Uutuuslevyjen arvosteluketju

[Frank McKee]

Devil`s Train - Devil`s Train

Perinteisestä ja äijämäisestä hevirokista on tänä päivänä alan kuuntelijoiden mielestä pula, kun musiikin tulva on rajaton ja "paluuta entiseen" ei enää tule. Tätä vajetta paikkaa omalta osaltaan 12 kappaleen verran uusi, saksalais-kreikkalais-suomalaishevibändi, Devil`s Train.

Devil`s Train koostuu saksaisen hevibändin Mystic Prophecyn vokalisti R.D Liapakiksesta, kitaristi maamies soitonopettaja Laki Ragasasista, suomalaisesta basistista Jari Kainulaisesta, joka paremmin tunnetaa Stratovariuksen leivistä vuodelta 93-05 ja vielä Jörg Michaelista, joka toimi samaisen suomalaisen hevin pioneerin rumpalina 96-11 + muiden merkittävien bändien rumpalina samaan aikaan.

Nythän voisi näiden miesten esittelyn jälkeen, että Devil`s Train soittaa lähinnä perinteistä keski-eurooppalaista voimaheviä omine peruspiirteineen, joka ei poikkea saksanmaalla syntyneen hevinlajin perusasioista millään tavalla. Tähän vipuun menin itsekin ennen kuin kuulin äijien version Lenny Kravitzinkin kuuluisaksi tekemästä American Womanista ja käsitys bändistä ennakolta muuttui kertaheitolla. Vanhaan klassikkoon oli saatu kovaa poljentoa rouheilla kitaroilla, vokalisoinnilla ja muutenkin soundeilla hevillä otteella, mutta tietynlainen kevyempi hard rock-henkisyys on pidetty biisissä mukana, niin kuin muissakin Devil`s Trainin omissa kappaleissa. Tämä tosiaan koskee koko levyä, sillä biisit ovat pääosin melko nopeita nopeita ja raskaita temmoltaan, mutta bändi on heti selkeästi pystynyt luomaan oman juttunsa. Rajua äänivallia nykyisten toteutustapojen tarjoamana ei edes pyritä luomaan vaan soundi on ilmava ja tietty raikkaus levyltä kuuluu, ei kuitenkaan pyritä keksimään pyörää uudestaan. Mihinkään vanhojen klassikkolevyjen mukailuun tässä ei ole lähdetty vaan bändi kulkee selkeästi omia raiteitaan yhdistäen painavampaa poljentoa kevyempään kappaleesta riippuen. Munille tässä kyllä potkitaan, se on selvä.

Biisit eivät ensi kuulemalta välttämättä ole sellaisia, jotka jäävät heti mieleen, mutta levyn kuuntelu useampaan kertaan palkitsee. Avausraita Fire And Water näyttää heti mistä se kana kusee ja heti seuraava nimikkobiisi on jo selkeästi hieman monipuolisempi, mutta toki yhtä tanakka. Viides biisi, Forever, tarjoaa hienoa R.D Liapakiksen vokalisointia komeilla melodioilla ja kappale on hieno kokonaisuus lyriikoineen sekä kappaleen tunnelmallisuuden suhteen. Pystyy tämä bändi siis kevyempäänkin meteliin.

R.D Liapakis oli tosiaan minulle entuudestaan tuttu Mystic Prophecysta ja tämän jälkeen olen R.D:n bändiin pystynyt tutustumaan yhä paremmin. Rouhea, raspinen ja kantava on kreikkalaisen Liapakiksen ääni ja muutenkin tuntuu, että bändi soittaa yhteen todella hyvin. Ragasas hallitsee soolot ja Michaelin rummutus todella tehoaa. Luulenpa, että bändi onkin livenä entistä parempi ja pakkohan tällaisen musiikin on tehota sellaiseen rokkikukkoon, kuka vähäänkään innostuu raskaasta, jalat tukevassa haara-asennossa ja kovalla asenteella tehdystä vanhan ajan hard rockista. Toivon myös, että tämä poppoo ei jäisi yhden levyn projektiksi, vaan jatkoa piisaisi. Oman levyn hankin jo jokin aika sitten levykaupasta ja tätä ostosta en ole katunut.

Suosittelen jatkiksen rokkifaneille, jollette tienneet jo tästä pumpusta!

4½/5

Muutamat biisit youtuben kautta:

Devil`s Train: http://www.youtube.com/watch?v=pqiKKYfKDsA
Forever: http://www.youtube.com/watch?v=hTt4PewGd4w
Coming Home: http://www.youtube.com/watch?v=ypGYb_RPeAE
American Woman + tyylikäs musiikkivideo: http://www.youtube.com/watch?v=GyRcr9H6FaQ

Mun on jo aikoja sitten pitäny kompata tätä mutta aika ja muisti ei aina kulje käsikädessä.
Loistava levy, sain tämän vähän jälkeen levyn ilmestymisen ja hehkutin kavereille jotka tuumas et mistä sä näitä aina kaivat ;-)

Ottaa edelleen otteeseensa meikäläisen ihan 100-0. Pavlikovskylle iso peukalo arvostelusta!

Roll the dice, Devil`s Train ja ehdottomasti Fire and Water rulaa!

Jahka Pretty Maidsin uusimman saan kotiutettua saatan taas vuoden 2009 jälkeen arvostella...
Keep on rockin everyone!

 

[J.Grönvall]

Norjalainen Vreid julkaisi uuden pitkäsoiton Welcome Farewell tässä lähiaikoina ja ensipuraisun perusteella levy on kehunsa ansainnut. Vreidin musiikissa yhdistyvät black metal-tematiikka, rock ja ehkä jopa punk, joka tietysti jossain määrin aina on ollut vanhan liiton norskibläkin elementtejä (vrt. Carpathian Forest tai Darkthrone).

Levy rullaa kauniisti maaliin ja pistäähän se niskatkin koetukselle, varsinkin nimikkokappaleensa osalta. Vokalisti jonka nimeä en edes tiedä hoitaa laulun käheällä rääkynällä tavanomaisen keuhkoamisen sijaan.

Mielestäni hyvinkin tuollainen neljän tähden kiekko, vähän jopa Suomen ylpeyden Barathrumin vanhojen tuotosten hengessä. Jos rokkaava, likainen ja musta rock'n roll iskevät, niin kannattaa antaa mahdollisuus.

Soundillisesti tuotanto on hyvää luokkaa, on sitä, eh, dynamiikkaa kait sitten. Kyllä tätä kuuntelisi mielellään myös Lutakon tai Pakkahuoneen kaltaisessa miljöössä kaljatuoppi kädessä tai mosh pitissä hikoilemalla.

Hieman musiikkimaailman toiselta laidalta ponnistaa sitten skottilainen Biffy Clyro. Jos yhtyeen edellinen pitkäsoitto Only Revolutions olikin jo tavallaan lottovoitto, niin yllättävän hyvin tämä uusi Opposites-niminen järkäle paikkaansa puolustaa.

Minua Biffy Clyrossa viehättää vokalisti Simon Neilin ääni ja tulkinta, joka toimii niin livenä kuin levylläkin. Tuntuu, että on ihan sama vedetäänkö hitaampaa vai paahdetaanko kaasu pohjassa, joku uskomaton taito hänellä on tavallaan sitoa biisit toimiviksi kokonaisuuksiksi.

Melodian tajua bändillä kyllä on ja vaikka alkuun saattaa tuntua, että tämä on vain tyttöjen musiikkia, niin kyllä siinä isompikin mies herkistyy. Teemat nyt pyörivät siinä tyttö ja poika asetelmassa mutta jos osaa sen yli päästä niin huomaa, että kyseessä on ihan pesunkestävä rock-bändi.

Levyn alkupää varsinkin on hittiä toisensa perään, joten ei ole ihme, että Muse on bändin kanssa kiertänyt ja taitaa tehdä niin myös jatkossa.

 

[mice]

Kotimainen Dreamtale julkaisi viime perjantaina uuden albuminsa, World Changed Forever.

Albumi on melodisen powermetallin riemukulkua alusta loppuun. Bändin edellinen albumi Epsilon asetti kovat odotukset uutukaiselle, mutta Dreamtale onnistuu täyttämään ne.

Yhtä vaille kaikki albumin kappaleet säveltänyt Rami Keränen on sen luokan velho iskevien melodioiden säveltämisessä, että oksat pois. Väkisinkin pää alkaa heilua ja jalka polkea iskusävelmän seuratessa toistaan. Kun Erkki Seppänen vielä onnistuu tulkitsemaan kappaleet paremmin kuin koskaan, on helppo todeta albumin olevan tässä vaiheessa musiikkivuotta jopa se kirkkain tähti.

Albumi on rakennettu elokuvamaiseen tarinan muotoon ja tämä tuo lisää syvyyttä kokonaisuuteen. Pari ensimmäistä kierrosta levy tulikin kuunneltua kansipapereista sanoja lukien ja uskon, että vielä jatkossakin tulee palattua kansitekstien pariin.

Jos kappaleista pitää jotain sanoa, niin itselleni todella laadukkaasta kokonaisuudesta iskevät parhaiten levyn rauhallisesti tunnelmoiden avaava The Shore, heti perään hieman Nightwishmaisesti alkava Island Of My Heart, sekä levyn loppupuolen mainio kolmikko, levyn nimibiisi, kaunis balladi World Changed Forever, perään seuraava mainio power-ralli My Next Move sekä ehkä levyn hienoin kappale, Dreamtime. Voisin antaa jokaiselle levyn kappaleelle 5/5 pistettä poislukien levyn päättävä Destiny's Chance, joka on mielestäni hieman tylsä lopetus muuten aivan loistavalle albumille.

Ainoa miinus, jonka keksin, on Dreamtalen turhan vähäinen suosio niin Suomessa kuin muuallakin. Kyllähän tällaisen bändin pitäisi olla selvästi mainettaan suositumpi ja myyvempi. Kuunnelkaa hyvät ihmiset, tässä on oikeasti helmi suomalaisella musiikkikartalla!

Esimerkkinä vaikkapa My Next Move.

5/5

 

[Mahtiankka]

Yllä oleva teksti on helppo allekirjoittaa. Todella, todella hieno levy on tuo World Changed Forever. Muutama kuuntelukerta on nyt takana ja tässähän tulee ihan sellainen fiilis, että saattaa jopa olla loistavaa Epsilonia parempi kokonaisuus. Uskomaton määrä koukkuja, komeat vokaalit ja auringontarkkaa soittoa. Lisäksi lyriikat toimii hienosti, olen aina tykännyt konseptialbumeista.

