Southern Rock

[Sledge Hammer!]

Lisää suositeltavaa: Dave Hlubek perusti enstisen Skynyrd kiertuekitaristin Mike Estesin kanssa vuosituhannen alussa Skinny Molly nimisen bändin joka esitti vain Skynyrdin ja Hatchetin materiaalia. Bändi jatkoi toimintaansa vaikka Hlubek palasi takaisin "kotiin". Uutta materiaaliakin tehty ja löytyy mm. Spotifyista.

 

[heavy]

Tässä ketjussa ei ole mainittu vielä Foghat yhtyettä. Bändin uralle on mahtunut toki aika karmeitakin levyjä, mutta luulisin kaikkien southern rock fanien innostuvan täysillä ainakin Live levystä (Spotify).

Ja toiseksi harvinaisemmaksi suositukseksi voisin antaa Point Blank yhtyeen Second Season (Spotify) levyn.

 

[Pavlikovsky]

Hoi kaikki Southern rockin ystävät jatkoajasta! Vanha kunnon Inkkari-Blackfoot saapuu Suomeen parin vuoden tauon jälkeen huhtikuussa, viimeksi olivat kai Tavastialla keikkailemassa.

Legendaarinen Mustajalassa ukot alkavat myös harmaantua niin kuin muutkin vanhemman liiton etelän rock-pierut, mutta hyvä että bändi jaksaa Suomeenkin asti vielä tulla. Hyviä kiekkoja ovat mm. läpimurtolevy Strikes, Tomcattin`, Marauder ja unohtamatta Highway Song live-kiekkoa.

Eipä se taida Lynnareiden Rick Medlocke enää olla tässä bändissä millään tavalla mukana vaan eipä tuo haittaa. Kova on tuo nykyinenkin kokoonpano ja kovan tason muusikoista puhutaan. Onhan kitaran varressa sentään alkuperäiskitaristi Charlie Hargrett sekä bassossa myös originaali Greg Walker.

Train, Train-livekiekko on aika hyvä kokonaisuus jos haluaa lähemmin bändiin tutustua. Yhtä southern-perhettähän nämäkin ukot ovat.

Tuossa siis vielä keikkapaikat:

5.4.2011 Kouvola, House of Rock
6.4.2011 Rauma, tba
7.4.2011 Tampere, tba
8.4.2011 Helsinki, tba
9.4.2011 Kuopio, Puikkari.

Onhan tämä aika must-tavaraa meille etelän rockin ystäville!

 

[Sledge Hammer!]

Blackfoot tuli tarkastettua Tavastialla pari vuotta takaperin. Bobby Barth ei tietenkään saanut vanhoihin klassikoihin iskostettua samaa menoa mitä Medlocke aiemmin mutta yhtye toimi silti erinomaisesti luottaen samaan settilistaan mitä Train, Train - levyllä. Tavastia oli tuolloin melkein täysi eli kysyntää tälle musiikille on.

Myös Molly Hatchet tulee Helsinkiin 10.6.

 

[Mr. Walker]

Tuossa siis vielä keikkapaikat:

5.4.2011 Kouvola, House of Rock
6.4.2011 Rauma, tba
7.4.2011 Tampere, tba
8.4.2011 Helsinki, tba
9.4.2011 Kuopio, Puikkari.

Näyttää tulleen pieniä muutoksia tähän kalenteriin. Rauma jäänyt pois ja Tampere siirtynyt päivää aiemmaksi (6.4.).
7.4. inkkarit ovat Lahdessa.

Tuolta voi tarkistaa:
Blackfoot

 

[heavy]

Törmäsinpä uuteen tuttavuuteen tällä saralla: Blackberry Smoke. Ei todellakaan mitään uutta auringon alla, mutta etelän rockhan käy aina kesän soundtrackiksi. Bändi löytyy Spotifyn lisäksi myös YouTubesta.

 

[Pavlikovsky]

Törmäsinpä uuteen tuttavuuteen tällä saralla: Blackberry Smoke.

Mielenkiintoinen nimi. Paljoa ei vielä tuota tuotantoa ole kerennyt kasaantumaan bändille, mutta mitä nyt nuo levyt kuuntelin kerran läpi niin oikein asianmukaista riffittelyä niin kuin hommaan kuuluu tässä genressä. Pitää laittaa ehdottomasti nimi kuitenkin mieleen. Mukava, että Southern Rockistakin nousee uusia nimiä pinnalle eikä tämä tyylilaji ole täysin uppoamassa nykymusiikin massaan, vaikka uudet southern bändit eivät niin etelän nimeen vannoisikaan kuin vanhat pierut.

