SSS-Radion blogikirjoitus (I OSA):
"
Ukraina matkailijan silmin – kansallisia tragedioita
Useamman viikon Ukrainan “turnee” on saatu päätökseen, vajaat viikko sitten nousin haikein mielin Kiova-Borispylissä lentokoneeseen lentääkseni takaisin koto-Suomeen. Jätin taakseni maan, jota olen oppinut rakastamaan jokaisella sinne tekemälläni matkalla enemmän ja enemmän.
Jo matkan aikana olin pohdiskellut mitä kirjoittaa kokemuksistani, mitä pidemmälle matka eteni, mitä useammalla paikkakunnalla vierailin, mitä useampien ihmisten kanssa olin tekemisissä, aloin huomata ajan rajallisuuden. Kuinka kirjoittaa kaikesta kokemastani blogiin – tai edes useampaan blogiin? Samalla huomasin, että aiempien reissujen muistot alkoivat nousta pintaa. Sitä Donetskia, jonne olin ensimmäistä kertaa matkustanut elokuussa 2012 ei ole enää olemassa – mielessäni saatoin vain toivoa, että voin vielä jokin päivä matkustaa sinne. Matkustaa vapaaseen Donetskiin ja upottaa varpaani Donetskin laakeiden tasankojen mustaan multaan ja tuntea kesäauringon paahteen niskassani ja aistia kuuman, suorastaan polttavan ilman ihollani ja hengittäessäni elokuista paahteista ilmaa tuntea sen paahteisen multaisen tuoksun sieraimissani.
Nyt en kuitenkaan kyennyt matkustamaan itään, se on haave ja unelma, jonka uskon toteutuvan vielä jokin päivä. Nähdä tasangot polttavan auringon alla, keltaiset auringonkukkameret. Nähdä minun Donbass. Tällä kertaa reissuni suuntautui Kiovan kautta Ukrainan lounais- ja länsiosiin. Kiovassa olin vieraillut viimeksi kesäkuussa 2014, tuolloin elettiin EuroMaidanin jälkeistä ensimmäistä kesää, idässä Venäjän jalkeille polkaisema separatismi oli muuttunut laajemmiksi yhteenotoiksi ja tuolloin kuljettiin kohti laajempaa sotaa. Krim oli miehitetty ja laittomasti liitetty Venäjään kevättalvella. Tuolloin Kiovaan kantautuivat ensimmäiset todella huolestuttavat uutiset idässä käytävästä sodasta – opiskelijat kuitenkin viettivät aikaa capuccinolla auringon hymyillessä heille. Tänään Kiovassa oli koulunsa päätteleviä lapsia ja nuoria, toisaalta kaduilla käveli taajaan nuhjaantuneisiin asepukuihin sonnustautuneita veteraaneja – he olivat joko lomalla kotopuolessa tai sotansa sotineet ja aloittamassa arkea sodan traagisten kokemusten jälkeen. Heidän joukossa oli myös vast’ikää värväytyneitä nuorukaisia, joilla oli vielä puhtaat ja siistit asepuvut ja kiiltävät kengät – nuorukaisia jotka odottivat vuoroaan päästä rintamalle puolustamaan maataan. Puolustamaan vapauttaan!
Tämän alustuksen jälkeen tiedän mistä kirjoitan. Tämä kirjoitus ei ole perinteinen matkakuvaus, jossa kerron taidokkain sanakääntein kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Minä en kirjoita ja kerro upeista maisemista, kulttuuriaarteista – ei, minä kirjoitan ja kerron tragedioista joihin matkallani törmäsin. Joiden olemassa olosta toki olin tietoinen, joista olin käynyt keskustelua mutta silti moni näistä hetkistä oli pysäyttävä ja syöpyi mieleeni ikiajoiksi.
Holodomor
Eli ukrainaksi
Голодомор, lyhyesti ja ytimekkäästi se tarkoittaa ”
nälällä tappamista”. Kiovassa aivan Kiev Pechersk Lavra’an tuntumassa sijaitsee holomodor museo. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sen sisätilat eivät ole suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… Kun tämän intiimin ja hyvin tiivishenkisen museon näyttelytilaan kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla. Tänne ei aurinko paista, sen sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa, joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.
Seuralaiselleni kirjojen lukeminen ja kuvien katsominen oli tuskallinen kokemus – raastava henkisesti, sillä hänen sukunsa on kokenut tämän. Niissä kirjoissa oli hänenkin sukulaisia, sukulaisia joita hän ei koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja sen kansallisen itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista.
Historia tuntee lukuisia kansanmurhia. Holokausti on meille tutuin, armenialaisten kansanmurha herättää edelleen suuria tunteita turkkilaisissa heidän pyrkiessä kiistämään tapahtunut. 90-luvulla Ruandan kansanmurha nousi otsikoihin – maailma tuli jälleen kerran yllätetyksi ja osoittautui, että se oli kyvytön pysäyttämään pahuutta. Osoittautui, että se oli kyvytön suojelemaan heikoimpia, aivan kuten oli käynyt 30- ja 40-luvulla, jolloin juutalaiset lopulta kokivat lukuisien muiden ihmisuhrien ohella tehdasmaisen tehokkaasti suoritetun kansanmurhan.
30-luvulla neuvostoyhteiskunta pani toimeen erään julmimmista kansakuntaan kohdistuneista joukkotuhonnoista – kansanmurhista – sen nujertaessa monella tapaa uhaksi koetun orastavan ja heräilevän ukrainalaisen kansallistunteen. Mutta jo ennen holodomoria suuri joukko ”
rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet, he olivat tavallisia, hyvin toimeentulevia ja ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa ja toivat leivän kansan pöytään.
Kulakkien joukkomurhia ja karkotuksia seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”. Ajallisesti holodomor kesti noin vuoden verran 1932 vuoden puolelta 1933 puolelle, mutta tämä vuosi oli tuhoisa kokonaisille kylille ja pikkukaupungeille – nälkä vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja, kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin. Kuolleita oli paljon, mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta todennäköisesti määrä on tätä suurempi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.
Mutta holodomorin ynnä kulakkien murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta, he kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Stalin – kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän olikaan.
Holodomorin seurauksena orvoiksi jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille, joissa heistä kasvatettiin ”onnellisia neuvostonuoria” – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi, sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta, kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat ukrainalaiset olivat ”
kadonneet”. Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa ja he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa. Holodomor –
genocide!
..."
Kiinnostuneita liene
@Sako ja
@Myrkky
vlad