Oli 80-luvun puoliväli ja olin kova hevimies. Yksi suosikeistani oli Demon, joka soitti NWOBHM -tyylistä heavy rockia. Kaksi ensimmäistä levyänsä teki bändistä tunnetun ja kyseiset albumit ovat ehdotonta tuon musiikin eliittiä. Sitten ilmestyi 3. albumi. Veren, naamareiden ja shown sijaan saimme konseptialbumin nimeltä The Plaque, joka on eräänlainen Dream Theaterin esi-isä. Albumi oli yllättäen kaupallinen floppi, vaikka meikäläiselle sen lohduton maailmankuva vihkosineen ja synkkine profetioineen kolahti. Jälkeenpäin tästä onkin tullut unohdetun bändin joutsenlaulu, sen "uran huipuksi katsottu" fanien lempilapsi.
Muistan kun odotin seuraavaa levyä ja ostin sen sitten Stockan levyosastolta. Nimi oli "British Standard Approved." Panin soimaan ja ihmettelin. Mitä helvettiä?!?! Omituista Pink Floyd -tyylistä kamaa. Ei ralleja, jotain hämytunnelmaa. Sisäpussissa oli muistokirjoitus bändin biisintekijälle Malcom Spoonerille, joka sai yllättävän verensyöksyn ja kuoli juuri kun albumi oli saatu valmiiksi. Nuorelle hevarille pettymys "lällystä levyssä" oli kova ja pian unohtui bändi muiden "kovempien" alle. Niin unohtui Demon koko maailmaltakin. Siitä ei koskaan tullut suosittua, eikä Spoonerin kuoltua saatu oikeastaan enää hyviä biisejä, sillä lailla hyviä, etteivät olisi tuntuneet väkisin väännetyltä. Progeilu koittui bändin tuhoksi.
Sieltä täältä netistä luin kuitenkin vuosien varrella tätä ylistäviä kommentteja ja päätin tässä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen kuunnella tämän pettymysalbumin uudelleen.
Jumalauta, tämähän on unohdettu helmi. Pink Floydin maisemissa tosiaan mennään, 80-luvun hengessä, mutta tarpeeksi omaperäisesti siltikin. Kertakaikkisen upeat ja mahtavat tunnelmat, jotka ovat velkaa myös Jethro Tullille. Levy jatkaa edellisen konseptilinjaa ja ruotii Thatcherin Englantia (kuten myös mm. Final Cut). Soundit ovat mahtavat ja melankoliset. Kappaleet toimivat itsenäisestikin, mutta saumattomasti silti kuuluvat yhteen. Tunnelma sopivan surullinen. Suosikkikappaleekseni nostan kappaleen New Ground, joka ei kalpene yhtään isojen esikuviensa rinnalla. Mikä helvetti sai yksinkertaista riffirockia soittavan nousujohteisen bändin oikein tekemään tällaisen levyn, aikana jolloin proge oli kuollut (uusprogen alku oli vasta tulossa)?
Kaikillle Pink Floydin 80-luvun tuotannosta pitäville (tai sitä sietäville) suosittelen historian hämärien unohduksiin jäänyttä albumia nimeltä
Demon - British Standard Approved