Tänä vuonna on sen verran tullut tuoreitakin elokuvia nähtyä, että voi jo äänestellä hyvillä mielin omien IMDB-ratingien perusteella. Sijat 2-3 olivat äärimmäisen vaikeat laittaa järjestykseen, eikä asiaa helpota etteivät muistotkaan ole ihan niitä tuoreimpia.
1. Rakkautta ennen keskiyötä
- Tankkasin kaksi ensimmäistä osaa edeltäneinä päivinä ja vaikka hyviä olivat nekin, niin tämä kolmas osa osui ja upposi. Kaksi tuntia puhetta erittäin maanläheisten ja arkisten asioiden tiimoilta, sekä erinomainen kemia kahden näyttelijän välillä. Pitkiä ottoja normaaleissa ympäristöissä (no toki Kreikassa) ja kertakaikkisen vangitsevaa dialogia. Hahmot ajattelevat ja ilmaisevat itseään ihan kuin normaalit ihmiset, mikä nyt ei suinkaan ole ihan itsestään selvää. Lisäksi monestako trilogiasta voikaan sanoa, että viimeinen osa on paras osa.
2. Unelmien pelikirja
- Ehkä tämän hetken kaksi Hollywoodin rakastettavinta näyttelijää pääosissa ja taustallakin piisaa tulivoimaa, erityisesti De Niro väläyttää parhaan roolityönsä vuosiin. Tietysti kun kyseessä on romanttinen komedia, niin ennalta-arvattavilta kliseiltä ei voida välttyä koska siihen liittyy se romanssi (hymiö). Kliseet pysyvät kuitenkin minimissä ja elokuva on myös äärimmäisen hyvin tasapainotettu, sillä sehän käsittelee myös mielenterveysongelmia. Silti huolimatta kaikesta raskaudesta läsnä on aina sellainen pieni koominen vivahde, eikä katsomiskokemuksesta tule liian rankka. Oli veikkaukseni parhaan elokuvan Oscar -voittajaksi, mutta ei sitten.
3. Les Miserables
- Kirja oli vain nimensä puolesta tuttu, joten koko tarina oli minulle aivan uusi. Aluksi vei hieman aikaa totuttautua siihen, että näyttelijät laulaa lurauttivat kaiken suoraan kuvauspaikalla samalla kun he korvanappiensa kautta kuulivat säestyksen, joka puolestaan tuli jostain muualta. Lopulta tuo hieman rosoisempi tyyli kääntyi lyhyen totuttelujakson myötä ehdottomaksi vahvuudeksi, sillä se tuntui sisältävän järkyttävän määrän tunnetta sekä aitoutta ja silmät saattoivat kostua useampaankin otteeseen. Ensimmäinen järkevä ajatus elokuvan loputtua oli, että haluan katsoa tämän uudestaan. Soundtrack tuli myös hankittua ja se on ilmeisesti tasan sama ääniraita kuin elokuvassakin pyörii. Vangitsi ilman kuvaakin.
4. Django Unchained
- Ensinnäkin soundtrack on aivan mahtava. Toiseksi olen huomannut, että omassa tapauksessani Tarantinon elokuvat ovat aina ensinäkemältä lieviä pettymyksiä. Mutta sen jälkeen ne puolestaan poikkeuksellisesti paranevat aina seuraavilla katsomiskerroilla ja niistä löytää mukavia pikku viittauksia suuntaan jos toiseen, valitettavasti en vain ole vielä tätä elokuvaa uudelleen nähnyt, joten olen edelleen hieman sekaisin. Kuitenkin Samuel L. Jacksonin rooli on mahtava, sääli että niin moni muu elokuvaan kaavailtu näyttelijä joutui jäämään leffasta pois ja täten jotkin sivuhahmot poistettiin täysin pois kässäristä. Tarantinon itsensä olisi kyllä toivonut pysyvän kameran takana, varasti ainakin oman huomioni ja ajatukseni täysin pois itse elokuvasta toviksi. Viihdyttävä pala vaihtoehtoista historiaa kuitenkin jälleen kerran.
5. Rakkaus
- Tämä ei todellakaan ole mikään kevyt perjaintai-illan viihde-elokuva, vaan tämä on painava aihe ihka oikeasta elämästä ja vailla mitään hopeareunuksia. Ohjaajana vielä toimii analyyttisen ja etäisen tyylin omaava Michael Haneke. Päärooleissa kaksi kappaletta ranskalaisen elokuvan raskassarjalaista, joista miespääosassa ollut Trintignant lopetti elokuvien teon pitkälti jo 1998 ja jäi tästä roolistaan jostain kumman syystä ilman Oscar -ehdokkuutta. Yleensä en hirveästi jaksa keskittyä elokuvissa, joissa kamera on paljon staattisessa tilassa ja vielä dialogi puhutaan jollain kielellä, jota en suoraan ymmärrä ilman tekstityksiä. Enkä suoraan sanoen ymmärrä myöskään ranskalaisten elehtimistäkään kovin usein. Mutta tällä kertaa tietynlainen etäisyys katsojaan ja liian tunteellisuuden välttäminen on melkeinpä elinehto, sillä muutoin elokuva olisi ollut eittämättä liian raskas. Eikä tätä välttämättä tälläisenäkään moni halua katsoa, sillä se joko riipaisee liian syvältä tai laittaa miettimään mitä on edessä. Miellellään en katsoisi ihan heti uudelleen.
Kunniamainintoina pakko nostaa esiin Baz Luhrmannin silmiä hivelevä The Great Gatsby - Kultahattu, sekä Michael Bayn äijäelokuva Pain & Gain. Samoin This Is The End ja Stoker olivat v. 2013 parhaimmistoa, valitettavasti vain ei Suomen leffateattereissa noita nähty. Risuja, risuja. Hobitti nyt on ainakin katsomatta, mutta ekan osan perusteella se ennemminkin kamppailisi top-10 listalle murtautumisesta.