Vanhemmista bändistä puheenollen vanhan Blackfoot on viime aikoina toiminut todella hyvin, myös heidän uusin livekiekkonsa Train Train, jossa kokoelmatyyppisesti hitit vedetään livenä läpi, on todella hyvänkuuloinen. Mahtava bändi ja oli hienoa nähdä inkkarit livenä tuossa keväällä, toivottavasti tulevat keikkailemaan jatkossakin Suomeen, vaikka Riki Medlokki nykyään Lynnareissa vaikuttaakin.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Pakko heittää ketjun jatkeeksi vielä 80-luvun alkupuolen Molly Hatchet ja eräs all time -suosikkini Dreams I'll Never See. Kaikki kunnia Allmaneille, mutta Molly Hatchetin versio on paras mitä kappaleesta on tehty.

MH oli kiistatta parhaimmillaan juuri tuolloin 70-80 -lukujen taitteessa. 2000-luvulla Suomessa käyneet kokoonpanot ovat olleet jossain siedettävän korvikkeen ja irvikuvan välimaastossa. Mikään ei tietysti ole ikuista eivätkä kaikki asiat parane vanhenemalla. Niin tai näin, kolmen vuosikymmenen takainen Molly Hatchet oli omana aikanaan järkyttävän aliarvostettu yhtye, paljon saamaansa kunnioitusta parempi. Nykyään on ironisesti melkeinpä toisinpäin, jos mahdollista.

Näin jälkikäteen on sanottava, että kylläpä oli Danny Joe Brown melkoinen laulaja eläessään. Ääni sopi tuohon musiikkiin kuin sormi erääseenkin piukkaan paikkaan. Ehkei Danny Joe ollut legendana Ronnie van Zandtin luokkaa, mutta vokalistina hän edusti lajityypin aivan korkeinta sarjatasoa.

 

[Pavlikovsky]

Pakko heittää ketjun jatkeeksi vielä 80-luvun alkupuolen Molly Hatchet ja eräs all time -suosikkini Dreams I'll Never See.

Hieno biisi kyllä, tykkään myös tosin itse Allmanienkin versiosta (kovana Allman Brothers fanina), mutta kyllähän Molly Hatchet tuo tuohon oman säväyksensä. Molly Hatchetista sen verran, että kyllähän tuo liveklassikko Double Trouble puhuu Mollien puolesta tuona aikana ja meno oli kovaa. Muutenkin Hatchetin 2-3 ensimmäistä levytystä ovat kovaa tavaraa, tykkään myös Farrarin ajan Mollysta, kyllähän esim. Beatin`The Odds kuulostaa DJB:n laulamana hyvältä.

Vokalisti McCormackin aikana on yritetty saada vanhaa Molly-henkeä puhallettua yhteen, mutta eihän uusi punaniska korvaa vanhaa Brownia mitenkään, vaikka äänessä samaa säröä välillä onkin. Toki ihan hyviä levytyksiä on uusi Mollykin tehnyt, Devil`s Canyon sekä Silent Reign Of Heroes löytyvät täältä ja ovat ihan asiallista kitaratulitusta alusta loppuun ja meneviä biisejä riittää. Bobby Ingram on kuitenkin vallannut itselleen liikaa tilaa bändistä ja vanha mestari Hlubek tuntuu olevan aika statisti bändissä, johan sen huomaa keikoilla kitaroiden miksauksesta. Tämän takia varmaan vanhojen Mollien Gator Country on perustettu myös.

Molly Hatchet porskuttaa edelleen paljon vaihtuvuutta saanella kokoonpanolla ja kyllä minä edelleen Mollya fanitan, mutta jukeboksimaisuus häiritsee, vaikka uutta tuotantoa on. Joka tapauksessa Molly Hatchet on tärkeimpiä etelän rokin bändejä historiassa ja ansaitsee paikkansa southern rockin kulmakivenä.