Kiitos jälleen kerran Dreamtalelle, mahtavaa että tässä maassa joku tekee vielä rehtiä ja suoraselkäistä poweria, ilman että homma lipsuu hardrock-sivuraiteelle :)

Ehdottomasti tähän mennessä vuoden kovin julkaisu, hakkaa Stratovariuksen sinänsä oikein mainion Nemesiksen 6-0.

 

[Pavlikovsky]

U.D.O - Steelhammer

Kun Wuppertalin vanha palosireeni bändeineen aktivoituu levynteon merkeissä, tietää että varsin tanakkaa, udomaista, tavaraa on tiedossa. Poikkeus ei vahvistanut sääntöä tässäkään tapauksessa. U.D.O on vuosien saatossa tehnyt bändinsä kanssa erittäin tunnistettavaa heviä, jossa pääosassa on toki tämän vanhan sakemanni-äijän viskinkarhea vokalisointi. On U.D.O musiikki toki paljon muutakin, mutta ainahan bändi on henkilöitynyt vahvasti itse keulakuvaan musiikillisesti. Udo itse on ollut aktiivinen Accept-aikojen jälkeenkin ja jotkut soolouran alkupään levytykset ovat olleetkin erinomaisia heviteoksia, mutta Accept-aikojen klassikkolevytyksiin verrattuna soolomateriaali vielä kalpenee. Ehkei Udo edes tavoittele mitään uutta Balls To The Wallsia tai Russian Roulettea, vaan haluaa tehdä tämän päivän mahdollisuuksien mukaan omanlaistaan musiikkia.

Joka tapauksessa, tälle levylle kokoonpanossa oli tapahtunut vaihdoksia, kun molemmat kitaran vinguttajat lähtivät vaihtoon ja Stefan Kaufmannin sekä Igor Gianolan korvasivat venäläinen kitarasankari Andrey Smirnov ja kotimaisittain mielenkiintoinen nimi Kasperi Heikkinen. Heikkinen ei ehtinyt levylle soittohommiin, mutta jo seuraavassa levytyssessiossa on varmasti jo Heikkisen aika. Kokoonpanon vaihtelut ovat tehneetkin pelkästään hyvää, sillä aiemmat hieman konemaisen ja pelkistetyn soundimaailman omaavat levyt Rev-Raptor ja The Dominator ovat nyt vaihtuneet ilmavampaan, teknisempään ja rikkaampaan soittoon sekä soundeihin. Kunnon kitarasooloja kuullaan sekä U.D.O-musiikin asteikolla hienoja kappalerakennelmia on havaittavissa tietyissä biiseissä. Nimikkobiisi, junamaisen raskaasti kulkeva A Cry Of A Nation, raakaa kitarointia esittävä Metal Machine sekä komealla laukalla kulkeva Devil`s Bite kuuluvat levyn parhaimmistoon. Levyn alkupuoli onkin siis kovaa tavaraa. Välissä kuullaan pakollinen U.D.O-ballaadi, jossa vanha, äkäinen ja hieman vittuuntunut Accept-legenda ei ole koskaan ollut parhaimmillaan, silti nämä kuitenkin ovat mukana levyltä toiseen. Tuovatpahan tiettyä monipuolisuutta levylle.

Levy on yllättävän pitkä, 15 biisiä, joten jolle kulle saattaa tulla kyllästymisen maku tasaisen junttaavasta, mutta toisaalta paikka paikoin nopeastakin hevitykityksestä. Silti, jokainen biisi pystyy tarjoilemaan edes jotain pientä uutta eikä väliinputoajia ainakaan tällaiselle kokeneemmalle U.D.O-fanille levyltä löydy. Loppupään parhaimmistoa edustavat rytmikäs Take My Medicine sekä Stay True. Levy loppuu vähän rauhallisempiin biiseihin nimeltään When Love Becomes A Lie sekä Book Of Faith, jotka kyllä kieltämättä lopettelat levyn loppuun hienosti nopeampin kaahauksien jälkeen.

Parannusta edellisiin levyihin siis on tullut monessakin asiassa ja tuntuu, että helvettikin jäätyy aiemmin ennen kuin Dirkschneiderin sotaratsulta loppuisi ääni. Bändi on siis täydessä terässään ja monet biisit sopivat livesetteihin kuin maastohousut Uudon jalkaan. Luulen, että nyt vasta U.D.O:n löytäneet voivat aloittaa tästä levystä, koska meininki on kuitenkin musiikillisesti hyvinkin samanlaista kuin soolouran alkupuolella. U.D.O on bongattavissa kesällä Kuopiorockista sekä myöhemmin syksyllä Nosturista, joten mahdollisuuksia nähdä tämä saksalais-venäläis-suomalais-italialaisbändi kyllä löytyy

4+/5

 

[Evil]

Alice In Chains - The Devil Put Dinosaurs Here


Näin kirjoitin kolmisen vuotta sitten edellisestä AIC-albumista Black Gives Way To Blue:

Miinus tulee siitä, että toivottavasti/mahdollisesti/luultavasti seuraava Alice In Chains -lätty lyö vielä suuremmalla ällikällä kuin tämä.

10-

Nyt tuo seuraava lätty on käsissä ja pyörinyt soittimessani toistakymmentä kertaa. Löikö levy ällikällä? No oikeastaan ei. The Devil Put Dinosaurs Here on pitkälti sellainen, kuin saattoi odottaakin: jatkoa edelliselle tyylillisesti. Erot tulevat sävellysten laadussa, jos tulevat.

Muutama ensimmäinen kuuntelukerta toi mieleen vanhan sananlaskun hyvistä ja huonoista uutisista. Hyvä uutinen on se, että AIC kuulostaa itseltään eli pelaa selkeästi vahvuuksillaan. Maalailevat lauluharmoniat, Cantrellin messevä kitaratyöskentely ja komppiparin jykevyys ovat juuri sitä, mitä Alicelta on totuttu odottamaan. Tuttua herkkua korvakäytäville.

Huono uutinen oli aluksi se, että biisit eivät oikein tahtoneet erottua toisistaan. Keskitempossa möyrivä riffijärkäle seurasi toistaan ilman suurta variaatiota tai kertakouraisulla tarttuvia hittejä. Verrattuna edelliseen albumiin, jolla vaihtelua oli suuresti melodisten, raskaiden ja jopa semipsykedelisten biisien välillä, tuntui uutukainen tasapaksulta pökäleeltä josta ei oikein meinannut saada otetta.

Vaan pelko pois. Lisäkuuntelut toivat helpotuksen, kun kappaleiden luonne alkoi hahmottua. TDPDH vaatii vain enemmän aikaa avautuakseen kuin edeltäjänsä, mutta palkitsee kuulijansa pomminvarmasti. Avausbiisi Hollow, tyrnän bassoriffin johdattama sinkku Stone, melodinen Voices sekä maalailevampi nimiralli nostavat heterogeenisiä päitään levyn alkupuoliskolla, ja kun loppupuolikin paljastaa salansa vähitellen, voidaan helposti todeta käsissä olevan oiva lisä Alice In Chainsin kronikkaan.

Pahat kielet väittävät nyky-Alicen olevan lähinnä coverbändi, mutta olen jyrkästi eri mieltä. Se on ja ei ole sama bändi kuin viime vuosituhannella. Layne Staley ei tule takaisin, mutta Jerry Cantrell ja kumppanit ovat päässeet asiasta yli ja tekevät edelleen hienoa, persoonallista rockiaan. Kaikkien muidenkin olisi hyvä päästä. Musiikki on hyvää, ja se riittää oikeutukseksi musiikin tekemiseen.

9+


Stone (video): Alice In Chains - Stone - YouTube
Hollow (live): Alice in Chains Performs - YouTube (Huomaa teksti "LSMS" Sean Kinneyn bassorummussa.)

 

[Pavlikovsky]

John Fogerty - Wrote A Song For Everyone

Sellainen nelisen vuotta on kulunut siitä, kun John Fogerty kavereineen julkaisi edellisen The Blue Ridge Rangers Rides Again-nimisen pitkäsoittonsa, joka oli oikeastaan hyvin puhdas kantrilevy. Tuolloin noihin studiokavereihin kuului niinkin mitään sanomattomat The Eaglesin Don Henley sekä Timothy B. Scott. Vierailipa levyllä myös itse Pomo Springsteen.

Homman nimi on oikeastaan nyt vähän samanlainen eli soittokavereita riittää studiossa ruuhkaksi asti, mutta nyt kunniaa tehdään mestarin omille Creedence-aikojen klassikkoraidoille höystettynä muutamalla uudella kipaleella, jotka ovat Fogertyn itsensä laulamia sekä tekemiä. Usein tällaiselle ns. vanhojen ikivihreiden biisien kierrätyslevylle pitää saada tunnetta, energiaa, jotain uutta sekä kovia soittokavereita, jotta levystä saadaan jotain uutta irti. Tässä onnistutaan mielestäni nyt kohtuullisesti. Mukana oli nyt tuttuja kantrinimiä ainakin kyseistä musaa kuunteleville. Levy alkaa Fortunate Sonilla Fogertyn ja Foo Fightersin yhteiskäsittelyssä ja kupletin juoni tehdään heti selväksi. Grohl pystyy intensiivisellä laulullaan selkeästi nostamaan jo ennestään menevän Fortunate Sonin jytäkerrointa. Almost Saturday Night svengaa mukavasti ja iloisesti Keiht Urbanin kanssa. Lodi vedetäänkin sitten Johnin jälkikasvun kanssa hienosti läpi. Mystic Highway on uusia biisejä ja kantrilinjalla jatketaan, mutta biisi on mukavan simppeli ja taattua Fogertya. Lisää klassikkoja tarjoillaan Born On The Bayoun muodossa, jossa mukana Detroitin paha poika Kid Rock. Bad Moon Rising meneekin Zac Brown Bandin kanssa erittäin luontevasti siinä missä Who`ll Stop The Rain Bob Segerin kanssa, joka kuuluu levyn parhaimmistoon. Hot Rod Heart, Have You Ever Seen The Rain sekä ansaitusti viimeisenä Proud Mary päättävät levyn. Proud Mary ainakin hieman yllättää jopa kuuntelijaa ensin hitaalla alullaan.

