivan kaikki, kohdalleen, paikoilleen, täydellisesti, koloonsa loksahtaa ja ulos purkautuu, olen äärimmäinen, ei muuta kuin, nuora kireälle, on tänään, HCH-tanssit.


Toronto Red Wings PeeWee jengi, 1989-90 ja toki termi tuo, on sitä terminologiaa vanhentunutta ja niin myös on, on Stick Fight tai itsellinen. Mutta läsnäolo, niillä oli se yksi jätkä ja olihan niillä monta, ykkösjoukkue se oli. Eli nykyinen AAA ja näin ollen ottelevassa, oli varmaan monia kirkkaiden tulevia joutoaikalaisia myöskin.
Tämä yksi, oli hihat ylhäällä sekä tyyli piikissä, huomioi sen vaikka kulttuuritiedotonkin oikoseltaan heti. Jengit jäälle, vetämään muutaman kierroksen ennen matsin alkua, joku ampumaan muutaman kiekon maalivahdille ja se yksi, meni suoraan punaviivalle venyttelemmän. Northern PeeWee1-Cup, hyytävässä Soo`ssa helmikuussa 1990 ja majoitus, se tapahtui igluissa. Veivät jääkarhut, lähtölistoja ne öisin karsivat ja eihän se muutoin, olisi ollut tarunhohtoista.
Jos olisi ollut, aivan tavanomaista ja tämä yksi, sen aisti jo vaiheessa siinä, aisti sen jo läsnäolosta sekä hahmon kehittyvän ulottuvuuksista.....tulee se, operoimaan vähintään O:ssa ja se oli Ricky, tuskin pelasi sitten vaihtoakaan itse matsissa. Hyvin vähän se pelasi missään, edes O:ssa tai varsinkaan siellä, esiintyi vain kohokohdissa.
Tapahtuma tuo Ontarion lupauksien, viesti toki ilmaistu oli, tiedettiin kenet kohdataan, jos kohtaamisten kautta edetä halutaan ja runollisiksi heittäydytään.


Ja äärilaidalla, niin tehdään!

 

[HardCore Hooligan]

Minä,

kutsun,

käsken,

omistan.


Sinä,

tottelet,

sanot,

alista enemmän.



Olisi ehkä,

pitänyt,

jättää pitänyt,

De Saden,

tuotanto lukematta,

mutta,

myöskin olen,

nähnyt,

jo sitä ennen,

nähnyt olen,

Glenn Lowesin sekä Jim Buwaldan,

kohtaavan,

O:ssa.

 

[HardCore Hooligan]

Hullu heittäytyjä, Burlingtonista,

äärilaidalla runollisella, puhumme nyt Glenn Lowesista,

rakkaudentunnustus, on tämä, viisisäkeinen hahmolimerikki,

teoksissa, paatos sekä vimma, nostalginen lähtölellikki,

hei, pieni roolileikki, tarinoita O:sta.

 

[HardCore Hooligan]

Eläköön nostalgia!


Huudahti,

joku huudahti,

hautajaisissa,

hautajaisissa kulttuurin.



Olimme paikalla, paikalla olimme ja vierähti poskelle bongarin kyynel, kun mietimme miten Trevor Salo muinoin itsensä Hodgyn kohtasi ja tapahtui tuo kohtaaminen myyttinen TBJBHL:ssa, kaudella 1986-87 tapahtui se.
Mielen, se mielen haikeaksi ja apeaksi veti, mutta hautajaisissahan me olimme ja mietteistä aikaan kadonneeseen taipuvista, havahduimme huutoon tuon saman tyypin.


Tunnesana, luontosana, Haiku!

 

[HardCore Hooligan]

Taivaalla korppi.

Jollekulle kuolemaa.

Nyt on jo poissa.

 

[HardCore Hooligan]

Nortwesternin sekä Manitoban, Bantam Round Robin-tournament, ohessa, ohjelmassa mahdollisuus kulttuurielämykseen. Vierailu valojen kirkkaiden teatteriin, kehtoon mielikuvituksellisen epiikan, näyttämöllä Jets vastaan Flames, 11.3.1990.
Tuntemus, ei ollut tippaakaan todentuntuinen vaan mahtipontinen, jälkihehku sen suuntautuu nyt äärilaidalla proosarunouteen; Räystäs runoilee, siitä pisara pisaran jälkeen putoilee, joko säde kevätauringon, siis talven tenhon lyönyt on?
Antaa, antaa vavahdella, otoksissa aikamatkailijan, oli liiga iso, olihan se sitä aina ollut, ollut aina. Iso ollut, mutta pelaajat eivät, ne olivat runnottuja sekä murjottuja, ojankaivajia.
Silkkaa kolmen pennin oopperaa, jos Brecht olisi ohjannut illan tuon, laulamaan olisi ehkäpä puhjennut Goon-Jimmy. Vahvasti ehtoopuolella, piirtoja viimeisiä Show´ssa, ei enää tuotantonsa huippupiikissä, vaikka oli liigaa terrorisoinut aiemmin vuosikausia. Osoittanut, vankkaa arvaamattomuuspotentiaalia osoittanut, häiriköinyt, kuin kunnon räjähdysaltis kehäbully. Hullu, mielipuolinen, kaikkea vihaava, konserttipianisti.

