Aikaisimmat muistot lienevät jostain 1993-1994, jolloin Commodore 64:lla lähdettiin liikkeelle ainakin Pongin ja Paperboyn muodossa. Olin niin nuori, etten tiedä, mitä muita pelejä pelasin. Paperboyssa hauskinta oli ikkunoiden rikkominen ja ei haitannut, vaikka harvoin pääsin kakkostasolta eteenpäin.
Tuon jälkeen meillä piipahti uskoakseni 8-bittinen Nintendo alle puoli vuotta ikään kuin lainalla. Super Mario, sekä myös Asterix & Obelix -peli olivat kovaa valuuttaa. Super Mariota olisi tehnyt mieli pelata paljon enemmän ja otin sitten vahingon takaisin, sillä pelasin sitä "paljon" läheisen suurkaupungin marketissa. Yksi merkittävä osa lapsuuden kauppareissuja oli pelien pelaaminen marketissa PS2 aikakauden loppupuolelle saakka. Sitä kautta tulivat ainoat kokemukset myös Xboxista ja GameCubesta (Super Mario Ghostbusterina, joku vapaan maailman Pokemon-peli ja Crazy Taxi).
1995-1998 Sega Mega Drive (luullakseni) oli ensimmäinen pysyvämpi palanen pelilapsuutta. Segahan on yhtä kuin Sonic - tässä tapauksessa Sonic 3. Minä hallitsin Sonicia ja kaverit sitä kettua. Ikinä ei peliä tullut päästyä läpi, sillä se oli melko pitkä. Muistaakseni meni 5-6 tuntia loppuvastukseen etenemisessä. Tallennusmahdollisuutta ei tietenkään ollut tuon ajan peleissä ja ne harvat kerrat kun pääsi loppuvastukseen asti, niin oli liian vähän elämiä reservissä, että olisi saanut selville miten sen lopparin saa helpoiten kukistettua.
Muita rakkaita pelejä olivat Road Rash - motskarikilpaa, mutta kanssa-ajajia sai hakata nyrkein ja lyömäasein pois pyöriensä selästä. Myöhemmin pelattiin kaverien kanssa PS1:llä Road Rash: Jailbreakia varsin paljon, joka oli huono yksinpeli, mutta hyvä kaksinpeli. Myös Viidakkokirja oli olennainen osa Sega-pelaamista ja yksi harvoja pelejä, jotka pääsin 6-7 vuotiaan taidoillani läpi.
Myös kosketukset änäreihin, futispeleihin ja muihin urheilupeleihin tuli luotua viimeistään Segalla. Jotain ohuita muistikuvia on Detroit Red Wingsistä ja venäläisestä viisikosta, jonne sekaan tuli luotua oma pelaaja pelaamaan taitokiekkoa. Jokin nyrkkeilypelikin oli melko rakas, ehkä Boxing Legends of the Ring päätellen takaapäin kuvaavasta kamerasta.
Muistan vieläkin sen hetken, kun marketissa isä tai äiti taisi yllättäen sanoa ekaa kertaa ja aivan yhtäkkiä, että käypäs valitsemassa sieltä joku peli. Voiko tämä olla totta, ei sitä osannut silloin kuvitellakaan, koska pelejä vaan ilmestyi jostain veljien toimesta ja sitten yhtäkkiä katosi. Ankaran analyyttisen etu- ja takakansikuvien tutkimisen jälkeen valinta oli muistaakseni Daffy Duck in Hollywood. Veljet ei tykänneet alkuunkaan ja tyrmäsivät sen heti kotelon nähtyään, mutta peli kostautui heillekin ihan mielenkiintoiseksi. Ja sitä paitsi silloin pelattiin vaikka väkisin niitä pelejä mitä oli tarjolla - oli ne hyviä tai ei - ja niitä samoja muutamia pelejä myös pelattiin hemmetin paljon. Eka kenttä Daffy Duckissa oli muistaakseni western-henkinen erämaa ja Repe posautteli jättimäisiä punaisia ilmakuplia ampuvalla singolla vihulaisia. Ne joutuivat vangiksi muistaakseni kuplaan kun oikein latasi ammusta ja sitten leijailivat pois. Myös jokin helikopterilentelypeli oli aika addiktoiva, jossa lähdettiin aina kentässä liikkeelle lentotukialukselta mereltä ja sitten pommitettiin/tuhottiin mantereella olevia sotilaita, sekä kaupunkeja ynnä muita. Kopterin bensamittaria piti mm. katsoa ja käydä tankkaamassa kesken tehtävän. Kartalta oli hauska tuhota kaikki mahdollinen. Olin pieni ja innokas virtuaalinen sotarikollinen.
