AC/DC – maailman paras rockbändi

[Evil]

Mikä ettei. Van Halen tulee taas, Black Sabbath tulee taas (Iommin syövän ehdoilla tietenkin), ZZ Top julkaisee levyn tänä vuonna ellei ihmeitä tapahdu... Stoneskin varmasti aktivoituu; jos ei tänä vuonna niin ensi, jolloin Mick ja Keith täyttävät 70 per pappa. Kyllä tänne vielä AC/DC:ltäkin uutta musaa sopii. Eihän tuollaista kukaan tee paremmin, vaikka moni yrittääkin.

 

[Pavlikovsky]

Vai sellaista huhua, olisi kyllä hienoa, jos papat jaksaisivat vielä sen yhden kiekon vääntää, kun Black Ice vihdoin ja viimein saatiin pihalle vuosien tauon odottelun jälkeen. Toki AC/DC:n kohdalla niin kuin monen muunkin veteraanibändin kanssa pitää olla kärsivällinen, sillä asiat yleensä etenevät melko hiljaa, mutta hiljakseen hyvä tulee.

Kaikenlaistahan AC/DC:stäkin kuulee, jossain vaiheessa kuulin, että peruskompin mestari Phil Rudd olisi ilmaissut pientä kyllästymistä, kun taas Angus olisi ollut kiinnostunut jatkamaan keikkailua ja levyntekoa. Ota tuosta nyt selvää....

 

[Evil]

jossain vaiheessa kuulin, että peruskompin mestari Phil Rudd olisi ilmaissut pientä kyllästymistä

Tämä olisi sääli. AC/DC:hän ei huonoa levyä ole tehnyt eikä tee, mutta ehkä ne ei-ihan-niin-loistavat (esim. Fly On The Wall) ovat juuri siltä ajalta kun Rudd ei bändissä ollut.

 

[White Wolf]

Tämä olisi sääli. AC/DC:hän ei huonoa levyä ole tehnyt eikä tee, mutta ehkä ne ei-ihan-niin-loistavat (esim. Fly On The Wall) ovat juuri siltä ajalta kun Rudd ei bändissä ollut.

Tähän pikkuriikkiseen syöttiin on pakko tarttua koukkuineen päivineen... :)

Fly On The Wall:han on aivan tautisen kova levy! Itellä alkoi vuosia sitten enemmän kiinnostamaan just nämä vähemmän arvostetut/tuntemattomammat levyt AC/DC:ltä (Fly on The Wall, Flick Of The Switch...) ja aivan loistavia biisejä nuilta löytyy.
Onneksi nämä on kuitenkin mielipide asioita.

Jaa, vai ois sieltä ehkä tulossa uutta albumia jossain vaiheessa? Meikäläinen ottaa sen ilolla vastaan - ei sieltä huonoa voi tulla.

 

[Evil]

Tähän pikkuriikkiseen syöttiin on pakko tarttua koukkuineen päivineen... :)

Fly On The Wall:han on aivan tautisen kova levy!

Tottakai se on. Pointtini oli, että Highway To Hell, Powerage, Let There Be Rock ja niin edelleen ovat vielä parempia.

Taidanpa muuten 30 vuotta bändiä kuunnelleena naputella tähän ketjuun pienet katsaukset jokaiseen levyyn. Yleiset faktat sekä objektiiviset tuntemukset. Tässä lähiaikoina, kunhan ennätän.

Phil Ruddista vielä sen verran, että ukko on avannut Uuteen Seelantiin nimeään kantavan ravintolan, ja laittanut samalla myyntiin kaksi omistamaansa asuntoa samoilla seuduilla. Kämppien yhteenlaskettu arvo on reilut 4 miljoonaa Uuden Seelannin dollaria, jonka kurssista minulla ei ole tietoa. Että siitä vaan asunnon hankintaan!

 

[White Wolf]

Tottakai se on. Pointtini oli, että Highway To Hell, Powerage, Let There Be Rock ja niin edelleen ovat vielä parempia.

Taidanpa muuten 30 vuotta bändiä kuunnelleena naputella tähän ketjuun pienet katsaukset jokaiseen levyyn. Yleiset faktat sekä objektiiviset tuntemukset. Tässä lähiaikoina, kunhan ennätän.

Phil Ruddista vielä sen verran, että ukko on avannut Uuteen Seelantiin nimeään kantavan ravintolan, ja laittanut samalla myyntiin kaksi omistamaansa asuntoa samoilla seuduilla. Kämppien yhteenlaskettu arvo on reilut 4 miljoonaa Uuden Seelannin dollaria, jonka kurssista minulla ei ole tietoa. Että siitä vaan asunnon hankintaan!

Juu, samaa mieltä että kovia on nuo mainitsemasi levyt - itseä vaan ärsyttää varsinkin radioiden soittolistat, jne missä ei - kärjistetysti - soiteta oikeastaan mitään muuta kuin Back In Black, Highway to Hell, Thunderstruck ja jätetään kaikki muuta kovat biisit soittamatta.

Kirjottele ihmeessä katsaukset niin voi sitte itekin laitella kommentteja omista ajatuksista & tuntemuksista.
Itellähän ei AC/DC kuuntelua oo takana ku semmoset ~15 vuotta, mutta sitäkin intensiivisemmin sitä tuli tuossa 2000-luvun alussa harrastettua (vinyylikokoelmaa kasatessa). :) Levyjä kuuntelin läpi tiiviisti, mutta en oo päässy ku kerran näkemään bändin livenä...toivottavasti vielä toisenkin kerran ehtis nähdä.

