Vitutuksen tai lähinnä surullisuuden aiheuttajana on tällä kertaa nainen. Ja myöskin sairastumiseni masennukseen. Naisesta ei tällä kertaa puhuta. Pari kertaa loppukesästä ja alkusyksystä yritin itsemurhaa ja läheiseni pakottivat minut hoitoon. Viimeksi tänään mietin Järvenpään suunnalla ajellessani, että vedänpä auton vastaantulijoiden kaistalle rekan alle ja se siitä sitten. Ajan siis autoa, henkilöautoa, työkseni. Tällä kertaa en toteuttanut tekoani, mutta ajan kanssa tätä samaa tunnetta ei jaksa.
Psykiatrilla ja lääkkeillä selvittiin aluksi, mutta tällä hetkellä taas ei tunnu siltä, että niistä olisi paskan vertaa apua.Kenties vahvempia lääkkeitä? Muutama viikko meni hienosti alkoholin kanssa, mutta nyt on taas karannut hanskasta. Kalja on ainoa mikä kiinnostaa, vaikka jaksan salibandytreeneissäkin käydä säännöllisesti. Ja tietysti lätkämatseissa, mutta siellä voi juoda kaljaa tai muita alkoholijuomia.
Mikä ihme pientä ihmistä voi vaivata, kun ei mikään kiinnosta eikä jaksa innostua mistään. Elämän pienet ilot ovat kadonneet aivan tyystin johonkin, enkä enää jaksa edes hymyillä. Pitkät työpäivät tuovat sentään helpotusta oloon, kun ei ehdi ajatella kaikenlaista. Toisaalta niillä on myös väsyttävä vaikutus, mikä myös lisää mun alakuloista oloani.