Kulukseni ajan, ajankuluksi yhtä käsinukkea tuossa vielä väsäilin ja yhden keskeisen Gongerin vajaus vielä hahmorepertuaariin oli, että saadaan vivahteikkuus taiteellinen performannseissa kohdilleen.
Ulottuvuus tarinankerronnallinen, nyanssit pommeja pudottelemaan ja asetamme sen tähdeksi kuuseen, joka metsässä kasvuaan vielä jatkaa saa.
Kohoumat sekä kohtaamiset, jotka aikaa kestävät ja noste kantaa, siivet myyttiset liihottavat aina vaan.
“Pöllönaamareita sekä elämysmatkoja, elämysmatkoja pöllönaamareilla”; kailottaa kuuluvasti kulkukauppias ja me tiedämme tämän tyypin, yli 300 000 minuuttia uskottavuutta sesonkiin yhteen.
Northern Jr.D muinoin, takuuvarmasti tiedämme ja oli ote, ote oli aktiivinen.
Yli 300 000!
“Onko lähtöjä tänään vielä Joe Gallantin sekä Tim Coulisin kohtaamiseen”; me tiedustelemme ja haluamme elämyksen, elämyksellisesti elää mukana tuon kohtaamisen nostalgisen.
Saagat lähtöjen, sykkivät soturitarut ja reagoidessa kehon, mieli matkaa huipuille vuorien.
Retki pilvien yläpuolelle, jyskyttää historia lailla tavarajunan ja me piileskelemme viimeisessä vaunussa, alla sokerijuurikaskasan.
Spitsin Gallant tuhosi Coulinsin ja vimma teoksen, oli ylivertainen.
Aivan, kuin olisi tuo oteltu eilen tai oteltaisiin se huomenna, kohtaamisen polte on tarttuva sekä ikuinen.
On ja liekki sisäinen, polttaa kuin ennenkin, minä hymyilen, olen onnellinen.
Tim Coulis, herättäjä pahennuksen ylivertainen ja härski, niin oikukkaan härski kehäterroristi.
Asioiden sekä käänteiden odottamattomien spesialisti ja hanakka, mielipuolisen hanakka kokki kiihkeistä kiihkeimpien kohoutumien.
Eli tyylipuhdas Gonger ja jälleen kerran, tyhjenivät penkit ja oli tanssit, isot vauhkona laukkaavat joukkotanssit.
Isot tanssiaiset, vellovat sessiot ja otoksella historiallisella, keskiössä hekuman polttopisteiden aina jätkät samat.
AHL, 1986-87 ja Coulis jo häiriköintinsä ehtoopuolella ja oli tullut nähtyä, jo nähtyä ne valot kirkkaatkin.
Vastassa on, on vastassa Rochester Americans ja Coulis esiintyy uniformussa Springfield Indiansin.
Coulis alkulämmössä eksyy väärälle puolelle punaviivan, sitähän ei tee kukaan vahingossa ja Bob Halkidis tästä poikkarin muistutuksena antaa, joten Coulis antaa keihäällään kunnon kirvesiskun käsivarteen Halkidisin.
Jo poreilee, vaahdoksi vatkautuu ja kun sitten vielä hanskaton hirviö ohjuksena paikalle sinkoutui, sumeilemattoman villisti Coulisia jäähän tämä vasaroi.
Kokoon kursittu Van Dorp, runollinen ilmestyksenomaisuus on kuvaelmassa tässä vailla vertaansa, kuin odottelisi poski turvoksissa hahmmaspäivystyksen oven takana jouluaattona.
“ Se pistää nöyräksi, kun toteaa rapistuvan kaiken”; tokaisee kulkukauppias ja kääntyy kiskoillaan, pumppaa menemään resiinallaan.
Kyllä, kohden auringonlaskua ja kukoistavat omenapuutarhat, ne tihkuivat elämänmyönteistä romantiikkaa.
Aivan, lähtörikkauksia mittaamattomin määrin ja Coulis, eittämättä ehtoopuolella oli ja tosin, oli ehtinyt istua yhden kauden kokonaan sivussakin.
Kaikki liigat kattaneen juhlakakun toimesta, arvonanto varteenotettava ja ne ovat tunnustuksia, hullujen mainetekoja.
Oli aktiivisena hahmona jaossa palkintojen läpi uransa, sadistisesta O:sta lähtien ja taas, sytyteltynä runollisesti vellova ja holtittomasti toikkaroiva massa.
On tunnelma kaaottinen, se kytee ja odottaa jotakin, joka kliimaksiin rähinäkulkueen riehakkaan tämän johdattaa.
Coulis ilmestyy kuvaan, vetäisee takaapäin Van Dorpin jäihin ja alkaa paukuttaa, heittää sähäkkää sarjaa.
Ja taas mennään, niin 80-lukua on ja aivan vimmatusti, syöksyillään sekä sinkoillaan.
Erkaannutaan ja yhdytään, Jim Archibald kekkuloi näyttämöllä jäisellä paita riekaleina ja naama aivan veressä.
Kuten Van Dorp sitten myöhemmin Show'ssa ja kuten todettua, toki Coulis tiesi
minkä se punaviivan ylittämällä henkiin ruokki...