Aiotko katsoa Pekingin mutakisat (miesten jääkiekko)?

[RockTheRink]

Tämän keskustelun innoittamana, aloin pohtimaan mille sijalle laittaisin tämän Pekingin olympiakullan kaikkien aikojen urheilusuorituksena suomalaisessa kiekkoilussa. Ei minullakaan oikeastaan fiilispohjaa vakuuttavampia mittareita ole, mutta pyrin mielessäni ottamaan huomioon seuraavat seikat:

- Pelaajien taso noin yleisesti
- Suomen joukkueen taso suhteessa muihin joukkueisiin
- Turnauksen merkittävyys/painoarvo
- "Läpimurto"-faktori, eli kun saavutetaan ensimmäisen kerran pitkään unelmoitu ja haluttu tulos.

Tältä pohjalta:
1.) Torinon -06 olympiahopea
2.) WC 2004 hopea
3.) Calgary -88 olympiahopea
4.) Peking olympiakulta
5.) MM95-kulta
6.) MM19-kulta
7.) MM11-kulta

Naganon ja Vancouverin olympiapronssit tuntuivat aika vaikeilta rankattavilta. Ehkä kuitenkin laitoin nuo MM-kullat niiden edelle. Etenkin Vancouverissa Suomi pelasi mielestäni hyvin ailahtelevaisesti. Sen sijaan Torinossa kisojen taso oli korkeampi kuin koskaan ennen. Joukkueet suorastaan pursusivat lajilegendoja, ja silti Suomi suorastaan dominoi aina finaalipeliin saakka, missä paukut eivät ihan riittäneet kultaan saakka. Paljosta se ei jäänyt kiinni.

Calgaryn olympiahopea oli aikoinaan kova juttu. Se oli todellinen, kaivattu läpimurto. NHL-pelaajien poissaolosta huolimatta Neuvostoliitto oli edelleen todella väkevä kiekkomahti, ja laatua riitti muillakin. Kisojen taso oli ehdottomasti tämän päivän Pekingin kisoja kovempi.

Pekingin olympiakullan laitoin kuitenkin sijalle neljä, ohi MM-kultamitaleiden. Olympiakulta on niin ikään merkittävä läpimurto suomalaisessa kiekkoilussa. Suomi ei ollut etukäteen merkittävästi muita maita nimekkäämpi, joskaan ei heikompikaan. Ehkä Venäjän jälkeen kuitenkin nimekkäin joukkue. Pelaajien taso ei juurikaan poikennut vaikkapa Karjala-turnauksesta, mutta kulta saavutettiin häviämättä peliäkään. Erittäin upea suoritus kaikin puolin.

 

[El Gordo]

Suomi olisi varmaan voittanut olympiakullan myös NHL-miesten turnauksessa. Totta on että pelaajamateriaalissa tulee vähän eroa kilpailijoihin (lähinnä Kanadaan) mutta Jalonen osaa roolitukset ja taktiikat turnaus muodossa paremmin, ja kärkiyksilöt on huipputasoa joka tapauksessa. Ei ole meidän vika, että NHL ei tullut kisoihin, joten korvauksena menetetystä parhaiden pelaajien turnauksesta, voidaan tähän kultamitalin suhtautua kuin se olisi tullut sellaisessa turnauksessa, jossa kaikki parhaat on mukana.

 

[LikainenLegenda]

Kai tässä on sitten huonompi kansalainen, kun en itse yrityksestä huolimatta onnistunut näistä kisoista saamaan mitään fiilistä. Odotus NHL-pelaajien kohtaamiselle oli kova ja kun tämä vesittyi, ei itselläni ollut enää mitään mieltä turnauksen seuraamiseen.

Slovakia-pelin päätösminuutit olivat ainoat minuutit, joita tämän kiekkoturnauksen osalta tuli seurattua. Huomasin lopulta, ettei jännitys kohonnut marraskuisen tiistain Mestis-runkosarjamatsia korkeammaksi, vaikka siellä väännettiin olympiavälierän ratkaisuminuutteja. Kauas on tultu siitä tunteesta, joka valtasi minut Sotshin, Vancouverin tai Torinon välieräpelien aikana. Torinon finaali aiheutti aikoinaan todella tyhjän olon, sitä on tullut vuosien varrella harmiteltua useaan kertaan, jopa ihan viime vuosinakin. Ei tätä voi millään tapaa verrata siihen.

Eilen heräsin katsomaan Kerttu Niskasen hiihtokisan, joka oli itselleni näiden kisojen huippuhetki (ehkä jopa yli Iivon kultamitalihiihdon), tämän jälkeen painelin takaisin nukkumaan. Herätessäni oli kiva huomata Suomen voittaneen, mutta siinäpä se. Joko minusta on tullut penkkiurheilun suhteen tunteeton paska tai sitten nämä läpsyttelyt eivät vain jaksaneet kiinnostaa edes vähää alusta. Ensimmäistä epäilen, sillä kisojen jokainen hiihtomitali säväytti ja nostivat jopa kylmät väreet.