Tuo 4 miljoonaa Uuden Seelannin dollaria = 2.505.201,82€. Eli kurssi on 0,62 kertoilee RatesFX - Valuuttamuunnin

 

[Evil]

High Voltage (1976)
AC/DC:n ensimmäinen kansainvälinen julkaisu koostuu kahden Australiassa julkaistun lp:n (High Voltage, T.N.T.) biiseistä. Jotenkin osuvasti tämä oli myös ensimmäinen kokonaan kuulemani AC/DC-albumi, joskus vuonna 1982.

Aikanaan murskaavaa kritiikkiä saanut levy on nyt helppo nähdä bändin ohjelmanjulistuksena: se kaikki on jo tässä. Phil Ruddin ja Mark Evansin näennäisen yksinkertainen rytmi, Youngin veljesten telepaattinen yhteispeli, Bon Scottin ainutlaatuinen ääni ja katuojarunous - sekä ennen kaikkea simppelit, mutta törkeän tehokkaat biisit. Sukupuolitautiblues The Jack, keikkojen avaukseksi profiloituva Live Wire, tönkkösuolattu paalujuntta T.N.T, Chuck Berryä mukaileva High Voltage... Pääseepä Bon Scott jopa tuuttaamaan synnyinmaansa kansallis"aarretta", säkkipilliä, It's a Long Way to the Topissa.

Hieno pelinavaus, joka lupaa paljon. Paljon myös on tulossa...

****

Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976)
Amerikan levypomot eivät nähneet tässä kaupallista potentiaalia, joten levy julkaistiin Atlantin takana vasta vuonna 1981, Back In Blackin hirmusuosion vanavedessä. Sen voi toki ymmärtää, sillä Dirty Deeds on roisi, maanläheinen, humoristinen, kaksimielinen, tehokas ja likainen rocklevy. Amerikassa jylläsivät vuonna -76 Eagles, Fleetwood Mac, Peter Frampton, Elton John ja kumppanit, eikä lauma lyhyenläntiä, juopuneita, kiroilevia ja rumia Australian juntteja oikein sopinut samaan muottiin.

Dirty Deeds ei biisimateriaaliltaan ihan yllä edeltäjänsä tasolle, mutta klassikoksi noussut nimibiisi sekä komean raukea Ride On yksistään jo riittävät syyksi hankkia albumi. Sitäpaitsi Bonin lyriikka ei kai koskaan tavoittanut enää yhtä hulppeita räävittömän kaksimielisyyden tasoja kuin Big Ballsilla.

***½

Let There Be Rock (1977)
Tälle levylle AC/DC ja tuottajapari Vanda-Young väänsivät soundeja tarkoituksellisesti livemäisempään suuntaan, ja se kannatti. LTBR on äänekkäämpi kuin aikaisemmat levyt, se suorastaan hyökkää kaiuttimista kuulijan kimppuun. Nimikappale raamatullisine kielikuvineen on legendaarinen huudatus, joka edelleenkin kuuluu bändin keikkasettiin, ja toinen ikiklassikko Whole Lotta Rosie ylistää erästä Bonin valloitusta, pitkälti toistasataakiloista tasmanialais"kaunotarta".

Tämän komean albumin jälkimainingeissa AC/DC kävi ensimmäistä kertaa myös Suomessa, vetämässä rajun keikan puolityhjälle Kulttuuritalolle. Härmän väki kummasteli Angus Youngin langatonta kitaraa ja piti koko hommaa huijauksena!

Eräs AC/DC:n parhaista, bändin katalogin kulmakivi. Ehdoton hankinta.

****½

Powerage (1978)
Mark Evans sai Malcolmilta monoa, ja Poweragella basson varteen solahtaa suuremmitta liitoskivuitta Cliff Williams. Soittoon tahi biisintekoon vaihdos ei vaikuta ainakaan negatiivisesti; tässä on kyseessä moitteettomasti remelletty kiekko jonka biisimateriaali on kauttaaltaan ensiluokkaista.

Sin City on se tämän levyn pakollinen AC/DC-klassikko, mutta yhtä hyvää kamaa on albumi täynnään. Rock'n'Roll Damnation, ylikierroksilla kaahaava Riff Raff, upea Down Payment Blues, svengaava Gone Shootin'...

Soundeiltaan levy on ns. likaisen kirkas, juuri täydellinen tälle bändille. Minun mielestäni ainakin. Epäpyhän Dollarin mielestä kuitenkaan ei, sillä seuraavaa levyä varten määrättiin tuottajat vaihtoon. Youngeja tämä sapetti, mutta minkäs teet. Powerage jäi Vanda-Young-kaksikon viimeiseksi AC/DC-levyksi pitkään aikaan.

*****

If You Want Blood You've Got It (1978)
Accadaccan ensimmäinen virallinen livealbumi äänitettiin pääosin Scottin ja Youngien synnyinmaassa Skotlannissa, Glasgow'n Apollo-teatterissa, ja kotikenttäedun kuulee. Yhtye tuuttaa kymmenen hittiään innostuneelle yleisölle ja hiki haisee lavalla sekä katsomossa.