Rinnakkain Segan kanssa kaverin isän työläppärillä otettiin ekaa kosketusta PC pelaamiseen joskus 1996-1997. Pasianssin ohella työn alla tuolloin olivat Leijonakuningas ja olisiko ollut ensimmäinen Need For Speed. Lion King hankittiin Segallekin ja kehityin siinä aika hakaksi, vaikken silti koskaan päässyt sitä läpi. Pelissä oli elokuvasta tuttu musiikki 8-bittisenä ja kylmät väreet menivät, kun peliä pelasin 5-6 vuotta sitten ekaa kertaa sitten taaperovuosien. Olin paljon huonompi kuin silloin, enkä edes koodien avustamana jaksanut pelata peliä läpi, vaan Jylhäkalliolle jäätiin taas.
NFS:ssä puolestaan oli hauskaa vain ajella autolla rotkoista alas ja siitäkin huolimatta tuli aina voitettua tekoälykuskit. Oli kaverit isineen ihmeissään noista leikittelyvoitoista, mutta näin vuosia myöhemmin täytyy luoda varjoja tuon synnynnäisen ajotaidon ylle, että näinköhän oli kuminauhatekoäly jo tuolloin olemassa. Serkun PC:llä taas oli hauska formulapeli, jossa varikkokäynnin yhteydessä ohjattiin mekaanikkoja ja vaihdettiin renkaat. Sitten oli Ankronikkaa ja Kelloggsin muroboksin mukana serkku oli myös vissiin saanut jonkun Tony The Tiger -tasohyppelyn, jossa kerättiin muroja.
Segasta tuli vielä mieleen torimarkkinoilta ostettu ammuskelevia robotteja kannen perusteella sisältänyt Sega-peli, joka olikin jollekin toiselle Sega-konsolille tehty, koska kasetti oli aavistuksen reunoista liian iso meidän Segaan. Kyllä oli pienelle päälle liian vaikea asia ymmärtää ja tiedustelin veljiltä, että eikö sitä kasettia voi muka jotenkin leikata, jotta se saataisiin mahtumaan sinne kasettireikään. Sega on Sega, se oli minulle yksi asia. Miten tämä oli mahdollista? Onneksi sen sai sitten vaihdettua meillä olevan Sega-konsolin eri peliin, kun markkinatkin oli kolmepäiväiset ja myyjä vielä siellä oli. En muista yhtään, mikä se vaihtari oli.
Liekö ollut 1999 joulu, kun meillä astuttiin 3D:n maailmaan PS1:sen myötä ja joululahjasta paljastui konsolin kylkiäisenä NHL 98. Tuomaria sai taklattua ja jossain vaiheessa hallitsin molempia joukkueita, ja keskityin vain paisuttamaan jäähytiliä seeproja ajelemalla. Philadelphia oli siihen hommaan sopivan isokokoinen ja fyysinen joukkue. Kun riittävän monta ukkoa oli ajettu ulos, niin ulosajoja ei enää tullut ja myöskään jäähyjä ei tainnut tulla kolmea samanaikaista enempää. Suomikin oli perhana mukana ekaa kertaa ja sieltä jäi mm. meidän oma virtuaalinen Sam Steel, eli Riku Teräs, ikuisesti mieleen. Ei nimittäin ollut tuolloin Suomella joukkueellista NHL-pelaajia ja yhtään eurooppalaista peli ei sisältänyt. Joukkueenluonti oli myös kovassa käytössä ja vanhoista Jääkiekkolehtien kausiennakoista tehtiin eri vuosikertojen SM-liigajoukkueita.