Ja jumalauta! Siellä se kanssa Jetsin Donnellyn, vastakkain punaviivalla alkulämmössä seisoen, aivan kiinni toisissaan ollen, aivan toistensa iholla ollen, ei siihen väliin olisi mahtunut ketään tai mitään. Oli tiivistä, tunnelmaltaan sekä lataukseltaan tiivistä, äärimmäisen tiivistä. Tim Hunter venyttelee siinä keskiympyrässä, katselee myös vierestä, nyt on neuvonpitoa kiihkeää, on intohimoa sekä kuolaa. Kiihkeyttä sitä, voisi lihakirveellä leikata.
Se jatkuu, jatkuu aina vaan, ei kukaan koe asiakseen siihen mitenkään sekaantua, Hunter, se myös venyttelee vaan. Shawn Cronin, samaa tekee vastakkaisella puolella, se Hunterin tuossa illassa sitten hanskattomana kohtasikin, se oli mahtavaa.
Kerronnalisuus tarinan, jätkillä on vain toisilleen paljon asiaa, onhan niillä historiaa. Toki Donnelly, koko ajan katsoo yläviistoon, ehkä siinä jotain vertauskuvallista on, vaikkka kokonaisvaltainen tilttiguru Donnelly eittämättä oli. Lähtijä tasokas, tasokasta, elämyksellistä kohoumaa, pitkäkestoisuutta myöskin.
Se antaa lopulta pikkupoikkarin Kornille, tämä liukuu verran inan taaksepäin, nojailee sitten mailaansa, on tuppi sen alla leuan, tuijottaa siitä Donnellya. Tämä lähtee neppailemaan sekä steppailemaan jotain, Korn tuijottaa edelleen keihästankoon nojaillen.
Menee muutama tuokio, Korn kuin patsas näyttämöllä on, Hunterkin nousee, sanomassa käy jotain Kornille, se vain edelleen puolelle Jetsin ikiaikaisesti tuijottelee. No onneksi sentään, Donnelly palaa siihen, tilanteen laukaisee, taas aivan kiinni toisissaan ollaan, tiukasti tuimaillaan, palavasti yhdessä ollaan. On ahnas, hetki on ahnas, se haukkoo henkeää, hamuaa, menee alkulämpö hautaansa näin.


Mitä tähän sanoo, sanoo mitä tähän professori lähtöteatteritieteiden, luolasta vivahteiden sekä punaviinin; "On lupaavaa, myöden aivan sydänjuuria kutkuttaa. Hahmo keskeinen, on ristiriitainen, on kuin Woyzeck, tämä Goon-Jimmy ".

"Entäs se turnaus, tuo turnaus entäs sitten, painoitteko lopulta läpi preerian, oliko nenässä pistävä tuoksu lietelannan, saavuitteko lopulta johonkin, missä myös lähtöpitoista kulttuuria box lacrossen ylläpidettiin yllättäen myös siellä niin tehtiin?"; kysyi taas, kohtaamisten mytologiaan uppoutunut, johtava shamaani aikamatkatoimistosta.

"Saanen kysyä, kuka kirjoitti sen, kysyä saanen, kysyinkin jo, sallin sen itselleni, esittämisen kysymyksen, kuka loihti kutkuttavuuden?"

" Jos niin oli, bongailitteko, kohosiko, oliko uhkeaa, vuoria, harjumuodostelmia kertokaa siitä, bongailitteko?"

"Ensin pitää luoda, nähdä se kaikki mielessään, sitten vasta esiin tuoda, saada se näyttämöllä elämään, joku näkemästään syttymään."

"Bongailitteko, paljastakaa tuntemuksenne, hekumoitteko ajatuksella, kertokaa myös siitä, tapititteko vaan, näkemästänne lumoutuneina?"

"Ahaa, siitäkö se kertoi, hyvin mielenkiintoista, kuva alkaa hahmottua, tekisi mieli humaltua."

"Siinä olet oikeassa, on mainittu jo useampia taikasanoja."



