Syyskuun lopulla vietettiin lauantaista Porin päivää, Pesäkarhut kampesi 4. finaalissa rie-muk-kaasti Kirittäret nurin ja tuuletti mestaruutta sekä Ässät pelasi illan päätteeksi Isomäessä Lukkoa vastaan.
Reipas neljä kuukautta eteenpäin on käsillä Runebergin päivä, pesäpalloa pelataan vasta halleissa mutta melko kovatasoset Kavioliiga-ravit kylläkin Porissa (nyt ei oo alkamisajoilla lähdetty säätämään kuten joskus vastaavissa tilanteissa aiemmin, raveista kerkee matsin alkuun mikäli poistuu päälähtöjen jälkeen n. 16.15, tai sitten 1. erän puoliväliin mikäli katsoo loppuun asti).
Hienoa kuitenkin, että urheilukaupungissa tapahtuu. Mikäs on odotusarvo, kai, lie tuo puoli hallia nyt lauantai-illan Lukko-matsiin täyttyy?
Joka tapauksessa, tässä olympialaisten, ravien ja lumikolaamisen puristuksissa, kyllä sitä jossain määrin odottaa iltaa. Sellanen aito ja vilpitön palo ottelua kohti. Tässä puolentoista vuoden aikana, noin syksystä 2020 on joutunut aika monta kertaa pettymään kun on olettanut olevan latausta, sähköä, "nyt lähtee!", eikä sitten vittu koskaan ole lähtenytkään.
Mutta kauden vika paikallinen Porissa, lauantai-ilta, yleisöäkin paikalla. Haluan nähdä, että tilanteella ja olosuhteilla on merkitystä. En halua nähdä antautumista, alistumista tai kliinistä läpsyttelyä. Win or lose, voitetaan tai hävitään, niin tilanteen merkityksellisyyden täytyy näkyä, kuulua ja tuntua.
Ehkä vähän liian turhan monimutkaista, dramaattista, lapsellista tmv. näkökulmaa kun vedellään panoksettomia helmikuun ruuhkaviikkoja, mutta omissa mielikuvissani tässä jätetään kotiyleisölle tietty työjälki, muistijälki, perustan aloitus jonka päälle rakennetaan jo tulevaa eli ensi kautta.