Train Of Fools kuuluu myös uusiin Woodstock-legendan biiseihin, jossa Johnny-boy todistaa äänen olevan edelleen tallella. Kyllähän paljon kuullut ja kieltämättä rockin klassikkoina olevat Creedence-hitit saavat uutta väriä tällä tavalla ja sovitukset sekä tulkinnat ovat paikka paikoin hienoja. Kysymys toki herää, että antaako levy sittenkään tosi CCR/Fogerty-fanille loppupeleissä yhtään mitään? Tosi CCR-fanit ovat kuulleet varmasti monenmoista versiota Proud Marysta, Fortunate Sonista tai Bad Moon Risingista. Pääasia kuitenkin lieni nimenomaan hauskanpito sekä klassikkojen uudelleen elävöittäminen. Uudet Fogertyn muutamat biisit todistavat kuitenkin edelleen sen, että legendan oma sävellyskynä on vielä jokseenkin terävänpuoleinen, joten ihan levyllinen uusiakin biisejä voisi olla varteenotetta vaihtoehto seuraavaksi. Joka tapauksessa Fogerty on ikäpolvensa energisimpiä vaareja, mitä tulee tämän ikäpolven rock-sauruksiin ja livenä mies on edelleen hyvässä lyönnissä bändeineen. Tähän nojaten uskon levytysuran jatkuvan vieläkin ja sitä myöten keikkailun, aina ne CCR-hitit on mukava kuulla uudestaan livenä toivoen toki samalla, että uusiakin biisejä olisi tarjolla ettei homma mene ihan jukeboksiksi.

3½/5

 

[Saasta]

Arvostelenpa pari levyä, joihin olen hurahtanut aivan täysin. Toinen on melkoisen tuore ja toinen hieman vanhempi, mutta kuitenkin tämän vuoden puolella ilmestynyt. Molemmat ovat bändiensä kakkoslevyjä (tunnetusti se vaikein levy ekan levyn breikkaamisen jälkeen). Ihan heti ilmestymisen jälkeen ei ole järkeä näitä arvostella, koska alkuhurmiossa tulee helposti arvosteltua yläkanttiin. Nyt molemmat ovat kerenneet pyörähtää ainakin sen puolen sataa kertaa ja ehkä nyt on aika.

Ghost - Infestissumam
Tämä joidenkin mielestä ylikaupallinen ja muovinen, saatanallista sanomaa levittävä ja kaavut päällä heiluva Ruotsin lahja vanhan koulun doom/heavy metallille. Debyyttialbumi Opus Eponymous löi minulta, Mertarannan sanoin, sananmukaisesti paskat housuun. Uskomaton yhdistelmä Blue Öyster Cultia, Mercyful Fatea, Black Sabbbathia ja jotain indiepopin tyylistä musisointia. Odotukset tätä toista levyä kohtaan olivat lievästi sanottuna varovaiset, mutta kyllähän nämä naamaripellet onnistuivat vähintäänkin loistavasti. Infestissumam on Opus Eponymousta popimpi ja kliinisempi. Siitä puuttuu debyytin "tunkkainen" äänimaailma, joka oli vähintäänkin sopiva tuohon ensimmäisen levyn tyyliin. Infestissumamilta puuttuu debyyttilevyn kaltaiset timantit (varsinkin Elizabeth ja Ritual), mutta se on monipuolisempi. Levyllä tyyli vaihtelee todella paljon ja se kieltämättä tuntuu välillä aikamoisen sekavalta. Levy ei ole Opus Eponymouksen tasoinen kokonaisuus, vaikka onkin monipuolisempi. Jotenkin Infestissumam on tasapaksu ja ainoa erityisesti mieleenpainuva hetki koko lätyllä on Year Zero:n kertsi. Ghost ei yllä tällä ensimmäisensä tasolle, mutta Infestissumam on kyllä todella hyvä levy. 7,5/10.

Battle Beast - Battle Beast
Battle Beast löi jo demoillaan kehiin sellaista energiaa ja nostalgiaryöppyä, että huhhuijaa. Ensimmäinen levy Steel ilmestyi 2011 ja pyörähteli kyllä autossa todella pitkään (pyörii itse asiassa vieläkin). Tästä bändistä tulisi kaikenmaailman Sonata Arcticoiden ja muiden kikkelihevareiden ottaa mallia, miten kiljulaulannassa ja saatanallisen nopeassa soittamisessa on sitä munaa. Ja hauskintahan (hehe, onpa tosiaan hauskaa) on vielä se, että bändissä on naisvokalisti. Steelillä lauluja luikautteli Nitte Valo, joka oli ääneltään aivan suvereeni. Toiselle levylle vokalisti vaihtui ja itselläni oli todella kova pelko, että nyt menee hyvä bändi täysin pilalle kun noin vahvassa roolissa ollut jäsen vaihtuu. Tilalle tullut Noora Louhimo vetelee hyvin paljon samalla tyylillä ja eipä voisi parempaa korvaajaa toivoa. Aivan samalle tasolle hän ei kuitenkaan yllä. Battle Beastin kakkoskiekko on nyt ollut auton soittimessa parisen viikkoa ja nyt vasta alkaa vähän kyllästyttää. Tämän tyylinen musiikki yleensä alkaa kyrpimään siinä viiden kerran jälkeen. Battle Beast tekee kuitenkin tätä niin tunteella ja taidolla, että koko ajan löytyy uusia koukkuja. Battle Beast ei ole powermetallia. Battle Beast on yhdistelmä Judas Priestiä, W.A.S.P.ia, Manowaria, Iron Maideniä ja aika monia muita. Battle Beast on kuitenkin täysin tunnistettavissa omana itsenään, eikä tyydy pelkästään kopioimaan esikuviaan. Battle Beastillä bändi jatkaa tunnistettavalla linjallaan ja tekee sen todella antaumuksella. Kappaleet ovat samalla tavalla vahvoja kuin ensimmäiselläkin levyllä ja sekaan ei ole tungettu taaskaan oikeastaan yhtään täytekappaletta. Tällä levyllä, vokalistin vaihdoksesta johtuen, ei päästä aivan debyytin tiukkuuteen, mutta itse sisältö (ja sisällöllä en tarkoita sanoituksia, ne ovat edelleen typeriä) on jopa debyyttiä kovemmalla tasolla. Tässä on kaikesta huolimatta tämän vuoden tähän asti paras levytys, johon olen kerennyt perehtyä. Long live the 80's! 8,5/10.

Ja vertaamista noiden bändien uusimpia aiempiin levyihin on vain yksinkertaisesti mahdotonta välttää. Sen verran huikeita molempien debyytit olivat.

 

[Evil]

Black Sabbath - 13


Black Sabbathin harteilla on valtava painolasti. Käytännössä yksin raskaan, hevinä tunnetun rockmusiikin tyylisuunnan omalla vallankumouksellisella toiminnallaan kehittänyt yhtye on vastuussa genrensä kovimmasta kuuden suorasta (Black Sabbath, Paranoid, Master of Reality, Vol. 4, Sabbath Bloody Sabbath, Sabotage), ja kaikkea sen jäsenten yhdessä tai erikseen tekemää musiikkia peilataan väistämättä noihin ajattomiin mestariteoksiin. Ei ole aina helppoa olla edelläkävijä.

Ozzy Osbournen saatua Sabbathista kenkää 70-luvun lopussa jakaantui Sabbath osiin, jotka olivat yhteisiä saavutuksia pienempiä. Toki hienoja albumeita syntyi siellä täällä vuosikymmenten mittaan (Sabbathin Dio-levyt, Ozzyn ensimmäiset soolot, Iommin ja Glenn Hughesin Fused...) mutta ei ollut vaikeaa huomata tietyn magian kadonneen. 90-luvun lopulla alkuperäisnelikko alkoi kuitenkin kokoontua yhteen säännöllisen epäsäännöllisesti, tehdä kiertueita ja livelevynkin julkaisivat.

Originaali-Sabbathin täyspitkä studiolevy on siis ollut jo pitkään odotteilla, ja vääjäämättä sitä kohti on menty. (Aivan täysin alkuperäisyys-määre ei nytkään täyty, ja siitä saamme kiittää oletettavasti Sharon Osbournen ahneutta sekä ylenkatsetta Bill Wardia kohtaan, mutta siitä en nyt viitsi tämän enempää.) Uusi Sabbath on taatusti yksi 2000-luvun odotetuimpia ellei odotetuin hevilevy.

Kuten sanottua, Sabbathin harteilla on painolasti. Miten vastata klassisten albumien heittämään haasteeseen? Kuinka ylittää Paranoid, tai päästä edes lähelle? Ylittämisestä kukaan järjissään oleva ihminen tai Ozzy tuskin edes haaveili, mutta lähelle päästään. 13 on nimittäin helvetin hyvä levy, ja ennen kaikkea se kunnioittaa sitä mistä Black Sabbath on tunnettu. Se ei koukkaile vieraille laulukunnaille eikä flirttaile minkään uusien tyylisuuntien kanssa. Ensisävelistä lopun sateeseen ja kaukaisuudesta häilyviin kirkonkelloihin se kuulostaa nimenomaan Black Sabbathilta.

Ozzy Osbournen laulukunto pelotti ehkä eniten, mutta Hullu-Ossi vetää nämä kappaleet erinomaisesti. Ääniala on madaltunut eikä samanlaisiin kiekaisuihin kuin kulta-aikoina edes pyritä, mutta julmetun vakuuttavasti Ozzy biisit tulkitsee. Tony Iommi soittaa kuin Tony Iommi, ja riffikynä on terävämpi kuin miesmuistiin. Geezer Butlerin notkea mutta miehekkäästi mörähtelevä basso sitoo joustavasti Iommin kitaran rumpuihin, joita soittaa joku tyyppi jostain nuoriso-orkesterista. Ihan hyvin se vetää, vaikkei ole Bill Ward.

Entäs biisit? No, ne ovat hyviä. Useissa kappaleissa Sabbath lainailee menneisyydestään tunnelmia, mutta ei silti suoranaisesti kopioi itseään. Ei tämä ole tribuuttibändi, tämä on aito asia! Avauskappale End of the Beginning muistuttelee alkupuoliskollaan Black Sabbathin klaustrofobisesta tunnelmasta; Zeitgeist perkussioineen koukkaa Planet Caravanin maisemiin; Damaged Soulin huuliharppu vongahtaa kuin The Wizardilla ammoin... Viittauksista huolimatta biisit ovat uusia, henki vain on Sabbathin henki ja hyvä niin.