Ei liity varsinaisesti etelän rockiin, mutta lauantaina Puistobluesissa esiintyy bluesin vanha pieru John Mayall, 78 vee ikinuorukainen. Jos on Järvenpään seuduilla liikkumassa ja vähääkään blues kiinnostaa niin onhan tuo elävä legenda näkemisen arvoinen, paljon hienoja biisejä John teki. Paikalla myös uudemman bluesin edustaja, Jonny Lang Amerikan Yhdysvalloista tottakai. Itse olen myös paikalla.

 

[Evil]

Näin jälkikäteen on sanottava, että kylläpä oli Danny Joe Brown melkoinen laulaja eläessään. Ääni sopi tuohon musiikkiin kuin sormi erääseenkin piukkaan paikkaan. Ehkei Danny Joe ollut legendana Ronnie van Zandtin luokkaa, mutta vokalistina hän edusti lajityypin aivan korkeinta sarjatasoa.

Helvetin hyvä oli myös Beatin' the Odds- ja Take No Prisoners -levyillä laulanut Jimmy Farrar, siis silloin kun DJB lähti ensimmäisen kerran Molli Tapparasta palatakseen kuitenkin. Ruma kuin pahkasian perse tuo Jimmy, ja kuulemma luonteeltaankin vittumainen läski, mutta ääntä kyllä löytyi.

Ronniehan on toki omassa sarjassaan, mutta pikkuveli Johnny alkaa olla jo aika hyvä myös. Pakko myös kehaista nykyään Skynyrdissä soittavan Rickey Medlocken rouheaa ääntä, jonka voipi tarkistaa esimerkiksi 70-80-luvun taitteen Blackfootin hattutemppulevysarjalta Strikes-Tomcattin'-Marauder.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Helvetin hyvä oli myös Beatin' the Odds- ja Take No Prisoners -levyillä laulanut Jimmy Farrar, siis silloin kun DJB lähti ensimmäisen kerran Molli Tapparasta palatakseen kuitenkin. Ruma kuin pahkasian perse tuo Jimmy, ja kuulemma luonteeltaankin vittumainen läski, mutta ääntä kyllä löytyi.[/I]

Beatin' the Odds olikin ensimmäinen Molly Hatchet -albumi jonka tulin hankkineeksi pikkujamppana. Silloin yhtye oli itselleni uusi tuttavuus, mitä nyt isot pojat olivat muka tienneet että "se on joku paska skynyrd-kopiobändi josta pitää pysytellä erossa". Päätin ettei noin verisen komeita kansikuvia tehtaileva yhtye voi ihan sysipaska olla, ja niin tuli Beatin' the Odds hankittua. Heti perään ostin ne loputkin jotka olivat noin vuoteen 1984 mennessä ilmestyneet.

Upeasti soivien kitaroiden lisäksi muistan että Farrarin ääni miellytti kovasti. Vasta seuraavan levykauppareissun jälkeen tutustuin Brownin lauluun, ja olihan se maneereiltaan rikkaampaa. Sellainen juuri oikea punaniskametallin soundi, riittävästi viskinsyömää säröä seassa. Farrarin keuhkoista irtosi varmasti ääntä kuin veepeekoon torvesta, mutta jotain olennaista siitä puuttui jota Brownilla oli. Sittemmin Farrar vaihtui takaisin Browniin, ja ymmärtääkseni tämä vaihdos oli myös fanien isolle enemmistölle mieleen.

Laitetaan vielä Disaster-levyn harvemmin missään soitettu mutta hieno One Man's Pleasure tännekin. Vokaalit siis tässä Brownin.

 

[Evil]

Sittemmin Farrar vaihtui takaisin Browniin, ja ymmärtääkseni tämä vaihdos oli myös fanien isolle enemmistölle mieleen.

Jeps. Vaihdoksen jälkeen ilmestynyt No Guts, No Glory on hieno levy sisältäen mm. mielestäni Mollyn komeimman yksittäisen saavutuksen - Fall of the Peacemakersin. Sitten tuli popin kanssa flirttaillut Deed is Done ja livetupla, jotka olivat OK. Niitä seurannut Lightning Strikes Twice oli puolestaan ilmestyessään minulle suuri pettymys, ja siihen lopahti Mollyn seurailu hyväksi toviksi.

Vanhat kiekot toki ovat pyörineet aina tasaiseen tahtiin.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Vanhat kiekot toki ovat pyörineet aina tasaiseen tahtiin.