Tässä levyssä on yksi iso vika: se ei ole tupla. Bändin setit tuolla rundilla olivat järjestään pitkiä, ja noihin aikoihin soitetuista ainakin Dog Eat Dog, Live Wire, T.N.T., Sin City ja Dirty Deeds jätettiin syystä tai toisesta pois. Anyway, vakuuttava todiste Bon I Suuren aikaisen bändin livekunnosta.

****

Highway To Hell (1979)
Scott-ajan AC/DC:n kehityksen huipentuma. Highway To Hellin tuottajaksi oli alkuun tarjolla Eddie Kramer, mm. Hendrixin, Led Zeppelinin ja Kissin kanssa puuhastellut miekkonen. Kemiat eivät kuitenkaan kohdanneet, ja pitkien harkintojen sekä kiukuttelujen jälkeen nuori, kokematon Robert John "Mutt" Lange sai homman. Jälki oli halutunlaista.

Highway To Hell siivoaa liian rosoisuuden ja "maalaisuuden" bändin soundista, mutta iskevyydestä ei tingitä pätkääkään. Nimiralli takoo kiertue-elämän viisaudet kuulijan päähän täsmäiskuin, Girls Got Rhythm svengaa kuin hirviporukka, Touch Too Much olisi oikeudenmukaisessa maailmassa jättihitti... Kaikki albumin biisit ovat hyviä tai vielä parempia. Tämä levy nosti AC/DC:n miljoonasarjaan, suuren kansainvälisen superbändin statuksen tuntumaan. Seuraava askel oli elintärkeä, mutta kohtalo puuttui peliin. Kaikki eivät sitä näkisi.

Ronald Belford "Bon" Scott menehtyi akuuttiin alkoholimyrkytykseen Lontoossa 19.2.1980. Hän oli 33-vuotias.

*****



Jatkoa seuraa.

 

[Evil]

Back In Black (1980)
AC/DC:n surutyö. Uusi laulaja, Geordiessa vaikuttanut geordie Brian Johnson osoittautui päteväksi vokalistiksi ja maanläheiseksi huumoriveikoksi sopeutuen kuvioihin nopeasti. Bahamalla äänitetyllä levyllä huhutaan olevan mukana Bonin sanoitus- ja muitakin ideoita, mutta väitettä ei ole koskaan todennettu. Biisit on merkitty Young-Young-Johnsonille kuitenkin.

Kirkonkello johdattaa Hells Bellsin komeisiin kitaramelodioihin, ja Johnson rääkyy kuin henki olisi kyseessä. Tavallaan olikin: kertaalleen jo musiikkibisneksestä vetäytynyt laulaja tarrasi viimeiseen oljenkorteensa rajusti. Back In Black, You Shook Me All Night Long, Let Me Put My Love Into You... Mustakantinen levy on täynnään kovia biisejä selkein, jytisevin soundein toteutettuna. Ei ihme, että levy myi kuin näkkäri, ja myy edelleen.

AC/DC:lle jos kenelle tuollaisen menestyksen suo. Sääli vain, ettei yhtyettä väsymättä suuruuteen nostamassa ollut elämäntaiteilija Bon Scott päässyt sitä kokemaan.

****½

For Those About to Rock We Salute You (1981)
Jylhään, kuparinhohtoiseen tykkikanteen pakattu levy jatkaa päällisin puolin edeltäjänsä linjaa. Soittajisto on sama, tuottaja (Lange) on sama, biisitkin kuulostavat AC/DC:ltä. Periaatteessa kaikki on kuin ennenkin, mutta ei silti ihan.

Muutamia täysosumia (eeppinen nimibiisi, Let's Get It Up, Spellbound) lukuunottamatta biisikattaus on tällä kertaa jotenkin väkinäinen. Hommassa ei ole totutunlaista lentoa, vaan useampikin kappale laahustaa kuin lyijypainot jalassa. Jonkinlainen yliyrittäminen taitaa vaivata. Soundipuolelle toivoisi ehkä enemmän räkää.

Hyvä levy tämä on, ei siinä mitään. Kolmesta edellisestä, erinomaisesta studioalbumista katsoen se on kuitenkin askel taaksepäin.

***½

Flick Of The Switch (1983)
Poweragen ohella Eiskadeiskan aliarvostetuin rieska. Alaston, ilkeä, back-to-basics-henkinen kattaus. Lange on siirretty sivuun ja tuottajaksi on merkitty AC/DC (käytännössä Malcolm & Angus). Phil Rudd soitti levyn rummut purkkiin, tappeli Malcolmin kanssa ja sai kenkää.

Täälläkin on muutamia helvetin hyviä biisejä, mutta kokonaisuus on sen verran tasainen etten taida nostaa yhtäkään erityisesti esille. AC/DC plays AC/DC.

****

Fly On The Wall (1985)
Lapselliseen piirroskanteen verhottu FOTW oli sitten taas askel johonkin suuntaan. Uusi rumpali Simon Wright, nuori brittikolli, ei ole huono mutta ei myöskään Phil Rudd. Youngien biisikynä ei ole nyt terävimmillään, ja äänimaailmakaan ei oikein potki. Levyn kylkeen tehty puolituntinen video aiheutti lähinnä myötähäpeää.