Sanoituksista vastaavat valtaosan kynäillyt Butler sekä paikoin jelppinyt Osbourne, ja nekin ovat pitkälti vanhan Black Sabbathin hengen mukaisia. Elämää ja kuolemaa, Jumalaa ja Saatanaa, välillä maallisempiakin aiheita. Sotaakin sivutaan, kuten on totuttu. Dear Father kertoo surullisen tarinan hyväksikäytöstä olematta imelä tai liian osoitteleva. Kannet ovat Sabbath-henkiset, eikä edes Rick Rubin ole tuottajan pallilla onnistunut pilaamaan semiautenttista aikamatkaa vuoteen 1974.

Nyt fariseukset pitkin maailmaa rutisevat siitä, että tämä ei ole Paranoid eikä Vol. 4. Ei sen tarvitsekaan. 13 on osoitus siitä, että Black Sabbath elää, vanhempana ja ehkä hieman seestyneenä, mutta ylpeänä perintöään katsellen ja sitä kunnioittaen. Jos uusi, aloitteleva hevibändi olisi tehnyt tämän, se varmasti kelpaisi näille naukujillekin. Se julistettaisiin vuosikymmenen albumiksi. Koska kannessa lukee Black Sabbath, on vastaanotto varmasti jakaantuneempaa. Minä ainakin rakastan tätä levyä jo nyt, ja rakkaus tulee takuulla syvenemään ajan kuluessa.

(Kannattaa hankkia 13:sta tuplaversio. Bonuslevyn kolme uutta biisiä ovat taattua laatua nekin.)


9½

 

[Jaws]

Five Finger Death Punch - The Wrong Side of Heaven and the Righteous Side of Hell, Volume 1

5FDP julkaisi ensimmäisen puoliskonsa uudesta tuotannostaan. Materiaalia tuli niin paljon, että albumi julkaistaan kahdessa osassa: toinen puolisko alkaa kuulua raskaan metallin ystävien ämyreistä syyskuun lopulla. Ensimmäinen julkaisu albumista on kestoltaan 52 minuuttia.

Bändi kertoi mediassa olevansa yhteishengeltään tiiviimpi kuin koskaan, ja tämän johdosta uusi tuotanto kuulostaa jopa entistä tuotantoa paremmalta. Tämän lausunnon kuultuani totesin itsekseni, että saa olla kovaa settiä tulossa, mikäli meinaavat edellisestä albumistaan (American Capitalist) paremmaksi pistää.

Ensimmäinen volyymi ei pettänyt odotuksia. Albumilla on paljon vierailevia esiintyjiä, ja mielestäni varsin onnistuneesti. Lähes jokainen biisi on raakaa tykitystä kauttaaltaan. Onnistuneimpina vetoina pidän kappaleita "Watch You Bleed", "Burn MF" ja "I.M.Sin". 5FDP yllätti myös tekemällä cover-version LL Cool J-nimisen räppärin "Mama Said Knock You Out"-biisistä. Kertakaikkisen onnistunut cover.

Uskomattoman laadukasta tuotantoa jälleen kerran viiden sormen tappolyönniltä. Albumin toista osaa odottaa jo vesi kielellä. Toiselta osalta on myös lupa odottaa silkkaa euforiaa alusta loppuun.

5/5 - taas.

 

[Pavlikovsky]

Deep Purple - Now What!?

Vanha brittihevin legenda se vielä kunnostautui vanhoilla päivillään studiossa kahdeksan vuoden tauon ja monien keikkakiertueiden jälkeen ja rykäisi loppukevääksi uuden studiolätyn. Tätä kiekkoa itseasiassa olin odottanut pitkät vuodet hieman tasapaksun Rapture Of The Deepin jälkeen ja näin nyt kun koko kesä on levyä enemmän ja vähemmän kuunneltu, niin jokusen sanan tästä voisi sanoa.

Nuo kahdeksan vuotta ovat vieneet Purplea bändinä eteenpäin ja yhtenäistänyt muutenkin ikämiehiä, sen levyllä kuulee. Siinä missä edellinen Rapture Of The Deep oli soundillisesti aika kehnoa tavaraa ja muutenkin profiililtaan enemmän taustamusiikkia, niin Now What:illa biisirakenteet ovat paljon toimivempia, kappaleissa on energiaa ja Purplemaista voimaa eli hammondien ja kitaran yhteispeliä mukavasti. A Simple Song käynnistää levyn rauhallisesti, mutta pelkkä ballaadi ei ole kyseessä, tässä jo näytetään että vanha koira on oppinut vielä uusia temppuja eikä tässä tehdä nyt mitään väkinäistä jäähdyttelylevyä vaan tanakkaa seniorimiesten rockia. Weirdistan, Out Of Hand, Hell To Pay, Body Line....levyn alkupuoli on täynnä räväkkiä rokkivetoja, joista kuulee tuoreudun ja sen, että biiseihin on oikeasti käytetty aikaa. Onhan levyllä muutama ehkä hieman omaan korvaan laahavampikin ja ei niin tiukka biisi, mutta levy pysyy mielestäni loppuun asti varsin tasaisena. Loppupuolelta suosikkeja ovat Apres Vous sekä Vincent Price.

Liikaa Purple ei ole alkanut muuttaa tyyliään vaan mielestäni tässä kaahataan parhaimmillaan 10 vuotta vanhan Bananas-levyn tahdeissa mikä on mielestäni paras tästä Purplen viimeisimmän kokoonpanon levytyksistä ja tämä on paljon sanottu. Muutenkin, kun Deep Purple nimellä tehdään musiikkia niin rima nousee heti kättelyssä varsin korkealle, mutta niin nuoremmat kuin varttuneemmatkin fanit tietävät, että tämä ei ole enää se sama virtuoosimainen rock-hittikone kuin 70-luvun alussa. Purple on aina ollut mielestäni enemmän kuin osiensa summa, mutta pitää edelleen hämmästellä miten taitava ja monipuolinen kitaristi Steve Morse on ja miten Ian Paice on rumpupatteriston takana edelleen kiistattomia oman alansa mestareita. Don Aireyn uruista päästellään ulos voimakkaimpia urkusoundeja sitten edesmenneen Jon Lordin. Ian Gillanin ääni ei tietenkään ole enää entisellään, ei se voi olla hänen laulutyylillään, mutta hoitaa leiviskänsä edelleen taidokkaasti ja sillä tavalla oikeastaan miten hän on viime vuosina Purplen keikatkin vokalisoinut.

Hieno "comeback"-levy tämä on jos niin voidaan sanoa, kun 8 levytöntä vuotta on varsin vähän Purplen ikään nähden, mutta soittamisen riemu joka tapauksesta levyltä raikuu komeasti. Ei tämä bändin joutsenlaulu-levyksi ole jäämässä, mitä tulee bändin kommentteihin ja niinhän se on, että vierivä kivi ei sammaloidu. Kunhan seuraavaa levyä ei seuraavaa 8 vuotta tarvitse välttämätä odotella, niin että välissä potkaistaan ulos enemmän ja vähemmän tasokasta livelevyä.

3/5

 

[Christian74]

Kiitokset Pavlikovskylle! olipa melkoinen sattuma, sillä tulin kurkanneeksi tämän otsikon alle mielessäni juurikin Purplen viimeisin julkaisu ja eilisiltana olit arvostelusi laittanut kuin tilauksesta!
Tämä menee kyllä ilman muuta hankintalistalle, olen bändistä pitänyt aina.

 

[Jaws]

Five Finger Death Punch - The Wrong Side of Heaven and the Righteous Side of Hell, Volume 1

5/5 - taas.

Aiemmin tuli arvosteltua 5FDP:n uutuusalbumin ykkösosa. Kakkosvolyymiä on ehtinyt nautiskella jo jonkin aikaa, ja nyt kun on tarpeeksi kosketuspintaa, rohkenen tämän toisenkin puoliskon arvostella.

Five Finger Death Punch - The Wrong Side of Heaven and the Righteous Side of Hell, Volume 2

Odotukset olivat nostettu lähes maksimiin, olihan ykkösosa kuin dynamiittia. Toisen osan uumoilin yltävän lähelle ykkösosaa, mutta hiukan vaisummaksi. Ensivaikutelma kevyehkön singlen (Battle Born) kuuntelemisen jälkeen jätti kysymyksiä: Olisiko albumin toinen osa kauttaaltaan kevyempää metallia, ja olivatko kaikki paukut ladattu tajunnan räjäyttävään ensimmäiseen puoliskoon?

Kestoltaan 40 minuutin albumi alkaa kolmella vakuuttavalla biisillä. Alkutahdit lyövä Here to Die on totuttua, mutta laadukasta perushumppaa, joka ei petä. Viimeistään kolmas kappale Wrecking Ball saa vakuuttuneeksi, että hempeilylinjalle ei ole taaskaan lähdetty, vaan yhtye jatkaa hyväksi todetulla linjalla.

Levyn keskivaiheilla tulee pari suvantokohtaa, koska se on asteen kevyempi. Single Battle Born on kelvollinen, muttei albumin ehdotonta kärkeä. Cold on bändille epätavallinen kiskaisu: Black Blood Orchestran versiosta muokattu oma versio, joka jää yllättävän pliisuksi. The Agony of Regret on kestoltaan alle kaksi minuuttia, ja ilman vokaaliosuuksia herättää ihmetystä - mikä tämän kappaleen kontribuutio on albumilla?

Noin muutoin albumista ei ole pahaa sanottavaa. Loppuosuus on täyttä timanttia, A Day In My Life pudottaa tuolilta kaikessa loisteliaisuudessaan. Levyn cover eli House of the Rising Sun on onnistunut, My Heart Lied ja Let This Go ovat laadukkaita vetäisyjä. Levyn keskivaiheet puolestaan pelastaa ehkä albumin paras raita, eli Cradle to the Grave, joka on ehdoton suosikkini biisin A Day In My Life ohella.

Todella vakuuttavaa työtä taasen. Täyttä kymppiä koko levylle ei viitsi antaa, koska pientä kritisoitavaakin löytyy.