Näin jätämme nuo kaksi keskustelemaan, siellä ne jo kaulailevat ja hoilaavat mukana, Specialsin Ghost Townia. On seurueeseen, mukaan seurueeseen liittynyt on, hurmoksellisten ulostulojen aseman kapteeni, jonka mieltymykset nojaavat yksioikoisesti seremoniallisiin ylilyönteihin, eli taiteellisiin kehäteloituksiin.
Kerta kaikkiaan, etenemme välähdyksenomaisesti, muistikuvien sekä takaumien kautta, nojaten yksilöllisen kokemuksen ainutlaatuisuuteen. Poiketa emme kuitenkaan aio, lähtöfanaattisesta realismista, toisaalta vastaava toimikunta olemme me itse, joten tajunnanvirrasta nostalgiaan, yhä runollisemmin siitä vaan. Oikeastaan pelkkää runoutta, siitä vaan, se on kehittyvää, edistyksellistä lähtöfanatismia. Se on äärilaitaa, joka keskikaistaa karttaa.
Illyyriassa, ei kun illassa kyseisessä, annamme illan kyseisen meidät kuljettaa aivan erän kolmannen alkuun,silloin viimein pääsemme makuun jonkin. Juuri sen, makuun sen, jälkeen petaamisen tuollaisen, välillä kaksikon tämän, olihan siinä saumoja muutamia kyllä ohimennen ollutkin. Donnelly ehtinyt kohtaamaan Flamesin Murzynin, sitten ovat vierekkäin aloituksessa, tuntui, tuntui, tuntui siltä, kuin sydän kurkuun noussut olisi. Se nousi yhä, nousi, köhin sekä kyökin sen ulos suustani, otin käteeni, siinä se pamppaili, toisella osoitin kentälle. Olin kuin Korn alkulämmössä, jähmettynyt aloilleni, seisoin sekä osoitin, en kyennyt liikkumaan.Siellä tapahtuu, nyt elämää, historiaa, maailmankaikkeuttta suurempaa, jotain suuremapaa, katsokaa!

Vaikka lähdön jokaisen, olemassaolon tarkoitus onkin, kohota yläpuolelle pelin, sen allekirjoittanee jokainen.

Sartre, huudahtaa professori lähtöteatteritieteiden kuin tyhjästä ja keskeyttää lennon ajatuksen, kuljetuksen tarinan...siellä on vedetty kaikki vinyylit hyllyistä alas, on professori juuri hautaamassa itseään niiden alle. Eksistentialismin maja, se paasaa, kehäteloituksiin suuntautunut tuikkii jotain näkymätöntä, kuin hän itse Schmautz olisi, on ilmiselvästi stick fight käynnissä, se tuikii, väistelee, keinuttaa päätään.

"Bongailitko, bongailitko, bongailitko....saduta, saduta, saduta meitä, kerro bongailitko, kerro se meille"; hokee shamaani, se on aivan tillin tallin, haluaisi vain, kuolata jollekin, olla ytimessä, aikamatkailun, ilon sekä himon, omana itsenään olon.
Itse asiassa, ei siitä muuta napsahtanut kuin misconductit molemmille. Ne jäivät taakse pelin, pysähdyksiin, tapittamaan toisiaan, on tuimaa, linjurit sekaantuivat, mutta erillään toisistaan, halunneet nuo eivät sitten olla. Joten meni, riuhtomiseksi meni, aika sembalot näyttämöllä elehtimisineen oli. Toki boksissa myös sitten, yhtä sirkusta, on asiaa, hetken jo hihkuin innosta, ehkä Korn tempaisee jotain kuin silloin aikanaan, kun kohtasi Wally Weirin boksissa. Tai kun kerran pisteli, sen koko boksin palasiksi, lähti pöydät sekä penkit, oli hahmo vihainen sekä kiukkuinen. Ehdottoman, sarjakuvamainen, oli huvittavaa, sitä se ei ole, enää koskaan.

 

[HardCore Hooligan]

Mystinen utu,

on etäinen,

kosketus,

se on,

taianomainen.


Olen nähnyt!


Runo,

tule,

ota,

sinut tahdon.



Ei kukaan,

ei mitään,

tavanomaista,

kuin riivattu,

haluan olla.


Tuskin,

tuskin petyt!

 

[HardCore Hooligan]

Hauraan,

harras harmonia,

on hiljaista,

hiljaista,

kaikki on,

kaikkialla on.


On tämä,

on tässä,

tyynen ja kauniin raja.

 

[HardCore Hooligan]

Ei, valtavirtaa.

Äärilaidalla, Hokku

Runoja tuoden.