Jälkikäteen voi huomata, että AC/DC kynti aika syvällä 80-luvun puolivälissä. Bändillä oli sisäisiä ongelmia eikä se enää täyttänyt kiertueillaankaan suurimpia areenoita. Sisu kuitenkin riitti, ja pikkuhiljaa bändi raivasi itsensä takaisin kunniaan, joka sille eittämättä kuuluu.

***

Blow Up Your Video (1988)
Harry Vanda ja George Young palasivat yllättäen tuotantopuolelle, ja niinpä AC/DC saikin ilmaa siipiensä alle ja kuulosti inspiroituneemmalta kuin vuosiin. Blow Up ei sinällään sisällä mitään uutta tai ihmeellistä, syntikkakaupassa ei oltu vieläkään käyty. Materiaali oli yksinkertaisesti laadukkaampaa kuin vähään aikaan.

Sinkkuohjus Heatseeker avaa pellit, ja That's The Way I Wanna Rock'n'Roll rokkaa (sic) perinnetietoisesti. Kakkospuolen hanttiasemiin kätketty Two's Up saa komeilla kitaroillaan selkäpiihin hyyn. (Biisi kertoo joko uhkapelistä tai kahden naisen kanssa muhinoinnista; Johnsonkin taitaa kaksimielisyydet.)

Muistan olleeni sangen iloinen BUYV:n ilmestyttyä. Vanhat sankarit ovat voimissaan!

****

The Razor's Edge (1990)
Jättihitti Thunderstruck räjäytti pankin, ja äkkiä AC/DC olikin taas kaikkien huulilla. Wright oli hypännyt Dion kelkkaan, ja rumpupallia miehitti nyt mm. Manfred Mannissa ja Jimmy Pagen Firmissä takonut veteraani Chris Slade. Melodioita piisasi; Moneytalks lainasi kertosäkeensä ikihirveästä Locomotionista!

Tämä on aika tyypillinen "uuden ajan" AC/DC-levy: pari täsmähittiä, muutama muuten erinomainen biisi ja loppulevy täynnä ammattimiesten perusvarmaa jytää.

***½

Live (1992)
Perusvarma setti vanhoja ja uusia klassikoita. Brian vetää Bonin ajan biisit komiasti. Kannattaa hankkia ennemmin tuplaversio, kun sellainenkin on tarjolla.

****

Ballbreaker (1995)
Pallonsärkijä pisti pakkaa uusiksi muuttamatta juuri mitään. Rudd palasi, ja Slade siirrettiin kylmästi sivuun. Tuottajan pallille istahti Amerikan Stan Saanila, Rick Rubin, jolle pesti lie ollut mieleen. Yrittihän hän jo 80-luvulla stailata The Cultista uutta AC/DC:tä ja pölli bändin junttariffejä Beastie Boysillekin.

Hard As a Rock, Hail Caesar, Cover You In Oil... Bändi kuulostaa itseltään ja toimii tuottajastaan huolimatta kuin öljytty kone. Taso pysyy, ei tosin juurikaan nouse. Kelpo levy, joka puolustaa paikkaansa AC/DC:n diskografiassa.

***½

Stiff Upper Lip (2000)
Kriitikot sanoivat että taas sitä samaa, mutta mitäpä ne katkerat, pikkusieluiset jukkakajavat ikinä rockista olisivat tajunneet. Jotenkin tästä kuuluu inspiroituminen, soittamisen ilo.

Parhaat rallit (Safe In New York City, House of Jazz, Satellite Blues) ovat yllättävänkin sävykkäitä, ja jytäävämmissä numeroissa on särmää.

****

Black Ice (2008)
Viidellätoista biisillään pisin AC/DC-studiolevy koskaan. Tämä pompsahti listojen kärkeen kaikkialla, eikä ihme. Samaa kaavaahan tämä toistaa kuin edelliset puolenkymmentä levyäkin, mutta biisit ovat kauttaaltaan helvetin hyviä. Anything Goes on hieno poppis, Rock'n'Roll Train kuulostaa nimeltään, Stormy May Day tarjoilee maukasta slidekitaraa ja juurevuutta.

Harmaantuneet veitikat levyn sisäkansissa näyttävät eläkeikää pilkkaavilta ammattimiehiltä, käsityöläisiltä jotka jatkavat hautaan saakka. Toivotaan niin. Black Ice on tyylikäs voimannäyttö. 12-biisiseksi tiivistettynä se voisi olla vielä parempikin, mutta what the hell. Matka jatkuu.

****



Taidanpa vielä käydä läpi audiovisuaaliset julkaisut, kokoelmat ja muuta sälää. En tosin ihan vielä.

 

[Evil]

'74 Jailbreak (1984)
80-luvulla otettiin julkaistavaksi jo viimeisetkin Scottin aikaiset, Amerikkaan ennen kelpaamattomat biisit. Mini-lp:n nimi on sikäli harhaanjohtava, että vaikka mukana on jo 1974 tehtyä matskua, oli nimibiisi Australian Dirty Deedsillä vuonna -76.

Tässä kaikki 5 biisiä ovat helmiä. Jailbreak toisintaa hienosti Themin Glorian riffiä jääden kerrasta päähän soimaan. You Ain't Got a Hold On Me liitää komean melodian ja Malcolmin (!) soittaman soolon voimin; Soul Stripper hiipii uhkaavan pidätellysti. Baby Please Don't Go -versio kaahaa hurjana, ja Show Business on terävästi sanoitettu 12 tahdin rokki.