Kakkososalle 5-/5 ja täten molempien osien yhteisarvosanaksi 10-/10.

 

[Pavlikovsky]

Leslie West - Still Climbing

Vanha Woodstock-legenda se pysyy omaksumalleen tyylilleen uskollisena. Vanhan Mountain-konkarin Leslie Westin viimeisin kiekko näki lokakuussa päivänvalonsa ja tämän musiikin alalajikkeen fanit saivat mitä olivat tilanneetkin. Olisiko vuonna 1969 bändinsä kanssa Woodstockissa esiintynyt Leslie uskonut, että vuonna 2013 mies julkaisee järjestyksessään jo 13. soololevynsä (jos debyyttilevy Mountain-nimellä julkaistu julkaisu lasketaan Leslien levyksi) ilman toista jalkaa? Enpä usko. Uuden levyn teema on Leslien eletty elämä sekä tuntemukset siitä kuten esim. juuri tuo jalan menetys diabeteksen takia ja sen pystyy helpohkosti lyriikoista huomaamaan.

Levyn avaa vahva bluespohjainen lähes hevirockia lähentelevä veto vahvalla jytäriffillä nimeltään Dyin`Since The Day I Was Born ja heti perään kuullaan kunnon bluespaatos yhdessä toisen bluesin grand old manin kanssa eli raidalla Gibsoninsa kanssa myös Johnny Winter. Seuraavaksi Fade Into You alkaa varsin rauhallisesti akustisesti, mutta biisi kasvaa sitä mukaa mitä enemmän Leslie kuusikielistä keppiään kurittaa. Muita mainitsemisen arvoisia kelpo raitoja ovat ehdottomasti Feeling Good, jossa äänijänteitään yhdessä Leslien kanssa kokeilee Twisted Sisterin Dee Snider sekä Hatfield Or McCoy, jossa kuullaan Leslien raskasta kitarointia bluesvetoisessa kappaleessa jossa on erittäin toimiva kertsi, näissä Weinstein on omimmillaan. Lisäksi mies tulkitsee vanhan Mountain-klassikon vuodelta 1969, Long Redin, uudestaan tällä levyllä ja kieltämättä hyvältä kuulostaa tämän päivän soundeilla sekä hieman svengaavammalla otteella. Lisäksi When A Man Loves A Womanissa mukana nykybluesin merkittävimpiä nimiä eli Johnny Lang eli kyllä Leslie tietää tämänkin päivän kovat bluesin vinguttajat.

Niin kuin kuvailuista voi huomata, niin Leslie on tuonut hieman kavereitaan tuttuun tapaan vierailemaan levylle, jotka ovat tälläkin levyllä varsin korkeatasoisia kavereita musiikin saralla. Silti, levy on niin Leslie Westiä kuin tämä 68-vuotias bluespohjaisen rockin ikämies pystyy vain tekemään. Pakko on kyllä hattua nostaa, kun tällaista musiikkia tehdään tällaisissakin olosuhteissa, joissa joku olisi saattanut nakata kitaran täysin nurkkaan. Leslie oli kuitenkin todennut ettei voi olla tekemättä sitä mitä on aina tehnyt. Ja kyllähän mies osaa, kovan kitaroinnin lisäksi vanhan mestarin biisintekokynä on ollut jälleen harvinaisen terävä. Jos jotain olisin jäänyt kaipaamaan, niin jotain yhtä karheaa ja pelkistetyn raakaa bluesvetoa, mutta ei enempää mielestäni voi vaatia tältä mieheltä, joka ei omien sanojensa mukaan pysty kaikkialla edes keikkailemaan johtuen siitä että pyörätuolilla liikkuminen tuottaa liian suuria vaikeuksia. Levynä tämä on ehkä pykälän tai kaksi napsua kevyempi kuin edeltäjä Unusual Suspect, mutta biisirakenteet ovat kyllä vähintään samaa tasoa jollei parempia. Leslie ei pyörää uudestaan keksinyt, mutta näytti kyllä nuoremmilleen ettei bluesrockin vanha kaarti ole vielä vähään aikaan todellakaan luovuttamassa. Ehkä mies voisi jälleen elävöittää Mountainin uudelleen ja jos rumpuihin saataisiin toinen vanhan liiton rockin tervaskanto ja originaali kannuttaja Corky Laing, niin nostalgiakerroin olisi erittäin korkealla!

3½/5

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Varsin osuva nimi Leslie Westin levylle tuo Still Climbing. Olihan Climbing! Mountainin ensilevy, sikäli kun tuo Westin Mountain -niminen levy pitää tulkita Westin sooloksi. Ja mitäpä yksijalkaiselle kitaramonumentille paremmin sopisi puhekuplan tekstiin kuin Still Climbing. Ihmisvuori kiipeää vielä kohti kukkulan lakea Kuvitteellisessa Länkkärissään, vaikka moni muu on jo ehtinyt väsähtää matkalla.

Vaikka Westin tyylilaji on miljoonien kitaristien soittamaa raskasta ja hivenen perinnetietoista rockia, on Ihmisvuoren soitto aina yhtä tunnistettavaa. Ei maailman näppärin eikä monipuolisin soittaja, osaava toki, mutta Leslien soiton sävy on kuin allekirjoitus.

 

[Pavlikovsky]

aikka Westin tyylilaji on miljoonien kitaristien soittamaa raskasta ja hivenen perinnetietoista rockia, on Ihmisvuoren soitto aina yhtä tunnistettavaa. Ei maailman näppärin eikä monipuolisin soittaja, osaava toki, mutta Leslien soiton sävy on kuin allekirjoitus.

Hienosti kääpiö taas tiivistit olennaisen osan asiasta. Leslie on sen verran monta vuosikymmentä pyörinyt noissa piireissä, että kitarasta kuulee beti, että nyt on Mountain-nokkamies asialla. Ihan kuin tämän pidempäänkin tätä musiikkia kuluttanut kuulee varmasti heti milloin on Billy Gibbons, Buddy Guy, Blackmore, Beck, Page tai Hendrix asialla. Westille tunnusomaista on tosiaan ollut tuo teema jonka mies on sanonut, että "hänen kitaransa pitää kuulostaa siltä että soitetaan kolmea kitaraa yhtä aikaa" ja siinä legenda on eittämättä onnistunut.

Tuo Climbing! vertaus on hyvä haku, koska tämän levyn nimi on tosiaan sieltä vuoden 1970 Mountain-debyytistä viitattu. Se levy vasta onkin silkkaa timanttia, kyllähän Mountain omalla tavallaan oli aikanaan sellaine jenkkien raskaampi painos Creamista, ainakin musiikilliset juuret ovat hyvin yhtenevät.

Tuota Leslien debyyttisoololevyä muuten vuodelta 1969 puolestaan sotketaan myös usein Mountainiin ja siitä on kahdenlaista tietoakin liikkeellä vähän, koska ensinnäkin levyn nimi on Mountain ja tuottajana oli tuleva Mountain basisti Felix Pappalardi, joten vähän makuasia pitääkö tuota jo Mountainina vai Westin soolona. Sieltähän tuo Long Red myös on valikoitu tälle uusimmalle levylle uudelleen soitettavaksi.

 

[Pavlikovsky]

Roger Daltrey & Wilko Johnson - Going Back Home

Kun kaksi tämänkaltaista alansa legendaa kohtaa musiikillisen yhteistyön ollessa teemana ja kun ns. uusia biisejä ei tarvitse lähteä väsäämään, niin jälki on, jos nyt ei ihan tehtaan takuulla, niin melko varmasti erittäin kelpo tavaraa niin kuin nyt! Haimasyöpä-diagnoosin jokunen tovi sitten saanut vanha Dr. Feelgood-kitaristi Wilko Johnson on mennyt jatkoajalla sairaudestaan jo tovin, mutta eipä ole tuo miestä hidastanut. Wilko on keikkaillut todella aktiivisesti käytyään Suomessakin ja mies on todella energisen oloinen soittamisen riemun ollessa ensimmäinen kuvaelma, minkä miehestä voisi tehdä.

Wilko päättikin tehdä The Who-legenda Roger Daltreyn kanssa yhdessä levyn, jossa kunnioitetaan vanhaa Dr. Feelgood-perintöä sekä muutenkin Wilko Johnsonin soolotuotantoa ja niinpä kyytiä saavat 10 Johnson/vanhaa Feelgood-biisiä + Bob Dylanin Can You Please Crawl Out Your Window?, jonka toki Wilko on vuonna 1981 myös julkaissut omana versionaan. Idea yhteislevystä oli ollut vanhojen britti-sotaratsujen mielessä jo kauempaa, mutta kun tieto Wilkon tilanteesta tuli ilmi, laittoivat miehet hösseliksi ja tosiaan homma toimii kuin junan vessa.

Nimikkobiisi kertoo heti levyn alussa, mitä on tulevan. Klassikko Going Back Home nykyaikaisilla soundeilla sekä loistavalla soittamisen ja laulamisen riemulla avaa upeasti alkutahdit levylle ja Ice On The Motorway sekä Sneaking Suspicion ovat mielestäni kaksikolta vähintään yhtä väkeviä näytöksiä. Muutenkin tiiviille levylle ei ns. ohilaukauksia mahdu ja kappalevalinnat on tehty järkevästi.
Niin kuin Wilko on jossain sanonut, hän on nauttinut soittamisesta enemmän kuin aikoihin ja sen voi levyltä kuulla. Aika on kohdellut myös Daltreyn rock-ääntä melko suopeasti ja kyllä vanhan The Who-vokalistin sieltä tunnistaa, vaikka tässä ei missään Won`t Get Fooled Again-tunnelmissa mennäkkään eikä tarvitsekaan, kun soitetaan Dr. Feelgood/Wilko Johnson-henkistä sielukasta kapakkarokkia.

Mikäli tämä jää Wilkon levytykselliseksi joutsenlauluksi, niin hienoon, kunniakkaaseen sekä mieleen jäävään albumikokonaisuuteen mies lopettaa. Tämä levy ei todellakaan jää levyhyllylle pölyttymään vaan tässä tiivistyy hienosti toisen legendan kanssa Wilkon musiikillinen ura sekä näiden kahden legendan ystävyys.

5/5

 

[Pavlikovsky]

The Tedeschi Trucks Band - Made Up Mind

Tämä teos julkaistiin viime elokuussa, mutta kriteerit täyttynevät uutuslevy-määritelmän kanssa.