Noihin on kiva palata. Kaksi ekaa ovat ehkä suurimmat omat suosikkini, mutta ainakin livetuplaan saakka koko tuotanto meni komeasti riman yli. Tai no, ehkä Take No Prisoners oli vähän epätasaisempi kokonaisuus. Livetuplassakin oli pari kehnoa poppitekelettä seassa, kuten Walk on the Side of the Angels. Tuollainen euroviisu ei mitenkään sopinut mielestäni yhtyeen tyyliin eikä DT-liven yleisilmeeseen. Muuten kyllä hieno levy, loistava läpileikkaus yhtyeen parhailta ajoilta.

Fall of the Peacemakers on kyllä komea tekele ja ansaitsee paikkansa southern rockin tuotosten kuvitteellisen lasivitriinin paraatipaikalla.

 

[Evil]

Tähän pisteeksi vielä Allmanin veljesorkesteri, joka etsiipi vain pikkuisen lusthinpitoa. Dickey Betts ja Warren Haynes, ihan kelpo kitaristit...

 

[Pavlikovsky]

Tähän pisteeksi vielä Allmanin veljesorkesteri, joka etsiipi vain pikkuisen lusthinpitoa. Dickey Betts ja Warren Haynes, ihan kelpo kitaristit...

Ah, niin hienoa musiikkia. Seven Turns on yksi lempilevyjäni Allmaneilta, todella hyvää bluesin ja southern rockin yhteissovitusta. Haynes on yksi lempikitaristeistani, kannattaa tsekata Evil ja Pisin Kääpiö Warren Haynesin Gov`t Mule-bändi, joka on Suomessakin asti käynyt, itseasiassa tiedättekin varmaan jo kyseisen poppoon. Todella vahvaa bluespohjaista etelän rockia amerikan saundilla. Harmi, kun Gregg Allman potee lentopelkoa, The Allman Brothers Band olisi mukava nähdä Suomessa ja ylipäätään Euroopan kamaralla.

Osaa se Warren laulaakin, tässä tyylinäyte Black Sabbath-klassikosta: http://www.youtube.com/watch?v=wpPKbq4MBRk

 

[Pavlikovsky]

Uusi levy, uudet kujeet?

Hiiohoi!

Gary Rossington sen ehkä kuuluisamman bändinsä kanssa puuhailee uutta kiekkoa, tosin nyt ollaan vasta demovaiheessa. Linkkiä: Lynyrd Skynyrd valmistelee albumia numero 12 – Dome.fi

Mukava, että Lynnarit jaksavat paahtaa levyrintamalla kuin keikkarintamallakin. Toivottavasti levy jatkaa sillä tiellä minkä Skynyrd on valinnut edellisten levyjensä kanssa. Vicious Cycle sekä God&Guns ovat olleet kumpikin kelpotekeleitä vaikka lyriikkamaailma ei ole ehkä ihan supisuomalaisiin samalla tavalla uponnut kuin jenkkeihin poliittisine näkemyksineen.

Jumala ja aseet-kiekolla oli paikka paikoin kohtalaisen raskas soundi mikä osui ja upposi minuun ja kuulostikin hyvälle, kunhan Van Zant ja kumppanit eivät luo Skynyrdistä mitään etelän 2000-luvun hevibändiä vaan rento southern ote pysyisi musiikissa. Toivottavasti tätä levyä bändi saa tehdä ja viimeistellä rauhassa ilman vastoinkäymisiä, edellisen levyn aikoihin viikatehan heilui valitettavasti bändissä pariin kertaan ja se vaikutti varmasti levyn tekemiseen ja bändin hyvinvointiin. Toivottavasti nyt kaikki on kunnossa ja kuullaan rosoista etelän rockia!

 

[Evil]

Gary Rossington sen ehkä kuuluisamman bändinsä kanssa

Ihan mielenkiinnosta: mikä se vähemmän kuuluisa on? Tietääkseni Gary soittaa vain Skynyrdissä, vaikka nimillä Rossington ja Rossington-Collins Band onkin saattanut musiikkia julki.

Levyuutiselle varaukseton hyväksyntä. Niin kauan kuin yhdessäkin Skynyrd-miehessä henki pihisee niin on aina ilo kuulla uutta musiikkia, ja aina sen Garyn soiton sieltä tunnistaa. Ja Van Zantin sukuun kuuluvan äänen.

