Näissä asioissa ei ole varmaankaan yhtä oikeaa systeemiä. Vaan koska jokaisen parin tilanne on erilainen, niin optimiratkaisukin on jokaiselle erilainen.
Vaikka kannatankin melko tarkkaa valitun systeemin noudattamista, niin toki tunnustan, että pahimmillaan sen ylitarkka noudattaminen tuo välillä turhaa työtä. Tarkalla noudattamisella, en niinkään tähtää laskelmoivaan oman edun tavoitteluun, vaan kyse on enemmänkin siitä, että en haluaisi parisuhteessa syntyvän tilannetta, jossa tyttöystäväni voisi ajatella, että olisin jollakin tavalla velkaa hänelle ja se aiheuttaisi kaunaa tai riidan aihetta. Siksi siis pahimmillaan maksan pieniäkin hyvityksiä yhteiselle tilille asioista, jotka ovat tulleet vain minun hyväkseni. Voisin yleistää, että tuoreemmassa suhteessa saatetaan olla ehkä vähän tarkempia, kun taas pitkään kestäneessä parisuhteessa, jossa on lapsia, ei ehkä enää nähdä tarpeelliseksi vastaavaa tarkkuutta.
Itsekin voisin ajatella, että tulisin luopuneeksi vanhasta systeemistä ja ehkä suosiolla maksaisin melkein kaikki perheen kuluista, jos meillä olisi lapsia, eikä toisella osapuolella yksinkertaisesti olisi varaa tai tuloja.
Se mikä tässä omassa aloittavassa suhteessa tuntuu vähän kyseenalaiselta, on se että tyttöystäväni näyttää haluavan sellaista elintasoa, johon hänellä ei ole rahaa. Eli siis minä koen, että hän päättää meidän taloutemme elintason ja kulutusvalinnat ja haluaa toteuttaa ne minun kustannuksellani. Ehkä takana on siis enemmänkin se, että käsityksemme hyvän elintason, kulutuksen ja tavaroiden ja asioiden laatutasosta on sen verran erilainen, että se aiheuttaa kitkaa. Ehkäpä se siitä ajan myötä tasoittuu. Taloudessamme ei nyt ole vielä autoa, mutta ajatuksemme siitä millainen auto olisi hyvä, olisi tästä hyvä esimerkki. Minä haluaisin vain välineen, jolla pääsee paikasta A paikkaan B suhteellisen edullisesti. Voisin siis hyvin ottaa 5 vuotta vanhan, bensapihin, vähän ajetun pienen auton. Kumppanini taas haluaisi tietyn merkkisen ja värisen melko uuden ja ison auton. Lastenvaunut on toinen hyvä esimerkki. Lapsiahan meillä ei vielä ole. Minähän en tiedä asiasta mitään, joten minulle kelpaisi joku hinta-laatusuhteeltaan hyvä, tarkoituksenmukainen ja turvallinen perusvaunu, joka voisi olla myös käytetty. Kumppanini taas haluaisi juuri sen saman merkin tietyn mallin, jollainen on ruotsin prinsessallakin, ja ehdottomasti uutena. Jonkun toisen vanha ei tule missään nimessä kysymykseen. Kaikilla taitaa olla oikeus omaan mielipiteensä ja jollekin tulee onnellinen olo toisesta tuotteesta ja toiselle kolmannesta tuotteesta. Ja kun ei ehkä kannata hankkia kummallekin omaa autoa ja lastenvaunua, niin kaipa se kompromissi on ilmeinen: ostan minulle mieleisen auton ja tyttöystävän mielipiteen mukaiset lastenvaunut.
Onkohan pohjimmiltaan sittenkin kysymys siitä, että luulen oman mielipiteeni ja valintani olevan se ainoa oikea, enkä ole osaa hyväksyä sitä, että toisilla ihmisillä on toisenlaisia mielipiteitä. Tai sanotaanko niin, että suvaitsisin erilaisia mielipiteitä, jos jokainen kustantaisi omat mielipiteensä itse, mutta siinä kohtaa alkaa kinnaamaan kun koen, että joku muu päättää puolestani mitä me minun rahoillamme ostamme. Asiaan liittyy myös se, että koen itselläni olevan niin paljon paremman tiedot taloutemme kokonaistilanteestamme kuin kumppanillani, että sitä kautta osaisin paremmin päättää mihin ja miten niukat resurssimme tulee käyttää onnellisuutemme maksimoimiseksi.
Väitän myös, että yhteiskuntamme on vielä sen verran konservatiivinen, että miehen oletetaan yhä olevan se perheen pää, joka myös tuo leivän pöytään. Siksi luulen, että ei ole kovin yleistä perheen menojen jakaminen tulojen mukaan, jos miehen tulot ovat vähemmän kuin naisella. Itse kun olin edellisessä suhteessa, jossa exäni tienasi noin 8-9 kertaa enemmän kuin minä, niin nimenomaan minä halusin, että talouden kulut pistetään ehdottamasti tasan. Ei siis tulojen mukaisessa suhteessa. Joissakin tilanteissa se sitten tarkoitti, että jotkut valintamme olivat ns korkeamman elintason ja kulutuksen mukaisia kun olisin itse tehnyt. Mustan joskus ottaneeni lainaa, jotta saan vähän kalliimman matkan oman puolikkaani maksettua. Asia ei kaduta, kyseinen matka oli iso elämys ja minulle jäi sellainen suoraselkäinen ole, että en estänyt toista toteuttamasta unelmaansa, enkä myöskään kokenut loisivani toisen kustannuksella. Voisin kuvitella, että jos sukupuolemme olisivat olleet päinvastoin, niin naisena olisin vaatinut tulojen mukaista suhdetta yhteisten menojen jakamiseen.
Toinen asia, joka varmaan vaikuttaa tässä asiassa, on se tapa, jonka jokainen on saanut omasta lapsuuden perheestään kulujen jakamisesta ja tilanteesta. Huomaan itsekin, että olen omaksunut isältäni tarkkuuden raha-asioissa ja halun päättää viime kädestä taloudellisista asioista ja sitä mukaan ainakin suurimmista ostoksista ja valinnoista. Toisaalta olen myös nähnyt läheltä, kun perheen sisäinen viestintä ei toimi, eikä kukaan halua pyytää tarvitsemaansa rahaa ylimmäisen kirstun vartijalta, koska pyytämisestä on tullut niin hankalaa. Eikä lapsuuden perheessäni edelleenkään kaikilla sama elintaso. Samaan perhekokonaisuuteen sisältyy yksi todella hyväosainen ja monta hyvin pienituloista ns. köyhyysrajalla elävää, sekä tietysti meitä keskituloisia. Omalle perheelleni en toivoisi tuollaista tilannetta. Toinen asia, jonka olen nähnyt läheltä lapsuuden perheessäni on pariskunnan yhteisomistuksen mukanaan tuomat ongelmat: jos jotain omistetaan yhteisesti ja kummallakin on oma mielipide mitä omistukselle pitäisi tehdä, niin pahimmillaan asialle ei sitten saada tehtyä mitään vuosikymmeneen. Vaikuttaa huonolta viestinnältä ja kyvyttömyydeltä kompromisseihin. Olenkohan perinyt vielä nekin...