****½

Who Made Who (1986)
Stephen Kingin Maximum Overdrive -leffan soundtrackille AC/DC teki yhden varsinaisen uuden biisin, pari instrumentaalia ja täytti lopun levytilan vanhoilla kappaleilla. Nimibiisi on hyvä, instrutkin ihan OK. Fanille pakollinen, muut voivat jättää väliin.

***

Iron Man 2 (2010)
Yhdentekevä soundtrack-kokoelma. Faneilla on tästä jo kaikki biisit, joten en näe syytä hankkia levyä. Toisaalta, jos joku kersa tämän ostaa ja sen avulla bändistä innostuu, niin hyvä juttu.


Bonfire (1997)
Bon Scottin muistolle pyhitetty boksi on kaikkineen loistava julkaisu. Mukana on liveä Atlanticin studioilta, legendaarinen Pariisin keikka joulukuulta 1979, levyllinen demoja & muuta sälää sekä paksu informatiivinen kirjanen. Ainoa miinus Back In Black -levyn sisällyttämisestä; faneilla se jo on, eikä muutenkaan ole perusteltua laittaa Bonin muistopakettiin Brianin laulamaa levyä. Olkoonkin kunnianosoitus, mutta silti.

****½

Backtracks (2009)
Kovimmille faneille on tästä tarjolla erikoisversio, jossa mukana mm. toimiva (?) styrkkari sekä paljon kaikkea sälää. Mulla on ns. karvalakkimalli, jonka audiolevyistä toisella on liveä pitkin uraa, toisella aiemmin cd:lle saattamattomia biisejä sekä sinkkujen persposkia. Dvd:ltä löytyy Family Jewelsin kolmososa, tuoreimmat musiikkivideot. Kelpo hankinta tämäkin.

****


DVD:t

Kuvallisen AC/DC:n ehdoton ykkönen on Let There Be Rock -nimellä julkaistu Pariisin veto Bonin viimeiseltä kiertueelta. Keikka on mukana lähes kokonaan, lisäksi on kuvattu haastatteluja, takahuonehassutteluja ja jopa Bon liukkaalla jäällä ja Malcolm futiskentällä. Loistava elokuva, joka viime vuonna lopulta saatiin myös digitaaliseen muotoon. Muistan kun tämä tuli vhs:lle joskus 1985; tilasin sen Epeltä ja videon toimitukseen kuluneet pari viikkoa tuntuivat vuosilta...

Erinäisiä keikkoja on vuosien varrella julkaistu dvd:nä. Live at Donington on vuodelta 1991, hyvä konsertti legendaarisilta festareilta. Meno on isollaan. No Bull filmattiin Madridissa Ballbreaker-kiertueella. Tuoreimmalta rundilta on saatavilla Live at River Plate. Kaikkia voi suositella lämmöllä.

Sitten on vielä musiikkivideoita ja tv-esiintymisiä sisältävä kahden levyn Family Jewels, joka kannattaa hankkia ehdottomasti. Lähtee nykyisin jo pilkkahinnalla. Lopuksi hyllyyn Plug Me In -dvd-boksi, ja ehdottomasti se kolmen levyn Special edition. Painopiste on livevedoissa: yksi levy Bonin aikaista matskua (mm. tuolta levyllekin prässätyltä Apollon keikalta on useita biisejä), toinen Brianin ja kolmannella tavaraa koko uran varrelta. Välissä on haastatteluja, tv-pätkiä... Pitkän linjan fanin aarrearkku.



Loistava bändi, komea tuotanto.

 

[White Wolf]

Loistava bändi, komea tuotanto.

Kiitokset hienosta pläjäyksestä...
Pitää laitella omia selostuksia tässä jossain välissä kunhan ehtii paneutua kirjottamaan.

Ku oot nuin pitkään seurannu, niin onko minkälainen levykokoelma kertyny?

Ite yrittäny tässä vuosien saatossa kerätä vinyylejä ja onhan nuita 18 kpl kertynyt jo. Ballbreaker on ollu se vaikein saalistettava ja sitten kun sen vihdoin sain briteistä hommattua niin suomen posti oli saanu katkaistua sen kuljetuksessa. :(

Meikäläisen viinylien lista sisältää tämmösiä:
- Dirty Deeds Done Dirt Cheap, 1976 LP
- High Voltage, 1976 LP
- Let There Be Rock, 1977 LP
- If You Want Blood, 1978 LP
- Powerage, 1978 LP
- Highway To Hell, 1979 LP
- Back In Black, 1980 LP
- For Those About To Rock, 1981 LP
- Flick of the Switch, 1983 LP
- Nervous Shakedown, 1984 12"
- Fly On The Wall, 1985 LP
- Who Made Who, 1986 LP
- Blow Up Your Video, 1988 LP
- Heatseeker, 1988 12"
- Razor's Edge, 1990 LP
- LIVE, 1992 2LP
- Ballbreaker, 1995 LP
- Black Ice, 2008 2LP

 

[Evil]

Ku oot nuin pitkään seurannu, niin onko minkälainen levykokoelma kertyny?

Eipä mulla ole kuin nuo viralliset. Jokunen bootleg-keikka on kaseteilla. Silloin vinyyliaikaan oli jotain sinkkuja ja makseja, mutta nekin on myyty ajat sitten viinantuskissa pois, hehe... Uskon, että Bon antaa anteeksi.