Kyseessä siis uudemman polven southern rock-kitaristi The Allman Brothers Bandissakin kannuksiaan hankkinuyt Derek Trucksin vaimon, Susan Tedeschin järjestyksessään toinen soololevy, aiempi teos ilmestyi 2011. Ei aviomies Tedeschin bändissä tosiaan statistin rooliin jää sillä mies hoitaa lead-kitarat vaimon hoitaessa laulun sekä peruskompin. Bändiin kuuluu lisäksi enemmän ja vähemmän tuoreempia etelän aatelin soittajia aina saxofonista trumpettiin, joten iso yhtye kaiken kaikkiaan on kyseessä.

Kupletin juoni on ollut niin ensimmäisellä kuin tällä toisellakin Tedeschin soololla sama kuin ehkäpä tunnetumman muusikon, Derekin, soololevyillä eli aitoa sekä rehellistä bluesia yhdisteltynä soulilla sekä vanhoilla rhythm & blues-mausteilla. Tedeschilla on asiaan kuuluva sekä vankka nykyaikainen etelän naisen paikoin karhea blues-ääni, jota on mukava kuunnella. Ei siis mitään Janis Joplinin tyylistä räkäisyyttä, mutta ei sitä kaikkean kliineintäkään. Biiseissä on ilmavuutta sekä mukavaa harmoniaa sekä koukkuja, jotka erottavat tuotannon aivan perinteisestä, hikisestä juuribluesista. Kovin juurevalle honky tonk-rock`n roll-linjalle ei tässä lähdetä, mutta ei ole tarkoituskaan, tempo pidetään kurissa hyvien kappalerakenteiden avulla eikä kiire ole minnekkään.

Avaus- ja nimikkobiisi Made Up Mind on menevämpi veto, mutta Do I Look Wonderissa ja Idle Windissä kuullaan enemmän tunnelmallisempaa sekä kitaravetoisempaa blues-soulia. Whiskey Legsissä kuullaan "mutaista" Derekin kitarointia ja It`s So Heavyssa ja All That I Needissä pääsevät Tedeschin äänijänteet edukseen. Toiseksi viimeisin biisi The Storm, on myös upea esimerkki siitä mitä on todella tämän alan huippumuusikoiden yhteistyö.

Tedeschi Trucksin toinen soololevytys on toimiva paketti vähän kaikkea bluesin, soulin ja perinteikkään R&B:n voimin. Vaikutteita levylle ei kauaa tarvitse hakea ja kyllähän biiseistä kuulee sen mille musiikilliselle perinnölle tässä kumarretaan. Perinteikästä bluesia tai menevämpää blues rockia etsivä ei löydä välttämättä tältä levyltä haluamaansa, mutta jo soulahtavampaa blues-musiikkia etsivä voi tästä levystä pitää paljonkin. Tedeschin bändi varmasti julkaisee jatkossakin saman kaavan levyjä ja ura on vasta nousussa. Aviomies on julkaissut ABB:n ohella soolona jo nipun hienoja ja linjakkaita modernin etelän blues rockin levyjä, jotka ottavat vielä karkeassa vertailussa voiton näistä Tedeschin kahdesta, mutta Tedeschinkin levytykset ovat ehdottomasti paikkansa ansainneet, southern-musiikin kartalle mahtuu aina pätevä naislaulaja/kitaristi. Tästä friidusta kuullaan vielä!

3½/5

 

[Pavlikovsky]

Black Label Society – Catacombs of the Black Vatican

Jälleen on tuo "Amerikan Hynynen aktivoitunut" ja uusi BLS-levy on nähnyt päivänvalon. Edellinen Order Of The Black-nimeä kantanut levy muutamien vuosien takaa oli ajoittain taattua Wyldemäistä harrikkaheviä, vaikka liialliset ballaadit sotkivatkin kokonaisuutta. Tässä välissähän julkaistiin myös live "Unblackened". Yhtye on myös kokenut jo tavaksi tulleita muutoksia ja perinteikäs BLS-kitaristi Nick Catanese lähti omien projekteidensa pariin ja rumpupallinkin takana kun on mies vaihtunut tiheään sitten hieman pidempään yhtyeessä pysyneen Craig Nunemacherin.

Albumia on nyt ollut tehokuuntelussa ja kyllähän tätä tasapaksuus vaivaa, vaikkakin muutamia hienoja biisiaihioita BLS-mittakaavassa Sakke on levylle saanut ujutettua. Avausraita Fields Of Forgiveness, sinkkubiisi My Dying Time ja maltillisesti käynnistyvä Empty Promises ovat huippukohtia, mutta näidenkin kappaleiden kohdalla miettii että tulokulma on turhan turvallinen sekä hiottu.

Black Label Societylle tuntuu sopivan parhaiten nimittäin uran varhainen soundimaailma, joka oli karhea, raskas ja paikka paikoin epäselvän metelöivä. Nyt Wylde on keskittynyt selkeästi lauluun sekä hiotumpaan ja tuotetumpaan materiaaliin ja mielestäni nyt ollaan lähdetty vähän väärille kiskoille siitä mitä tämä yhtye aikanaan oli ja mitä se mainosti olevinaan. Vai voiko raitistunut Wylde enää laulaa kaljanjuonnista ja muusta asiaan kuuluvasta äijäilystä uskottavasti? Itseasiassa, Zakin viljelemät, paljon mielipiteitä jakavat, kitarapinch-viljelyt, ovat myös vähentyneet tälle levylle, josta Wylden on perinteisesti soitostaan aina tunnistanut ennen kuin tämä turpavärkki on suutaan avannut. Nyt tuntuu muutenkin, että lyyrisestikin ollaan menossa yhä enemmän mietteliämpään sekä pohdiskelevampaan tavaraan, vaikka se ei toki aina huono asia ole, mutta tälle bändille se ei istu. Se on vatikaani-levyn kunniaksi sanottava, että Order Of The Blackin kaltaista epätasaisuutta ei levyllä ole, vaan homma toimii kuin junan vessa valikoidulla tavalla alusta loppuun hittibiisien puuttuessa.

BLS on tasan tarkkaan Wylden bändi jo ylikorostetustikin ja piste, vaikka yhtyeessä on monia kelpo muusikoita esiintynytkin, kuten muuan Rob Trujillo. Levyvihko, jos mikä tämän todistaa, jossa Zakk poseeraa näyttävästi karujen maisemien ollessa taustalla muiden muusikoiden loistaessa täysin poissaolollaan ainoiden muiden levyllä olleiden muusikoiden merkintöjen ollessa pienellä maininnalla viimeisellä sivulla.

Saken kannattaisi nyt pohtia mihin suuntaan bändiään vie. Toki, livenä muutamat uuden levyn raidat toimivat varmasti vanhempien biisien täyttäessä settilistaa ja livenä homma on edelleen toiminut hienosti kokonaisuus huomioiden, mutta studiotoiminnan suhteen tämä levy ei ole ainakaan vienyt mielestäni BLS:sää parempaan suuntaan. Päinvastoin, alkunpään BLS:n fanille tämä levy voi olla tasaisesta biisimateriaalista huolimatta melkoinen takapakkia ottanut väliinputoaja. Olen edelleen sitä mieltä, että bändin debyytti Sonic Brew, Mafia sekä The Blessed Hellride ovat parasta mitä laulu-ja soitinyhtye on tarjonnut. Kaikissa noissa kolmessa aito BLS-tunnelma on läsnä.

2½/5.

 

[sekolust]

Impaled Nazarene - Vigorous and liberating death

Tästä bändistä tuntuu jokaisella metallidiggarilla olevan joku mielipide. Osa pitää aivan paskana, osa diggaa saatanasti ja kvlt-miehet vain tietyistä julkaisuista. Itse kuulun keskimmäiseen ryhmään ja vuosikausia jatkunut diggailu ei ole osoittanut laantumisen merkkejä.

Omaan korvaani tämä albumi kuulostaa hieman edellisen levyn kaltaiselta, tosin astetta raaemmalta ja rankemmalta. Mistään rankimmasta-ikinä-missään ei ole kyse ja esimerkiksi bändin alkupään tuotantoon verrattuna soittotaito on hioutunut. Näin tosin voisi olettaakin parin vuosikymmenen veivauksella. Uskoisin, että tämä levy palvelee kohtuullisen hyvin Road to the Octagonista diganneita ja vanhemman matskun perään halajava löytää enemmän tuttuja elementtejä kuin esimerkiksi Pro Patria Finlandialta tai Manifestista.

Settilistalla ensimmäinen oma huomioni kiinnittyi "puutteeseen". Sitä tutuksi tullutta vuohibiisiä ei nimittäin löydy mistään! Kun settilista ensimmäisen kerran julkaistiin, odotin tuon tulevan vielä bonuksena päälle. No ei tullut, mutta kolme suomeksi nimettyä rallia levyltä löytyy vastapainoksi. Näistä Riskiarvio sanoitus tuntuu aluksi melkoisen naiivilta ja tuo mieleen lyijykynän löytäneen amiksen runoilut. Muutaman kuuntelukerran jälkeen ainakin itse aloin löytää biisistä melkoisen sarkastisia piirteitä ja saman sanoman "julistamisen" kuin aiemminkin on paasattu. Kuoleman Varjot puolestaan tuo mieleen leikittelyn black metallin kliseillä, hieman samaan tapaan kuin Flaming Sword of Satan. Hyvä ralli kunhan ei liian vakavissaan lyriikoita pänttää. Sananvapaus sitten onkin parin sanan mittainen lyhyt veto, jonka olemassaolo on melkoisen pitkälti se ja sama.

Kokonaisuutena settilista tuntuu melko tasapaksulta. Käytännössä nämä 2-3 minuutin tiukat rallit eivät jätä kylmäksi, mutta kappaleet eivät tunnu erottuvan hyvässä eikä pahassa. Mielenkiinnolla odotan kuinka levy toimii livenä ja mitkä vedot toimivat lavalla parhaiten. Muutaman heikohkon clipin olen Youtubessa nähnyt, mutta tämä bändi täytyy kokea.