Kun mietin varhaista PS1-aikaa, niin Disney-animaatioon perustuva Hercules oli se rakkain peli. Aamulla ennen kouluun lähtöä tuli jonain aamuna peliohjelma, jossa studiossa kaksi tavallista junnua pelasivat vastakkain samaa peliä. Siis studiossa hyvät milleniaalit, koska se oli vielä periaatteessa aikaa ennen internetiä ja internet-pelaamista mitä massoihin tulee. Välillä ne osasivat pelata ja välillä eivät, vaikka pelitkin saattoivat olla heille vieraita. Mutta Hercules oli yksi niistä peleistä, jota siinä ohjelmassa pelattiin paljon ja olisin pessyt siinä kenet tahansa tuolloin. Kauhea kiire oli ekaluokkalaisena kotiin pelaamaan koulupäivän päätteeksi ja Hercules naputeltiin läpi lukemattomia kertoja, sillä pelihän kestää muistaakseni vain kolme tuntia ja sekin lienee taitavalta pelaajalta yläkanttiin.
Kolmannella luokalla törmäsin jonkun pelilehden demolevyssä Syphon Filteriin, jonka demo sisälsi pelin alun metropommin löytämiseen saakka. Sitä pätkää pelattiin pieteetillä ja lukemattomilla variaatioilla. Pelkkiä headshotteja, pelkkää taseria, pelkkää puukkoa, piti osua ensin rosmoja käteen, sitten jalkaan, ja vasta sitten kriittisille alueille jne. Lopulta kinusin riittävän pitkään vanhempia ostamaan pelin, koska olin jo omat rahani käyttänyt muihin peleihin tai Pokemon-kortteihin. Koulunkäynnin yhdistäminen veljen Syphon Filterin läpipeluun seuraamiseen tuotti haasteita. Itselleni peli alkoi olla hieman liian hankala ensi alkuun, mitä pidemmälle siinä mentiin. Ennen pitkää kuitenkin taidot karttuivat ja kenttien jokainen millimetri tuli tutuksi. On käsittämätöntä, miten sillä kankealla D-padilla sai manuaalitähtäyksellä ammuttua ketään kuuppaan.
Crash Team Racing saattoi kuitenkin olla se eniten pelaamani PS1 peli, jonka tähtikehä ja viehätys säilyi läpi jopa koko PS2-aikakauden kaveripiirissäni. Yksinpelinä erinomainen, kaksinpelinä käsittämättömän viihdyttävä. Sitä pelattiin koko päivä vaivatta. Muuten eivät Crash Bandicootit juurikaan meikäläisen historiaan kuuluneet. Sairaalassa kun välillä joutui olemaan, niin siellä tuli pelattua. Kaverilla pelailtiin Crash Bashia ja joskus lainasin ykköstä ja kolmosta. Tomb Raideriin kosketus oli pelkkä demo ennen PS3:sta ja Final Fantasya katsoin joskus vartin verran, kun kaveri lopetteli pelisessiotaan.
PS1:llä meillä taisi olla 2 vaiko jopa 3 ratti-poljin systeemiä ja kaikki meni rikki. Sitten päätettiin ettei enää osteta, kun eivät kestä. F1 98 (ajoin ratilla kerran täyden Monacon) Kyllösen selostamana, Colin McCraet ja Gran Turismot levynvaihtorumbineen olivat liikaa. McCrae 2.0 oli kanssa ässäpeli kaksinpeluun saralla, vaikka ihmettelen jälkikäteen, miten pienestä kuvaputkitelkkarista split screenilla näki yhtään mitään.
Tekken 3 oli kova ja lentopallomoodissa jaksoin loputtomasti leikitellä tekoälyn kanssa vaikeimmalla tasolla. Se oli iso skuuppi kaveripiirissä, kun "löysin" pelistä sen selällään makaavan tohtorin ja sain sen pelattavaksi. Eihän sellaisesta mitään tiedetty ja pelikin oli tuossa vaiheessa jo vanhahko.
Luonnollisesti jossain vaiheessa pleikkari modattiin jossain ja pelejä ilmestyi jostain veljien kautta. Naganon kisapelin mäkihyppy oli rakas, vaikka peli oli buginen kuin mikä. Kenties kopioinnista johtuen NHL 2000 tilttasi todella usein alkuteksteihin ja peli meni sen ohi tilttaamatta vasta jollain kymmenennellä resetillä toimien sitten hyvinkin luotettavasti. Jo tuolloin harrastin paikkalukitusta maalivahtina Arturs Irbellä.