Voittaminen on toki keskimääräisesti häviämistä hauskempaa ja kuten todettua, hieno homma pelaajien kannalta. Olympiakulta on olympiakulta, paras paikallaolijoista, tarkkiksen priimus. Hienompaa olisi pärjätä NHL-pelaajilla, mutta väkisinkin tästä aika valju maku jää. Sama maku jäisi jonkun Remi Lindholmin olympiakullasta, mikäli 50 parempaa hiihtäjää olisi jäänyt kisoista pois hiihtämään maailmancupia.

 

[Vellihousu]

1.) Torinon -06 olympiahopea
2.) WC 2004 hopea
3.) Calgary -88 olympiahopea
4.) Peking olympiakulta
5.) MM95-kulta
6.) MM19-kulta
7.) MM11-kulta

Pystyn ymmärtämään hyvinkin pitkälle ajattelua jonka mukaan turnausten yleinen taso määrittää sen miten eri turnausten saavutuksia arvostetaan. On kylmä fakta että yksikään Pekingin kultajoukkueen pelaaja ei olisi mahtunut Suomen parhaat vs. parhaat turnauksen joukkueeseen kuin korkeintaan katsomossa istuvaksi varamieheksi.

Samalla on kuitenkin muistutettava että urheilu on urheilua ja voittaminen voittamista. Olen seurannut jääkiekon arvokisoja vuodesta 1985 lähtien ja nähnyt Suomen pelaavan 15 kertaa aikuisten arvokisafinaalissa. Näistä finaaleista 11 on päättynyt Suomen tappioon. Katkeria välierä - ja puolivälierä tappioita on vielä enemmän, samoin kuin erilaisia alku - ja loppusarjojen ratkaisevia tappioita ja tasapelejä. Tältä pohjalta pidän täysin absurdina ajattelutapaa jonka mukaan hopeamitalit olisivat arvokkaampia kuin kultamitalit. Jääkiekkomaa joka on historiassaan voittanut neljä aikuisten arvokisakultaa ei voi vähätellä yhdenkään kultamitalin merkitystä. Siksi jokainen kultamitali on nostettava hopeamitaleiden edelle ja niitä on saavutuksina vertailtava ensisijaisesti toisiinsa. Tällaisella ajattelutavalla toivottavasti opimme ja totumme voittamaan jatkossakin.

Eikä vain voitot vaan myös tapa jolla voitot on voitettu. Esimerkiksi Jukka Jalosen kolmea kultamitalia yhdistää yksi tärkeä seikka: Suomi on ollut niissä kaikissa ensin tappiolla finaalissa mutta noussut sitten voittoon, Kun muistetaan kuinka monta kertaa Suomi on itse hukannut johtonsa arvokisojen ratkaisuotteluissa, on tällaista voittamisen tapaa pakko arvostaa enemmän kuin sinänsä kovatasoisemmissa turnauksissa koettuja tappioita.

Eri aikoina ja eri olosuhteissa pelattuja turnauksia on ylipäätään vaikea verrata toisiinsa. Sen huomaa jo siinä kun yrittää laittaa edes Suomen saavuttamat kultamitalit paremmuusjärjestykseen. Mm 95' Suomella oli lähtökohtaisesti turnauksen paras joukkue ja kulta selkeänä tavoitteena, silti kyseessä oli henkisellä tasolla melkoinen ponnistus kun mitään ei oltu voitettu aiemmin. Mm 2011 oli melkoinen kasvutarina jossa Suomi kompuroi alkuvaiheessa mutta paransi peliään loppua kohden ja vei finaalin lopulta suvereenisti. Mm 2019 oli kenties kaikkien aikojen yllätys ja omanlaisensa kasvutarina sekin, verraten nimetön ja etukäteen paskaksi väitetty eht-ryhmä otti kultaa kisoista jossa oli mukana nimekkäitä nhl-miehiä.

Juuri tämän hetken fiiliksellä nostaisin silti Pekingin kullan kaikkien aikojen kovimmaksi saavutukseksi. Syy on siinä että kulta tuli niin tylyllä rutiinilla. Suomi ei välttämättä esittänyt turnauksen parasta eikä edes omalla mittapuullaan parasta peliä, mutta voitti kultaa ensi kertaa historiassaan häviämättä otteluakaan. Päälle vielä se että olympiaturnaus on tiivis setti, jossa ei ole samoja "harjoitusmatseja" kuin ylipitkissä Mm-kisoissa.

Lopuksi vielä huomautus yllä olevasta listauksesta: millä ihmeen mittarilla varsinkaan Calgaryn olympiahopea voisi olla arvokkaampi kuin yksikään kultamitali? Niin hienon turnauksen kuin Suomi silloin pelasikin, hopea tuli ainakin puoliksi tuurilla eikä turnauksen taso ollut ainakaan aikakauden Mm-kisoja kovempi. Väittäisin myös ettei taso ollut myöskään Pekingin kisoja kovempi; Euroopassa oli silloin huomattavasti vähemmän täysammattilaispelaajia kuin nykyään ja peli ylipäätään erilaista.