Kansitaide on ehkä humoristisin pitkään aikaan. Luurangot luukyrpineen tuppaavat vain toimimaan, varsinkin jos englanniksi miettii mitä verbillä "to bone" voidaan tarkoittaa. Itse en vielä tässä vaiheessa jaksa päättää sitä, toimiiko tämä lähestymistapa paremmin kuin "vakavampi" aihe. Ensivaikutelma oli kuitenkin tylympi (parempi) edeltäjällä.

Jaksaa ne Impukat vääntää. Nyt tuntuu vuorossa olevan hieman kliseisempi ja sarkastisempi tekele. Levy on mielestäni ihan hyvää kamaa, mutta vielä toistaiseksi en tätä klassikkojen joukkoon halua nostaa. Toki kyseisen bändin matskun kanssa on usein käynyt niin, että se "jokin" on vasta hieman myöhemmin avautunut.

Mennään nyt vaikka arvosanalla 3,5/5. Kiitettävää ei uskalla antaa ja missään nimessä tämä ei ole heikko veto.

 

[Pavlikovsky]

Nazareth - Rock`n Roll Telephone

Ensin hieman taustaa. Skottirokkareiden 23. studioalbumi on siinä määrin spesiaalitapaus, että se jää legendaarisen vokalistin, Dan McCaffertyn viimeiseksi levytykseksi Nazarethin riveissä. Tätä asiaa ei bändikään tiennyt vielä albumin nauhoituksen alkuvaiheissa, mutta kun McCaffertyn terveys alkoi pettää keikkaillessa pyörtymistenkin muodossa sekä sydän- ja hengityselinoireilun takia, niin bändi päätös oli aika selkeä, Rock`n Roll Telephone tulee jäämään viimeiseksi virstanpylvääksi mitä tulee McCaffertyn ollessa Nazarethin keulilla. Mitään Led Zeppelinin kaltaista kerrasta pillit pussiin-ratkaisua, ei Naz` kuitenkaan ole tekemässä, vaan yhtye ehti jo haalia uuden vokalistin, Linton Osbornen. Tästä sivuten hieman myöhemmin, mutta tosiaan bändi jatkaa uraansa tämän levytyksenkin jälkeen ja on itseasiassa jo keikkaillut tovin uuden laulajan kanssa.

"Uuden tulemisen" tämä on Nazarethin kolmas studioalbumi. Vuonna 2008 yhtye julkaisi sellaisen kaikkea kaikille-teemalla olevan Newz-albumi ja vuonna 2011 nostettiin hieman kaasujalkaa ja hieman tasapaksuhko Big Dogz näki päivänvalon. Uusi, McCaffertyn joutsenlaulu albumi Nazarethissa, peittoaa nuo kaksi aiempaa albumia monellakin mittaristolla, vaikkei edellisissä levytyksissä sinänsä juuri mitään erityistä vikaa ollut, tuore levytys vain sattuu kuulostamaan siltä Nazarethilta niin kuin Nazarethin pitääkin!

Heti avausraita Boom Bang Bang näyttää kaapin paikan ja ilmoittaa myös sen missä äänimaailmassa tällä levyllä liikutaan eli rosoisen raskaissa soundeissa. Danin ääni on hemmetin hyvänkuuloista ja ikä on edelleen vain kasa numeroita mitä tulee rokkivaareihin parhaimmassa tapauksessa. Heti seuraava vetäisy vain heittää lisää löylyä kiukaille, One Set Of Bones on varmasti raskaimpia ralleja mitä Naz` lienee koskaan nauhoittanut. McCafferty tulkitsee edelleen raastavan säröisesti ja isä-Agnewin basso sekä poika-Agnewin rummut tahdittavat biisiä eteenpäin kuin tavarajuna konsanaan. Back 2B4:llä kaasujalkaa nostellaan ja vuorossa puoliakustinen kantrihenkinen rallatus, jonka bändi on myös aina osannut. Seuraavassa kipaleessa, Winter Sunlightissa, siirrytään jo lähes pakolliseen rauhalliseen ballaadimaailmaan Love Hurts-hengessä ja kaikki ikään kuin pysähtyy.

Seuraavaksi kuitenkin nimikkobiisi palauttaa järjestyksen levylle niin kuin kunnon rock-levyllä pitääkin ja Punch A Hole In The Sky on kaukaista sukua Razamanazille, se on selvä jos mikä. Tämän jälkeen on jälleen kahden seesteisemmän ja hitaamman raidan vuoro jotka ovat Long Long Time ja The Right Time, mutta loppulevy vedetään vahvassa kitaravetoisessa rock`n roll tunnelmassa, joka on yhtyeelle ehdottomasti ominta. Näistä mainittavia ovat mukavan rennosti rullaava Speakeasy ja jyräävä God Of The Mountain, joka päättää varsinaisen levyn Nazareth-asteikolla riehakkaisiin fiiliksiin. Deluxe-versiossa on vielä muutama bonari sekä livekiekaisu, mutta itse omistan ihan normaalilevyn. Tiedä vaikka bonusbiiseissä oleva Wanna Feel Good olisi jonkinlainen läksiäisbiisi McCaffertylle eläkkeelle siirtymisen vuoksi, koska terveysongelmistakin kärsinyt skottiveteraani laulaa antaumuksella "I wanna feel good". Livevedot ovat vanhoja Nazareth-biisejä pääosin 70-luvulla, mutta joka yhtää bändiä on harrastanut kuunnellen ja keräillen pitkäsoittoja, niin näiltä kappaleilta ei liveversioina ole voinut välttyä.

Ohessa biisimaistiaisia youtubesta:
Boom Bang Bang: Nazareth - Boom Bang Bang (Rock Roll Telephone) - YouTube
One Set Of Bones: Nazareth - 02 - One Set of Bones - YouTube
God O The Mountain: Nazareth - God Of The Mountain (from Rock Roll Telephone) plus Set List - YouTube

Tässä se oli, Dan McCaffertyn hyvin suurella todennäköisyydellä viimeinen Nazareth-levytys ja myös luonnollisesti järjestyksessään 23. studiolevy. Oikeasti, hieno albumi McCaffertyn musiikilliseksi päätepysäkiksi, joka osoitti jälleen kerran mitä on oikea Nazareth eli vahvaa sekä paikoin vanhan koulukunnan raskasta hevirockia mausteltuna bluesahtavilla juuribiiseillä sekä ballaadeilla. Tämä levy palautti bändin jälleen tavallaan oikeille old school-raiteille kokonaisuudessaan ja levy on paljon yhtenäisempi sekä tasaisempi, mitä pari aiempaa kiekkoa. Tämän jälkeen uusi aikakausi alkaa Nazarethissa uuden vokalistin myötä, mutta minulle Nazareth on vain tämä kokoonpano, jossa McCafferty laulaa, koska Nazarethin musiikki kulminoituu kaikessa askeettisuudessaan McCaffertyn raakaan ääneen muiden ollessa enemmän ja vähemmän taustavaikuttajia. Nazareth nimen käyttö on edelleen perusteltua lakipykälien mukaan myös, koska Pete Agnewilla nyt ainoana alkuperäisenä jäsenenä on oikeus käyttää tuota nimitystä luonnollisesti, vaikka aikanaanhan myös jo kuopattu Manny Charltonin Nazareth keikkaili myös. Uusi bändi on kuitenkin täysin tribuuttibändi itselleen Nazareth plays Nazareth-hengessä ja saa nähdä aikooko yhtye studioon uuden laulajan kanssa Uriah Heep-mäisesti, todennäköisesti kyllä.

2008 pääsin näkemään Nazarethin Deep Purplen lämppärinä, hyvä että edes sen kerran, koska sen jälkeen ei yhtye Suomessa käynytkään. Uuden rosterin myötä tilanne, voi ollakin toinen, mutta onkin asia erikseen menenkö paikalle. Nazareth todisti, että se on myös ennen kaikkea ollut aina tehokas livebändi, jossa turhat ulkomusiikilliset sälät on jätetty pois ja on vain rujot ukot ja musiikki. Nazareth on tarjoillutkin minulle yhden tehokkaimmista keikka-avauksista mitä tulee nähtyihin konsertteihin, sillä kauniin skottisäkkipilli intron jälkeen pärähti ilmoille Beggar`s Day, bändin 70-luvun rautaisimpia biisejä ja Danin viskin käheä sekä rosoinen ääni yhtäkkiä valojen loistaessa täysillä sai varmasti siinä salissa jokaiselle sävärit aikaan "If this is heaven, then I'm in hell...."

Kiitos Dan musiikistasi bändin kanssa ja hyviä eläkevuosia sekä pitkää ikää!

4+/5

 

[Pavlikovsky]

Accept - Blind Rage

Vanha saksalainen pitkän linjan heviveturi Accept on pystynyt luomaan nahkansa ikään kuin uudestaan sen jälkeen, kun tiet Udo Dirkschneiderilla ja muulla bändillä erkanivat lopullisesti joitakin vuosia sitten. Uusi vokalisti Mark Tornillo on ollut viskin käheällä raspillaan upea haku kulttibändin keulaan ja mies muistuttaa laulutyyliltään hyvin pitkälti AC/DC:n Brian Johnsonia parhaina päivinään. 2010 julkaistu Blood Of The Nations oli napakymppi, pari vuotta sitten julkaistu Stalingrad samansuuntainen onnistunut tekele, mutta ei niin vahvalla kokonaisarvosanalla ja nyt vuorossa "uuden Acceptin" kolmas pitkäsoitto nimeltään Blind Rage.

Tarpeeksi monen kuuntelukerran jälkeen pitää heti todeta, että toivottua ja oletettuakin kehitystä ei ole tapahtunut vaan bändi pysyttelee visusti kieltämättä hyväksi havaitussa raskaan sarjan hevipoljennossa, josta Acceptin voi heti tunnistaa ja siinä ehkä levyn ns. ongelmat tulevatkin vastaan. Periaatteessa kaikki on hyvin eli Acceptille ominaiset kahden kitaran yhtäaikaiset raskaat riffit jylisevät tuttuun tapaan, Tornillo ei itseään helpolla studiossa päästä ja ylärekkariin mennään usein ja tuttua Accept-köörilaulua tarjoillaan jälleen. Muutenkin levyltä voi saksalaisen junttahevin ilmapiirin aistia heti.