 

[teroz]

Erinomaiset arvostelut. Itse en ihan noin perusteellista tähän hätään laita kehiin, mutta listaanpa omat (tämän hetken) suosikit TOP10 ja suosikkibiisin ko. kokonaisuudelta:

1. Highway to Hell (Walk all over you)
2. High Voltage (Live wire)
3. Back in Black (Back in black...tai Shake a leg)
4. Let there be rock (Hell Ain't a Bad Place to Be)
5. Flick of the Switch (Nervous Shakedown)
6. Black Ice (Skies on fire)
7. For those about to rock (For those about to rock)
8. Stiff Upper Lip (Safe In New York City)
9. Blow up your video (Heatseeker)
10. Dirty deeds... (Dirty Deeds...)

Itselle ei siis esim. Powerage ole koskaan oikein iskenyt. Mutta tämän bändin osalta tämä on äärimmäisen vaikea pala, tuotanto on niin laadukasta ja kaikissa on omat hetkensä - toista se on kun laittaa esim. KISS:in tuotantoa järjestykseen, roskaa on vaikka kuinka. Ehkä itselle ne huonoimmat hetket AC/DC:n tuotannosta osuvat Fly on the wall ja Ballbreaker kiekoille, joskin niiltäkin löytyy sitä laatua - ei vain ehkä niin paljon kuin muilta levyiltä.

 

[Yläpesä]

Tässä kaikki 5 biisiä ovat helmiä. Jailbreak toisintaa hienosti Themin Glorian riffiä jääden kerrasta päähän soimaan.

Hyvin bongattu. Itse asiassa Them julkaisi jopa singlen jonka A-puolella oli lisäksi juuri Baby please don't go, joten yhteys ei ole edes sattumaa. Niin, ja olihan Ronaldilla jo pitkä kokemus Glorian esittämisestä, kuten näistä vanhoista Spectors, Valentines ja Fraternity-nauhoistakin kuulee:

http://youtu.be/g1Z-Cwuavc0 (Spektors - Gloria)

 

[teroz]

Laajemminkin on jo uutisoitu, että Brian kertoi radiossa yhden jäsenen sairastelleen. Tämä on lykännyt uusia suunnitelmia, mutta täyttä paranemista odotetaan ja suunnitelmissa on edelleen studioon meno ennen kesään sekä julkaisu tämän vuoden puolella.

Vaikea näillä tiedoilla spekuloida, että kuka on sairastellut. Julkisuudessa on Brianin lisäksi esiintynyt lähikuukausina lähinnä Rudd (oikeusjuttu ja ravintolan avaamiset), joten löyhästi voisi ajatella tämän kohdistuvan muuhun kolmikkoon. Mitälie olikin ja kellä, niin pikaista paranemista!

Ruddin jatkosta yms. vielä, kun siihen tuossa yllä viitattiin. Tosiaan ilmeisesti ennen Black Icea oli hieman epäselvyyttää siitä, että onko Rudd mukana. Jonkin hetken ACDC:n omilta Facebook sivuilta puuttui Rudd jäsenistöstä ja Sladea huhuiltiin takaisin. Rudd ei antanut kiertueen tai albumin alla yhtään haastattelua ja oli jopa tunnettua itseään etäisempi hahmo. Tutuun tapaan bändihän ei ole kommentoinut asiasta yhtään mitään.

 

[Pavlikovsky]

Vaikka tuo Black Ice Tourin Live At River Plate DVD löytyykin jo täältä niin piti myös cd:nä sama pläjäys ostaa, kun oli näköjään kauppojen hyllylle ilmestynyt. Pidin DVD:stä jo erittäin paljon enkä vähiten sen takia, että bändi oli hienossa vedossa siinä missä yleisö on etelän maiden tapaan upeasti mukana biisessä ja luo hienoa tunnelmaa.

Livekiekolle on miksattu soitto sopivasti kuuluviin, mutta myös yleisön hyvin läsnäoleva meteli ja tunnelma on saatu myös hienosti mukaan. Keikka on hyvin ytimekäs kattaus eikä puuduttavia hetkiä tosiaan tule missään, pakolliset show numerot tulee omissa kohdissaan ja biisistä toiseen siirrytään jämäkästi. Brianin käheästä viskin karhentamasta kurkusta lähtee vielä komeasti ääntä ja Youngin veljesten kitarointi on taattua A-luokkaa soitannollisesti ja keikoillakin selkeässä järjestyksessä. Komppiryhmä Williams/Rudd jyskyttää taustalla kuin Rock`n Roll Train konsanaan ja miehet takoisivat tahtia vaikka 3,5 tunnin ajan, niin tanakasti peruskompin mestari Rudd patteriston takana työskentelee.

Onhan tämä yhtä rock`n rollin juhlaa hittibiisien ja hyvän meiningin suhteen. Jos jollekkin pitäisi selittää mitä on puhdas rock-musiikki vuonna 2012 aidoimmillaan ja rehdimmillään niin melkeinpä suorilta käsin iskisin tämän kiekon utelijalle käteen. AC/DC on näyttänyt närhen munat vielä nuoremmilleen sen suhteen miten tätä viihdettä vielä tehdään sillä varmuudella ja taidolla miten sitä on tehty sellaiset 40 vuotta ja osia.