No, nämä ovat minun mielipiteitäni ja ymmärrän kyllä myös eriävät näkemykset.

 

[RockTheRink]

Tältä pohjalta pidän täysin absurdina ajattelutapaa jonka mukaan hopeamitalit olisivat arvokkaampia kuin kultamitalit.

Jos puhtaasti ajatellaan mitaleita, ja voittoja, niin tottakai olympiakulta on arvokkaampi kuin olympiahopea ihan riippumatta turnauksen pelaajien tasosta. Mutta jos luet tuon viestini tarkemmin, puhuinkin urheilusuorituksesta.

Mielellään voisin perustella hieman tuota Calgaryn laittamista kolmossijalle. Katsotaanpa muuten hieman Calgaryn kisojen pelaajia, kun vertasit Pekingiin, koska tuosta olen hieman eri mieltä.

NL: Larionov, Krutov, Makarov, Mogilny, Fetisov, Kasatonov

Tsekeillä maalissa Hasek. Löytyi myös Ruzickaa, Hrdinaa, Sejbaa jne.. monikertaisia MM ja olympiamitalisteja.

Ruotsilla mm. Thomas Rundqvist, Johansson joilta niinikään löytyy MM ja olympiamitaleja, myös kultaisia.

Kanadalla ei ollut mitenkään nimekäs joukkue, maalissa toki Sean Burkea ja Andy Moogia. Jenkeillä Brian Leetch, Peter Laviolette, Scott Young, Tony Granato, Kevin Stevens.

Tuollaisia pelaajia Suomella, joiden pelaajista osa kävi töissä leipänsä tienatakseen, oli vastassa vuonna '88. Plus, se oli kuitenkin kaikkien aikojen ensimmäinen arvomitali Suomelle.

Siksi laitoin tuon urheilusuorituksena tämän turnauksen voiton edelle.

 

[Vellihousu]

Jos puhtaasti ajatellaan mitaleita, ja voittoja, niin tottakai olympiakulta on arvokkaampi kuin olympiahopea ihan riippumatta turnauksen pelaajien tasosta. Mutta jos luet tuon viestini tarkemmin, puhuinkin urheilusuorituksesta.

Mielellään voisin perustella hieman tuota Calgaryn laittamista kolmossijalle. Katsotaanpa muuten hieman Calgaryn kisojen pelaajia, kun vertasit Pekingiin, koska tuosta olen hieman eri mieltä.

NL: Larionov, Krutov, Makarov, Mogilny, Fetisov, Kasatonov

Tsekeillä maalissa Hasek. Löytyi myös Ruzickaa, Hrdinaa, Sejbaa jne.. monikertaisia MM ja olympiamitalisteja.

Ruotsilla mm. Thomas Rundqvist, Johansson joilta niinikään löytyy MM ja olympiamitaleja, myös kultaisia.

Kanadalla ei ollut mitenkään nimekäs joukkue, maalissa toki Sean Burkea ja Andy Moogia. Jenkeillä Brian Leetch, Peter Laviolette, Scott Young, Tony Granato, Kevin Stevens.

Tuollaisia pelaajia Suomella, joiden pelaajista osa kävi töissä leipänsä tienatakseen, oli vastassa vuonna '88. Plus, se oli kuitenkin kaikkien aikojen ensimmäinen arvomitali Suomelle.

Siksi laitoin tuon urheilusuorituksena tämän turnauksen voiton edelle.

Niin, olihan siellä kovia pelimiehiä, myös Suomella jonka joukkueesta löytyi viisi tulevaa vuoden 95' maailmanmestaria (ja moninkertaista arvokisamitalistia), kahden Stanley Cupin Reijo Ruotsalainen, tuleva legenda Teppo Numminen ja lähes tuhannen Nhl-pelin Jyrki Lumme. Tämä on aika ilmeistäkin kun muistetaan että Nhl oli tuohon aikaan 21 joukkueen sarja jossa oli hyvin vähän eurooppalaisia, rautaesirippu oli yhä pystyssä ja niin edelleen.

Nimien heittely ei kuitenkaan muuta suurempaa kuvaa miksikään. Minusta kokonaisen turnauksen voittaminen on nimenomaan urheilusuorituksena aina lähtökohtaisesti arvokkaampaa kuin himmeämmille mitaleille jääminen minkä lisäksi painotan (ja painotin) tässä myös pelin kehitystä. Jääkiekon pelaaminen huipputasolla on huomattavasti vaativampaa nyt kuin vuonna 1988 jos pelkistä urheilusuorituksista puhutaan.

Tämä ei mitenkään sulje pois sitä etteikö Calgaryn olympiahopea olisi ollut oman aikansa mittapuulla todella kova ja kaiken arvostuksen arvoinen saavutus. Mutta minusta parhaat vs. parhaat turnausten pronssitkin ovat sitä arvokkaampia saavutuksia jos mittapuuna käytetään nimenomaisesti vastustajien tasoa.