Usein kehotetaan repimään riemua pienistä asioista, mikä on toki järkevää, elämä helpottuu huomattavasti, jos osaa nauttia pienistä, arkisista jutuista. Toki myös vitutus kumpuaa helposti pikkuasioista. Jos ei luonnostaan, niin sitten väkisin.
Tässä on tullut viimeisen puolentoista vuoden aikana pyöriteltyä päässä syntyjä syviä, kun tuli käytyä aika pohjalla ja oli liian monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Lisättäköön yhtälöön vielä kovat univelat, stressi, oman jaksamisen yliarviointi jne., jolloin voidaan todeta, että helpompaakin on joskus ollut. Pohjalta kuitenkin noustiin, käytiin katselemassa elämänmenoa toisella puolen maapalloa ja palattiin hyvävoimaisena takaisin, prepatun kielitaidon ja entisestään parantuneen itseluottamuksen kera.
Suomessa sitten piti palata arkeen ja suurimmaksi koetinkiveksi muodostui - häilyvän terveystilanteen ohella - työnhaku. Turhan ruusuisten kuvitelmien, satojen hakemusten ja kymmenien haastattelujen sekä parin paskan duunikokemuksen jälkeen ollaan taas lähtöpisteessä. Nöyryyttävää.
Sen lisäksi, että olisi kiva löytää kohtalaisen mukava duuni, josta maksettavalla liksalla tulisi kohtuullisesti toimeen, olisi myös makoisaa saada kaikki muu elämässä rempallaan oleva asia kondikseen. Ties mitä kolmen kympin kriisiä tässä puskee, kun ajatusmaailma on oudon pessimistinen (aina ollut optimisti) ja ajatuksissa pyörii jatkuvalla syötöllä se, että olen hukannut kaikki mahdolliset lahjani, mitä suinkin on suotu. Orastava urheilu-ura hupeni laiskaan treenaamiseen, sanavalmius ja kielellinen lahjakkuus ovat ilmenneet vain kaveriporukoissa ja joissain muissa "vähäpätöisissä" tilanteissa, vaikka niistä olisi voinut urjeta jopa ammatti.
Kaikkein pahimpana ehkä kuitenkin pienoinen itsesääli, mistä ei ole koskaan aiemmin tarvinnut kärsiä. Eli mitä vittua? Aikuinen(?) mies, joka on tuhrannut kaikki kykynsä saamattomuuteen, laiskuuteen ja kunnianhimon puutteeseen, koska ajatuksissa on liian usein mukavuudenhalu, hameenhelmat ja pullo. Mikään näistä ei onneksi vieläkään ole ylitsepääsemätön este, eivätkä rajoita ns. normaalielämää, mutta perusvässykkä vätys olen silti, ei siitä mihinkään pääse.
Niin makaa kuin petaa, sanotaan. Kyllä allekirjoittanut on nyt pedannut aivan järkyttävästi päin vittua. Ostaisin jostain selkärangan, jos olisi rahaa.