Kuitenkin vaihtelua biiseihin olisi toivonut paljon enemmän edes silläkin kapealla sektorilla, jossa Accept liikkuu ja missä sen kuuluukin liikkua. Onhan levyllä kunnon turpaanveto avausraita Stamped, mutta sen jälkeen taso jotenkin laskee. Kappaleet ovat kuin samasta puusta veistetty ja vanhoja ideoita on kierrätetty aika surutta vain uusin muodoin melko tasapaksulla tuloksella. Hienot ja mukaansa tempaisevat Stalingradmaiset ja teutonic terrormaiset kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja Trail Of Tearskin voisi olla mahtava veto, mutta munaton kertsi pilaa jotenkin biisin. Lisäksi jäin kaipaamaan sellaista Shadow Soldiers-tyyppistä voimaballaadia mitä Wanna Be Free yrittää kieltämättä kornein sanoituksin olla, mutta vähän latteaksi jää taas. Hoffmanin soolot irtoavat upeasti tällä levyllä siitä plussa. Levyn hyvän aloituksen lisäksi tällä kiekolla on loistava lopetus, sillä Final Journey kuuluu levyn parhaimmistoon kunnon revittelyllä niin väkivahvan äänen omaavan Tornillon kuin muun bändin osalta, hienoa vanhan koulukunnan tulitusta!

Ei tämä missään nimessä huono levy ole, usein tulen vielä tätä kuuntelemaan ja päihittäähän tämä Udon kehnoimmat Accept-levytykset helposti, mutta Tornillon eran heikoin ja valjuin kiekko tämä on. Tasaisen vahvaa vääntöä, mutta hienoimmat koukut loistavat paria biisiä lukuunottamatta poissaolollaan. Kuitenkin nykyisen Acceptin vahvuuden salaisuus on live-esiintymisessä ja varmasti syksyn Suomen keikoilla tämänkin levyn yksittäiset biisin saavat asianmukaista käsittelyä germaanien instrumenteista ja yleisö on jälleen haltioissaan.

2+/5

 

[Schwein]

The New Mendicants: Into the Lime

The New Mendicants on Joe Pernicen (Pernice Brothers), Norman Blaken (Teenage Fanclub) ja Mike Belitskyn (ei mitään aiempaa havaintoa) muodostama - kenties projektiluontoinen - bändi, jonka levyllä kuuluu, yllätys yllätys, ainakin Pernice Brothersin ja Teenage Fanclubin kaikuja. Vanhemmista verrokeista voinee mainita vaikkapa The Byrdsin. Yhtyeen musiikki on siis sellaista melodista kitarapop-rockia hienoilla laulustemmoilla varustettuna, mikä uppoaa ainakin tällaiseen keski-ikää lähestyvään suureen Teenage Fanclub -faniin.

Levy ei ole aivan uusi, mutta kuitenkin tänä vuonna julkaistu, joten siitä kirjoittaminen tähän ketjuun lienee ihan asiallista. Varsinkin kun itse sain levyn käsiini vasta muutama viikko sitten.

Levyn reippaamista biiseistä A Very Sorry Christmas Eve on hieno (lyriikan osalta) vinksahtanut joululaulu. Kuten suurimmassa osassa albumin kappaleista, tässäkin Pernice hoitaa lead-laulun Norman Blaken tuodessa hienot stemmat kertosäkeeseen. Shouting Matchin alun kitarasoundit tuovat kovasti mieleen Bandwagonesque-aikaisen Teenage Fanclubin, mikä ei ole ollenkaan huono asia. (Sivuhuomautuksena on kuitenkin todettava etten pidä em. levyä Teenage Fanclubin parhaana) Lopun lauluharmoniat ovat sitten taas, ai ai, sangen maukkaat.

Rauhallisemmista biiseistä on mainittava Follow You Down, joka itselleni kolahti viimeistään nähtyäni Youtubessa porttikongissa kuvatun live-version http://www.youtube.com/watch?v=mvms2Ck3zVY. Suosittelen. If You Only Knew Her etenee akustisten kitaroiden sekä, taas kerran, hienolta kuulostavan stemmalaulun voimalla. Blaken lauluma By The Time It Gets Dark taas on kaunis syksyyn sopiva hieman kantrahtava balladi.

Into the Limeä ei ole ainakaan pilattu liaalla tuottamisella, vaan soundimaailma on mukavan rouhea. Sanaa "rosoinen" en kuitenkaan rohkene The New Mendicantsin yhteydessä käyttää. Kaiken hyvän lisäksi löytyy levyltä sentään kritisoitavaakin. En ymmärrä ollenkaan levyn päättävän Lifelike Hair -kaahauksen ottamista levylle. Onneksi biisi on sentään albumin viimeinen, joten skip-nappia ei tarvitse käyttää. Jos levy olisi maltettu jättää yhdeksään kappaleeseen, olisi se täysien viiden tähden arvoinen.

4/5

edit. persiillään olleet kappalejaot

 

[Scissors]

Kopioin tänne mitä kirjoittelin Kuuntelussa juuri nyt-ketjuun.

Slipknotin 5. The Gray Chapter julkaistiin tänään Suomessa. Itse sain kaveriltani ulkomaantuliaisena jo viikolla mutta vasta nyt aamulla olen kerennyt tutustumaan tuohon paremmin.

Hiljaiseksi vetää, on meinaan oikeasti aika kova levy kyseessä. Klassinen lätty, jossa mahdollisia sinkkulohkaisuja on niin paljon, ts. vaikea sanoa mikä kappale se tämän levyn lippulaiva sitten onkaan. Pari hempeämpääkin kappaletta, joita en ihan osaa kokonaisuuteen asettaa (jonkinlaista kokonaistarinaahan nää tällä yrittää kertoa), kuten esimerkiksi Killpop. Voimakkaita ralleja, tarttuvia melodioita ja melko vihaistakin menoa. 14 kappaletta, eikä niistä yksikään ole kyllä huono. Oma ehdoton suosikkini so far on jo aikoja sitten julkaistu ensilohkaisu The Negative One, hyvänä kakkosena intron jälkeen levyn käyntiin polkaiseva Sarcastrophe.

Mainittakoon nyt vielä että mitään Before I Forgetin tai Dualityn kaltaisia aivan tajunnanräjäyttäviä ralleja ei ensikuuleman perusteella ole. Mutta massiivinen kokonaisuus silti.

Levy muuten löytyy kokonaisuutena Spotifysta, joten jokainen teistä pääsee kuuntelemaan. Mielestäni melko siistiä että pitkä odotus nyt vihdoin on päättynyt, edellisin platta puskettiin ulos loppukesästä 2008.

Corey Taylor kuvailee levyn olevan tuotos Iowan ja Vol.3 The Subliminal Versesin välimaastosta. Kitaristi Jim Root ja Corey Taylor ovat suurimmilta osin levyn tekstien takana ja henkilöstövaihdoksista sen verran että Joey Jordison, johon monen silmissä bändi on Taylorin lisäksi henkilöitynyt, sekä Paul Gray, poismenonsa vuoksi, ovat vaihtuneet uusiin miehiin. Heidät on korvattu uusilla jäsenillä, joista kumpikaan ei ole bändin pysyvä uusi jäsen vaan ilmeisesti jonkinlaisia levy- ja kiertuestuntteja näillä kavereilla haettu. 7.10.2014 Taylor nimesi basistin, jonka nimeä pitkään arvuuteltiin mediassa, olevan Alessandro Venturella, joka on tuttu Krokodilista ja Cry For Silencestä, jos nämä jollekin jotain kertovat. Uuden rumpalin suhteen en ole kyllä maailman musiikkimediaa sen tarkemmin ehtinyt seurata kuin sen verran että Twitterissä taannoin tuli vastaan "tieto" että kyseessä on Jay Weinberg, joka on tuttu Against Me!-yhtyeestä. Tämän taisi paljastaa kyseisen bändin vokalisti twiitillään "Dear Slipknot, good luck with that #shitbag" tms. Ilmeisesti ero vanhasta yhtyeestä ei ihan sulassa sovussa ole edennyt.

Nojoo, itse levy on hyvää tavaraa vaikka voisi olettaa henkilöstövaihdosten olevan melkoinen isku yhtyeen naamaan. Mielelläni kuulisin mitä muut ovat mieltä.

E: Jay Weinberg on muuten Max Weinbergin poika. Syntynyt vuonna 1990. Tuuraillut Brucen E-Street Bandissäkin välillä. Että sellaista.

 

[oiler99]

Pink Floyd - The Endless River

Pink Floyd jysäytti heinäkuussa 2014 varsinaisen uutispommin, kun se ilmoitti julkaisevansa uuden studiolevyn lähes 20 vuotta kestäneen tauon jälkeen. Uusia biisejä nämä eivät varsinaisesti olleet, sillä materiaali oli suurimmaksi osaksi vuoden 1994 Division Bell-sessioiden ylijäämätavaraa. Tosin sekä David Gilmour että Nick Mason olivat toki tehneet uusiakin äänityksiä kaikessa hiljaisuudessa viimeisen kahden vuoden aikana.

Avausbiisi Things We Left Unsaid paljastaa heti kättelyssä, että levy on taattua Pink Floyd-laatua ja bändin tunnistettava soundi on edelleenkin tallella kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehkä pienen miinuksen voisi antaa tietystä hajanaisuudesta, sillä suurin osa albumin kappaleista on vain reilun minuutin mittaisia pätkiä. Silti biisit palvelevat kokonaisuutta ja tekevät albumista ehjän paketin.

Levyn varsinainen helmi on kuitenkin Allons-y(1)/Autumn'68/Allons-y(2), joka vangitsee kuulijan tuoliinsa kertalaakista. Ja kyllähän tästä tulee Run Like Hell mieleen. Gilmourin kitara laulaa loisteliaasti eikä muussakaan soitossa ole valittamista. Pink Floyd-klassikoiden valtava katalogi saa ehdottomasti lisäystä tästä sikermästä. Instrumentaalialbumin ainoa laulettu biisi Louder Than Words on sekin erittäin hieno teos.

Minulle The Endless River edustaa sitä Pink Floydia, jota olen oppinut vuosien varrella rakastamaan. Levyllä kuuluu kaikuja niin The Wallilta kuin Dark Side Of The Mooniltakin. The Endless River on paras jäähyväislevy, mitä Pink Floydin tasoiselle yhtyeelle voi kuvitella. Ennen kaikkea levy on upea kunnianosoitus yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kosketinsoittajista. Bändi näyttää tällä levyllä vanhan magiansa vielä kerran.

*****