Joo toki mutta muistaakseni asia on tiedetty tässä ketjussa jo aiemminkin.
Ok. Katsoin huonosti edelliset viestit, mutta muistikuva oli oma.
Moskovassa 1980 sama oli myös lähellä kun Kaarlo Maaninka sai hopeaa, Lasse Vien oli 5. ja Martti Vainiokin muistaakseni finaalissa puolustavana Euroopan mestarina ja vieläkin nykyisen SE:n omistajana. Vainio kuitenkin epäonnistui silloin kympillä.
Tämän jälkeen sitten tapahtuikin paljon ja Suomesta on sen jälkeen tullut lähinnä yksittäisiä finalisteja ja mitalisteja ja enemmän EM- ja MM-kisoista. Kestävyysurhelun viimeiset olympiamitalit kesäkisoissa ovat tulleet kävelystä.
Martti Vainio kärysi 1984 dopingista ja Kaarlo Maaninka myönsi uskoon tulonsa jälkeen käyttäneensä Moskovassa veritankkausta.
Sitä emme ehkä koskaan saa tietää mikä oli tilanne Lasse Virenin kohdalla. Oliko hän vain niin lahjakas ja täydellinen valmistautumisen ja taktiikan mestari kuin millainen kuva hänestä tuli vai oliko vain niin fiksu että hoiti nämä asiat niin ettei mitään epäilystäkään asiasta jäänyt. Kovin moni ei silloin saa asiasta tietää ja heidän pitää olla täysin luotettavia ja omantunnontuskia ei saa tulla että pystyy koko ajan vakuuttamaan ettei ole koskaan mitään vippaskonsteja käyttänyt.
Mielipiteet varmaan jakautuvat kahtia. Itse uskon Virenin puhtauteen, koska niiden tulosten perusteella omakin kestävyysjuoksukipinä lapsena syntyi. Toisaalta kun on itse yrittänyt juosta kymppiä 30 minuuttiin onnistumatta siinä kovallakaan harjoittelulla ja 2.30 maratonkunnolla niin miettii miten joku vielä pudottaa siitä monta minuuttia alle.
Lahjakkuus, olosuhteet ym. ovat näillä tietenkin eri tasolla ja itselläni oli aivan liikaa hitaita soluja jopa kympille:) Periaatteessa on mahdollista että yksi sellainen superurheilija Suomeen kerran 50-100 vuodessa voi syntyä kuten Paavo Nurmi tai Lasse Viren. Sitten se vaatii aivan täydellisen onnistumisen harjoittelussa ja palautumisessa. Viren teki sen 5 vuodessa ennen Müncheniä. Sen jälkeen hänellä oli vammoja minkä vuosi Roomasta 1974 tuli vain vitosen prossi, mutta kun on tarpeeksi fiksu niin hoitaa vammat kuntoon maltilla ja tekee taas sitä täydellistä harjoittelua ja on 2 vuoden päästä täydessä iskussa Montrealissa 1976.
Toisaalta voi sinne joku vähemmän lahjakas yrittää dopingillakin jos on muuten päässyt vaikkapa 28.30 juoksijaksi. Siitä ei tälläinen urheilija muuten enää ehkä kehittyisi ja jonkun houkutus saattaa käydä liia suureksi.
Vainiostakaan ei tiedä tekikö hän tämän jo ennen 1978 Rooman Euroopan mestaruutta vai vasta sen jälkeen pysyäkseen huipulla tai kehittyäkseen vielä lisää 1984 kisoihin. Näkökenttä sumeni jossakin vaiheessa ja hän oli valmis käyttämään kaikki kielletytkin keinot menestyksen eteen.
Pitää muistaa myös että silloin ennen säännöt, testaus ja dopingkulttuuri oli aivan erilainen kuin nyt. DDR ja Neuvostoliitto varmaan pahimmasta päästä, mutta myös muualla oli oma pienemmän mittakaavan dopingkulttuuri. Ei Suomikaan varmaan siinä halunnut jäädä jälkeen tai mitalivirta olisi loppunut jo aiemmin.
Vielä edelleenkin doping rehottaa Venällä ja varsinkin muissa itäeuroopan maissa, mutta myös muissa ns. kehittyneissä maussa joiden tieteellinen taso on niin korkealla että testaus kulkee aina hieman jäljessä. Vasta jälkeenpäin saamme sitten tietää joidenkin superurheilijoidenkin kuten Marion Jonesin kärynneen.
Vastaavaa tilannetta että useampi suomalainen kestävyysjuoksija voisi juosta arvokisafinaalissa samaan aikaan ei ehkä lähiaikoina nähdä.
Periaatteessa se olisi mahdollista naisten esteissä ja kympillä jos Eriksson, Richardsson tai joku muu kehittyisi niin paljon. Samoin kympillä Johanna Peiponen, Alisa Vainio tai joku muu esim Richardsson.
Nyt on vain täysi kysymysmerkki miten heidä uransa jatkuu loukkaantumisten jälkeen. Pystyvätkö he nousemaan uudelleen huipulle ja kehittymään? Kyllähän Alisa Vainiolla on sellainen askel että jos se tyttö saisi jonkun todella hyvän valmentajan kanssa harjoittelun ja palauttumisen tasapainoon niin hänestä voisi tulla vaikka kuinka hyvä juoksija. Nyt Alisa on juossut jo maastokympin vajaaseen 38 minuuttiin, mutta ihmettelen ettei Suomessa osata antaa Aliisan kaltaiselle lahjakkuudelle oikein minkäänlaista valmenennuksellista ja henkistä ja psykologista tukea vaikka hän maajoukkuetason urheilija.
Peiposesta ei ole vielä mitään tietoa onko hän jo päässyt vesijuoksusta normaaliin juosuharjoitteluun. Kilpailukunnossa molemmat ovat aikaisintaan keväällä vaikka Alisa varmaan juoksee vielä syksylläkin kuntoa kohottaakseen jonkin maasto- tai maantiekisan jos juoksu alkaa maistua.
Toivotaan heille parasta sillä miesten puolella tilanne on kestävyysjuosussa Suomessa tällä hetkellä toivoton. Siellä ei ole näköpiirissä yhtäkään arvokisafinalistia lähivuosina.