 

[Crueman]

Vaikka tuo Black Ice Tourin Live At River Plate DVD löytyykin jo täältä niin piti myös cd:nä sama pläjäys ostaa, kun oli näköjään kauppojen hyllylle ilmestynyt. Pidin DVD:stä jo erittäin paljon enkä vähiten sen takia, että bändi oli hienossa vedossa siinä missä yleisö on etelän maiden tapaan upeasti mukana biisessä ja luo hienoa tunnelmaa.

Livekiekolle on miksattu soitto sopivasti kuuluviin, mutta myös yleisön hyvin läsnäoleva meteli ja tunnelma on saatu myös hienosti mukaan. Keikka on hyvin ytimekäs kattaus eikä puuduttavia hetkiä tosiaan tule missään, pakolliset show numerot tulee omissa kohdissaan ja biisistä toiseen siirrytään jämäkästi. Brianin käheästä viskin karhentamasta kurkusta lähtee vielä komeasti ääntä ja Youngin veljesten kitarointi on taattua A-luokkaa soitannollisesti ja keikoillakin selkeässä järjestyksessä. Komppiryhmä Williams/Rudd jyskyttää taustalla kuin Rock`n Roll Train konsanaan ja miehet takoisivat tahtia vaikka 3,5 tunnin ajan, niin tanakasti peruskompin mestari Rudd patteriston takana työskentelee.

Onhan tämä yhtä rock`n rollin juhlaa hittibiisien ja hyvän meiningin suhteen. Jos jollekkin pitäisi selittää mitä on puhdas rock-musiikki vuonna 2012 aidoimmillaan ja rehdimmillään niin melkeinpä suorilta käsin iskisin tämän kiekon utelijalle käteen. AC/DC on näyttänyt närhen munat vielä nuoremmilleen sen suhteen miten tätä viihdettä vielä tehdään sillä varmuudella ja taidolla miten sitä on tehty sellaiset 40 vuotta ja osia.

Nyt herää enää kysymys, kumpi on vähemmän live, Kiss:n Alive vai tämä accadaccan viimeisin studioviritys.

 

[kiljander]

Onhan se River Platen yleisö jotain ihan käsittämätöntä. Kuvat tuntuvat manipuloiduilta sen mitä Youtubessa olen noita katsellut mutta lienee pakko uskoa.

Oleellinen kysymys jota olen pyöritellyt päässäni paniikinomaisesti jo kauan: oliko tämä nyt tässä vai tekeekö historian paras rock-bandi vielä paluun? Itse luulen että ei. Valitettavasti.

 

[Yläpesä]

Keikoille minua ei enää saa, sillä tarjolla on ainoastaan tasan sama jööti mitä bändi on vetänyt vähän liian kauan. Ja se on jo nähty aika monta kertaa.

Studiolevyä sen sijaan odotan kyllä innolla. Kaveripiiri haukkuu Black Icea ihan kunnolla ja minusta se taas on aika mainio kokonaisuus. Hieman erilaista kuin ennen ja sehän on vain hyvä asia. Luultavasti levytyksen jarruna toimii tuo entinen jarrurasvan notkea, nykyinen viemäriputken joustavuuden omaava herra Johnson, jonka yhden nuotin korina on ainakin livekokemuksena jo melkoinen rasite. Papparaisen ääntelyelimet lienevät sellaisessa kunnossa, ettei niistä enää muuta irtoa. Toivon siis joulupukilta sellaista levyä jossa muu rytmiryhmä nappaa solistikseen jonkun nuoremman polven bluesahtavan raspikurkun a la The Answer ja päästää Brianin hyvin ansaitulle eläkkeelle.

 

[Pavlikovsky]

Toivon siis joulupukilta sellaista levyä jossa muu rytmiryhmä nappaa solistikseen jonkun nuoremman polven bluesahtavan raspikurkun a la The Answer ja päästää Brianin hyvin ansaitulle eläkkeelle.

Mielenkiintoinen kokeiluhan tuo olisi, mutta olisiko se enää AC/DC tämän jälkeen. Okei, onhan aussipapat vaihtaneet jo kerran aiemmin vokalistiaan ja heti tehtiin yksi bändin timanttisimmista levyistä, mutta minulle (kaavoihin kangistuneellekko) on vain kaksi AC/DC-vokalistia: Bon ja Brian.

Jotenkin Brianin ääni on käheydessään niin olennainen osa AC/DC-musaa, etten sitä itse mitenkään vaihtaisi, vaikka AC/DC:hän on Malcomin bändi oikeastaan eli ei Johnson bändissä mikään ns. liideri ole, vaikka onkin laulajana ulospäin se keulamies. Nuokin ukot ovat olleet niin kauan yhdessä, että vaikea siinä enää tuossa iässä olisi nähdä enää ketään muuta, vaikka samasta vokalistilokerosta löytyisi vanha rahisija stunttaajaksi ihan samasta maasta mainitsemasi The Answer-bändin vokalistin lisäksi myös eli Rose Tattoon Angry Anderson, jos mennään tälle spekulointi-linjalle, siinäpä vasta viskinpolttama palosireeni myös.

