Piitles on sellainen "ihan kiva" poppipändi. Yhtään levyä en omista, mutta tuotanto on toki tuttua - jo lapsuudesta, kun mutsi oli ja on yhä kova fani.
Paras on Revolveri.
Hirveä provo, epäonnistunut evilismi tai sitten sulta on mennyt kvasaarin painon verran musiikkikulttuuria ohi!
Kovan väännön jälkeen nostin White Doublen suosikikseni. Se on hyvin dynaaminen levy, paljon akustiseen kitaraan perustuvaa materiaalia kuten Blackbird, Dear Prudence, Sexy Sadie, I'm So Tired, Rocky Raccoon, Julia, I Will ja Cry Baby Cry. Tämä akustisuus johtuu tietenkin siitä, että Beatles veti lonkkaa ilman sähkökitaroita Intiassa ja rämpytellä näppäsi akustisilla kitaroilla muutaman mestariteoksen, jotka sitten äänittivät Englannissa. Alkuperäisessä Mother Nature's Sonissa oli muuten vielä tuohon aikaan Lennonin myöhemmin soolona äänittämä Jealous Guy -kappaleen melodia.
Valkoisella tuplalla on myös Beatlesin raskainta rokkia She's So Heavyn ohella. Näitä ovat Helter Skelter ja Birthday ja Why Don't We Do It In The Road. Viimeiseksi mainitusta Lennon hermostui McCartneylle, koska Lennonin mielestä Beatlesin raskaampi puoli oli hänen heiniään. Levyltä löytyy myös Revolution 1, mutta
se Revolution julkaistiin vain Hey Jude -singlen B-puolella, vaikka olisi hyvin voinut olla A-puolellakin, ei kuitenkaan päittäin vaihdettuna Hey Judeen. Veikkaanpa, että jos Revolution olisi julkaistu vaikkapa Happiness Is A Warm Gun B-puolenaan, olisi Beatlesilla ollut yksi ykkössingle lisää. Revolution 9 -äänismäidä onkin jo käsitelty.
Dave kirjoitti:
Kertakaikkisen mahtava on Abbey Roadin loppuosa sieltä You Never Give Me Your Moneysta The Endiin. Yhdessä pötkössä monta biisiä ainakin niinkuin kunnon proge-yhtyeillä olla pitää. Loistavia kappaleita on uhrattu tähän jatkumoon aivan lyhykäisinä versioina, kuten esim. yksi Beatlesin tuotannon parhaista kappaleista She Came in Through the Bathroom Window. Tästäkin olisi voinut tehdä pidemmänkin ihan oman kappaleensa, mutta toisaalta näillä hepuilla oli tietenkin melko iso laari, mistä ammentaa hittimateriaalia.
Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi. 16 minuuttia ja 15 sekuntia (laskin aivan itse) silkkaa kultaa. Jotenkin tuntuu, että Abbey Road loppuu monen ihmisen mielessä sinänsä jumalaiseen Because-kappaleeseen. Mutta paskan marjat, silloinhan levy vasta alkaa. You Never Give Your Money yltää omalla listallani erittäin korkealle. Koko bändi on Äbärillä parhaimmillaan, Ringollakin kulkee todella hyvin ja mielikuvitusta löytyy, mikä kuuluu ennenkuulumattomissa kasoissa. Ringohan ei soita samaa filliä koskaan kahta kertaa...
George Martin on liimaillut biisejä kiinni toisiinsa uskomattomalla ammattitaidolla, kun itse pojilla on ollut muita rientoja. Varsinkin Polythene Pamin ja She Came In Through The Bathroom Windowin fuusioiminen on puhdasta nerokkuutta.
Abbey Roadhan oli Beatlesin viimeinen studioalbumi, vaikka yleisen käsityksen mukaan viimeinen levy on Let It Be, koska se julkaistiin viimeisenä.
Tässä viestissä käsittelen hieman Valkoista albumia ja sitä, miten musiikin voi ymmärtää väärin. Perusteellisesti.