1. Rakkautta ennen keskiyötä
- Tankkasin kaksi ensimmäistä osaa edeltäneinä päivinä ja vaikka hyviä olivat nekin, niin tämä kolmas osa osui ja upposi. Kaksi tuntia puhetta erittäin maanläheisten ja arkisten asioiden tiimoilta, sekä erinomainen kemia kahden näyttelijän välillä. Pitkiä ottoja normaaleissa ympäristöissä (no toki Kreikassa) ja kertakaikkisen vangitsevaa dialogia. Hahmot ajattelevat ja ilmaisevat itseään ihan kuin normaalit ihmiset, mikä nyt ei suinkaan ole ihan itsestään selvää. Lisäksi monestako trilogiasta voikaan sanoa, että viimeinen osa on paras osa.
2. Unelmien pelikirja
- Ehkä tämän hetken kaksi Hollywoodin rakastettavinta näyttelijää pääosissa ja taustallakin piisaa tulivoimaa, erityisesti De Niro väläyttää parhaan roolityönsä vuosiin. Tietysti kun kyseessä on romanttinen komedia, niin ennalta-arvattavilta kliseiltä ei voida välttyä koska siihen liittyy se romanssi (hymiö). Kliseet pysyvät kuitenkin minimissä ja elokuva on myös äärimmäisen hyvin tasapainotettu, sillä sehän käsittelee myös mielenterveysongelmia. Silti huolimatta kaikesta raskaudesta läsnä on aina sellainen pieni koominen vivahde, eikä katsomiskokemuksesta tule liian rankka. Oli veikkaukseni parhaan elokuvan Oscar -voittajaksi, mutta ei sitten.
3. Les Miserables
- Kirja oli vain nimensä puolesta tuttu, joten koko tarina oli minulle aivan uusi. Aluksi vei hieman aikaa totuttautua siihen, että näyttelijät laulaa lurauttivat kaiken suoraan kuvauspaikalla samalla kun he korvanappiensa kautta kuulivat säestyksen, joka puolestaan tuli jostain muualta. Lopulta tuo hieman rosoisempi tyyli kääntyi lyhyen totuttelujakson myötä ehdottomaksi vahvuudeksi, sillä se tuntui sisältävän järkyttävän määrän tunnetta sekä aitoutta ja silmät saattoivat kostua useampaankin otteeseen. Ensimmäinen järkevä ajatus elokuvan loputtua oli, että haluan katsoa tämän uudestaan. Soundtrack tuli myös hankittua ja se on ilmeisesti tasan sama ääniraita kuin elokuvassakin pyörii. Vangitsi ilman kuvaakin.
4. Django Unchained
- Ensinnäkin soundtrack on aivan mahtava. Toiseksi olen huomannut, että omassa tapauksessani Tarantinon elokuvat ovat aina ensinäkemältä lieviä pettymyksiä. Mutta sen jälkeen ne puolestaan poikkeuksellisesti paranevat aina seuraavilla katsomiskerroilla ja niistä löytää mukavia pikku viittauksia suuntaan jos toiseen, valitettavasti en vain ole vielä tätä elokuvaa uudelleen nähnyt, joten olen edelleen hieman sekaisin. Kuitenkin Samuel L. Jacksonin rooli on mahtava, sääli että niin moni muu elokuvaan kaavailtu näyttelijä joutui jäämään leffasta pois ja täten jotkin sivuhahmot poistettiin täysin pois kässäristä. Tarantinon itsensä olisi kyllä toivonut pysyvän kameran takana, varasti ainakin oman huomioni ja ajatukseni täysin pois itse elokuvasta toviksi. Viihdyttävä pala vaihtoehtoista historiaa kuitenkin jälleen kerran.
5. Rakkaus
- Tämä ei todellakaan ole mikään kevyt perjaintai-illan viihde-elokuva, vaan tämä on painava aihe ihka oikeasta elämästä ja vailla mitään hopeareunuksia. Ohjaajana vielä toimii analyyttisen ja etäisen tyylin omaava Michael Haneke. Päärooleissa kaksi kappaletta ranskalaisen elokuvan raskassarjalaista, joista miespääosassa ollut Trintignant lopetti elokuvien teon pitkälti jo 1998 ja jäi tästä roolistaan jostain kumman syystä ilman Oscar -ehdokkuutta. Yleensä en hirveästi jaksa keskittyä elokuvissa, joissa kamera on paljon staattisessa tilassa ja vielä dialogi puhutaan jollain kielellä, jota en suoraan ymmärrä ilman tekstityksiä. Enkä suoraan sanoen ymmärrä myöskään ranskalaisten elehtimistäkään kovin usein. Mutta tällä kertaa tietynlainen etäisyys katsojaan ja liian tunteellisuuden välttäminen on melkeinpä elinehto, sillä muutoin elokuva olisi ollut eittämättä liian raskas. Eikä tätä välttämättä tälläisenäkään moni halua katsoa, sillä se joko riipaisee liian syvältä tai laittaa miettimään mitä on edessä. Miellellään en katsoisi ihan heti uudelleen.
Kunniamainintoina pakko nostaa esiin Baz Luhrmannin silmiä hivelevä The Great Gatsby - Kultahattu, sekä Michael Bayn äijäelokuva Pain & Gain. Samoin This Is The End ja Stoker olivat v. 2013 parhaimmistoa, valitettavasti vain ei Suomen leffateattereissa noita nähty. Risuja, risuja. Hobitti nyt on ainakin katsomatta, mutta ekan osan perusteella se ennemminkin kamppailisi top-10 listalle murtautumisesta.