Anyway, Brianin äänelle on ikä tehnyt välttämättömästi samalla tavalla tehtävänsä ehkä kuin muillekkin vanhemmille rokkivokalisti-dinoille (Gillan, Ozzy, Halford), mutta kyllä Johsonista edelleen sen verran ruutia löytyy, että mies pystyisi hyvin keikkailemaan ja miksei tekemään vielä yhden levynkin muun bändin kanssa. Käsittääkseni AC/DC:stä Phil Rudd on ollut eniten "eläkkeen" kannalla, mitä tulee bändin vähäisiin medialle antamiin kommentteihin.

 

[Yläpesä]

Mielenkiintoinen kokeiluhan tuo olisi, mutta olisiko se enää AC/DC tämän jälkeen. Okei, onhan aussipapat vaihtaneet jo kerran aiemmin vokalistiaan ja heti tehtiin yksi bändin timanttisimmista levyistä, mutta minulle (kaavoihin kangistuneellekko) on vain kaksi AC/DC-vokalistia: Bon ja Brian.

Jotenkin Brianin ääni on käheydessään niin olennainen osa AC/DC-musaa, etten sitä itse mitenkään vaihtaisi, vaikka AC/DC:hän on Malcomin bändi oikeastaan eli ei Johnson bändissä mikään ns. liideri ole, vaikka onkin laulajana ulospäin se keulamies.

Korjataan, että luonnollisesti Brian on jo kolmas levyttänyt solisti.

Minulle on ihan sama vaikka "uusi" bändi nimettäisiinkin uusiksi. Mutta kaava kaipaa nyt kovasti uusia mausteita, enkä usko Johnsonin kitarisojen enää vääntyvän muuhun kuin korinaan. Notkeampi laulaja mahdollistaisi paljon melodisemmat polut, joille bändi on kuitenkin aina välillä yrittänyt - myös Black Icella.
Näillä nykyisillä eväillä se eläkenojatuoli on looginen seuraava steppi.

 

[White Wolf]

Vaikka tuo Black Ice Tourin Live At River Plate DVD löytyykin jo täältä niin piti myös cd:nä sama pläjäys ostaa, kun oli näköjään kauppojen hyllylle ilmestynyt. ...

Itsehän laitoin heti tilaukseen 3LP setin tästä uusimmasta tuotoksesta ja eilen sitten vihdoin hain sen kaupasta kotio.

Olihan muuten siistin näköinen paketti ja kun on vielä painettu punaiselle vinyylille, niin kyllä siinä silmä lepää ja onhan se mahtava kuunnella...

Siinäpä linkki vielä LP setin kuvaan:
http://sphotos-a.xx.fbcdn.net/hphotos-ash4/c0.0.403.403/p403x403/1092_300138353419239_588108110_n.jpg

 

[teroz]

Oleellinen kysymys jota olen pyöritellyt päässäni paniikinomaisesti jo kauan: oliko tämä nyt tässä vai tekeekö historian paras rock-bandi vielä paluun? Itse luulen että ei. Valitettavasti.

Ilmeisesti vielä kerran tulevat kuitenkin framille. Brian kertoili, että ensi vuodeksi olisi studioaikaa tiedossa, lisäksi hän on kertoillut että veljekset kirjoittelevat biisejä. Enemmän tässä on ollut viitteitä aktivoitumisesta kuin Stiff Upper Lipin jälkeen, jolloin bändi otti todella pitkän tauon. Nyt tuskin voidaan moista ottaa, vaan aktivoituminen tapahtuu nopeammin jos tapahtuu.

Briankin piti suostutella kai Malin puolelta jatkamaan hommia, mutta lienee tuo Rudd se epävarmin tapaus. Bändihän ei näistä asioista käytännössä juttele, mutta kun bändi avasi virallisen Facebook-sivunsa ennen Black Icen äänityksiä puuttui sieltä jäsenien kohdalta jonkin aikaa kokonaan rumpalin nimi ja Chris Sladea huhuiltiin jo takaisin.

Että saa nyt nähdä, mutta uskon että sieltä vielä rullaavat kehiin ja laadulla. AC/DC:n osalta uskon ehottomasti sen, että kaverit eivät julkaise tai tee mitään, ellei laatu miellytä heitä itseään ja kriiteerit ovat kovat.

 

[kiljander]

Oma toiveeni olisi vielä kerran yksi historiaan jäävä riffi ja sen varaan rakennuttu huippuhitti tai pari (tyyliin BiB, StoThrill, Jailbreak, Tstruck, Big Gun tms...), joita itse asiassa viimeisillä levyillä enää ole esiintynyt ihan mukiinmenevästä musiikista huolimatta.

 

[Evil]

Ken on kiinnostunut maailman hienoimman laulajan edesottamuksista ennen AC/DC:tä, kuunnelkoon YouTubea tästä linkistä.

Kyseessä on Bon Scottin 70-luvun alun yhtye Fraternity, jonka albumi "Livestock" löytyy Tuubista kokonaisuudessaan. Bon vetelee levyllä mm. nokkahuilua... mutta älkää peljästykö. Levy on hyvä, sellaista hieman proge-, hieman blues- ja hieman folkvaikutteista 70-luvun rokkia.

 

[Gags]

Jos saisin valita yhden tapahtuman, johon saisin matkata aikakoneella, valitsisin ehdottomasti v. 2011 konsertin River Plate stadionilla. Ihan huikea meininki juutuubin perusteella.