 

[heavy]

Harmi, kun Gregg Allman potee lentopelkoa, The Allman Brothers Band olisi mukava nähdä Suomessa ja ylipäätään Euroopan kamaralla.

En tiedä miten Gregg on tänne päässyt, mutta on kyllä parhaillaankin Euroopan kiertueella (soolona).

 

[Hockey Story]

southernia lähempänä

Kokoonpano Black Oak Arkansas on oman kuulemani mukaan tituleerattu kantrikokoonpanoksi mutta kyllähän tuota laajahkoa tuotantoa kuulostelemalla tulee southerni enemmän mieleen. Mukavaa ja viihdyttävää renkutusta ja laulajakin on asiaan vihkiytynyt vanhojen aikojen raspikurkku. Suosittelen.

 

[Pavlikovsky]

Ihan mielenkiinnosta: mikä se vähemmän kuuluisa on? Tietääkseni Gary soittaa vain Skynyrdissä, vaikka nimillä Rossington ja Rossington-Collins Band onkin saattanut musiikkia julki.

Heh, ilmaisin asian ehkä vähän epäselvästi. Tarkoitin juurikin noita kahta eli Rossingtonia ja Rossington-Collins Bandia, vaikka toki ne eivät ole enää olleet aktiivisia ja Allen Collinshan on ollut jo vainaa vuosia, hieno kitaristi hän oli ja surullinen kohtalo hänellä. Gary Rossington tuo nyky-Skynyrdiin sitä vanhan ajan Lynnareiden henkeä omalla olemuksellaan ja onhan hän iso hahmo bändissä, vaikka olemus muuten on vaisuhko ja hieman punaniskamaisen jäyhä, hieno muusikko.

Uusi levy on tosiaan hieno juttu ja hieman vanhan ajan rosoisuutta levyyn haluaisin.

En tiedä miten Gregg on tänne päässyt, mutta on kyllä parhaillaankin Euroopan kiertueella (soolona).

Aijaa, tätä en tiennytkään. Jostain oli lukevinani, että Greggillä olisi tällainen ollut. Hieno juttu kuitenkin, että hän keikkailee soolona ja ehkä näkisimme Allman Brothersitkin Suomessa vielä joskus, olisikohan se liikaa pyydetty.

 

[Evil]

Gary Rossington tuo nyky-Skynyrdiin sitä vanhan ajan Lynnareiden henkeä omalla olemuksellaan ja onhan hän iso hahmo bändissä

Minulla on sellainen näkemys, että lentoturman jälkeinen Skynyrd on ollut koko ajan enemmän ja enemmän "Garyn bändi". Kun Rossington aikanaan päättää lyödä Gibsonin naulaan tai kaatuu saappat jalassa, lienee bändin tarun päätepiste siinä.

 

[Monipuolisenhuono]

Juuri diggailun alla Gov´t Mulen The Deepest End boxi. 2live cd:tä ja yksi live dvd. Kestoa vaivaiset 6h4min. Toimii.

En malta olla mainitsematta tuota skynyrd juttua. Tuo Rossington Collins Band ei kyllä ihan southern rockia ole.

 

[Evil]

En malta olla mainitsematta tuota skynyrd juttua. Tuo Rossington Collins Band ei kyllä ihan southern rockia ole.

On se ihan tarpeeksi, ja lokeroinnit ovat aina keinotekoisia. Sanoihan jo Ronnie Van Zantkin, että we're not a Southern rock band, we're a rock band from the South.

RCB:ssä kuitenkin soitti 4/7 Skynyrdin miehistöstä, joten se on jo riittävä syy tsekata. Ja on ne kaksi levyä ihan hyviä.

 

[Monipuolisenhuono]

No niin no. Mutta kyllähän tuo RCB on kovaa kamaa, ei kahta sanaa. Eikös laulajana ollut juuri Gary Rossingtonin vaimo?

 

[Evil]

No niin no. Mutta kyllähän tuo RCB on kovaa kamaa, ei kahta sanaa. Eikös laulajana ollut juuri Gary Rossingtonin vaimo?

Jeps. Tai en muista oliko silloin vielä vaimo, mutta ystävätär ainakin ja myöhemmin vaimo. On muuten lauleksinut Skynyrdinkin taustalla levyillä ja lavalla.