Modaamiseen liittyy muutamia tarinoita. Kirpparilta tuli ostettua paljon pelejä ja oli käsittämätöntä, miten jotkut pelit olivat "mustavalkoisiksi tehtyjä". Kuitenkin yksi tällainen, Legend, oli sekin valtavan suosittu kaveripiirissä. Se oli vaakasuuntaan etenevä keskiaikainen tappelu/seikkailupeli ripauksella fantasiaa ja loistava kaksinpeli.
Jossain vaiheessa meidän pleikkarista hajosi se levynpyöritin-tsydeemi. Piti tilata varaosa jostain Kiinasta ja siinä kesti viikkokaupalla. Ostin sitten omilla rahoillani omaan huoneeseeni PS1 Dualshock-version... ja ihmettelin, että miksei jotkut pelit toimi. Ne "jotkut" olivat kopioituja pelejä. En noin nuorena ymmärtänyt yhtään mitään ja luulin noita kopioituja pelejä jollakin oudolla tavalla normaaleiksi. Melkein kaikilla kavereilla kun oli samalla lailla viritetty vehje ja parhaalla kaverillani oli salkullinen netistä ostettuja kopiopelejä. Sain häneltä Star Wars: The Phantom Menacen virallisen elokuvaan perustuvan pelin, mikä oli nuorelle Star Wars -fanille parasta ikinä. Pelihän oli buginen paska, mutta se oli just niin kuin se elokuva. Niin aidon näköinen ja niin hyvä. Mesa Jar-Jar Binks.
Eräällä kaverillani oli Resident Evil 3 ja peliä käynnistäessä kun painoi tiettyä näppäinyhdistelmää, niin siihen aukesi cheat-valikko, josta sai laittaa haluamansa huijauskoodit päälle. Minua on aina ahdistanut peleissä kuoleminen/epäonnistuminen, koska jotenkin otan sen osin henkilökohtaisena riittämättömyytenä. Lisäksi peli oli pelottava, joten sen pelaaminen kuolemattona vailla huolen häivää oli helpottavaa. Ja kuten usein tuolloin, jos kaverilla oli hyvä peli, niin sitähän ei lainattu joka välissä itselle... Ehei... Sellainen piti saada itsellekin omaksi kaupan hyllyltä, missä ei ollut mitään järkeä kun rahavaratkin olivat lapsena hyvin rajalliset. Joten kinusin sen vanhemmilta ja vaikka miten yritin, niin se huijausvalikko ei auennut sillä tutulla näppäinyhdistelmällä kymmenistä yrityksistä huolimatta. Sitten siinä jotenkin valkeni sen kaupasta ostetun ja kopioidun pelin ero. Uskalsin pelata tuota 350 markalla ostettua peliä vajaan tunnin ja se oli sitten siinä. Peli lojui laatikossa piilossa seuraavat 10 vuotta, koska pelkäsin silloin Nemesistä kannessa ja laitoin pelin pois näkyvistä. Myin sen sitten löydettyäni sen jollekin ehkä 13 eurolla netissä.
Ensimmäinen Rainbow Six (PS1 edelleen) tuli myös toivottua joululahjaksi muiden perheenjäsenten pettymykseksi. Joskin valinta oli vaikea, sillä Pierce Brosnanin toiseen Bond-elokuvaan perustuva peli oli toinen vaihtoehto. Kyseinen peli oli myös kaverilla ja jostain syystä sekin olisi pitänyt saada itselle, vaikka pelasin peliä jälkikäteen ajatellen täysin riittävästi. Onneksi päädyin Rainbow Sixiin. Hyvä peli ja osaisin varmastikin vieläkin ensimmäisen tason vihulaisten sijainteineen aika hyvin ulkoa. Yhtenä päivänä pari vuoden omistuksen jälkeen peliä ei vain enää ollut missään, sillä toinen veljistä oli sen vissiin myynyt pois. Semmosta se on välillä pelikommuunissa ja jäi ikuinen muistijälki, kun olisin vielä palavasti halunnut peliä pelata.
Driver oli ilmiömäinen tuttavuus (nykypäivän silmin PS1-version piirtoetäisyys ihan täysi vitsi) ja Driver 2 kaksinpelineen, sekä eri maineen vieläkin parempi. Copacabanalla ajeltiin Mananalla (?).
Niin ja tietysti eräs kirpputoriostos oli melkoinen ässä. Semmoinen jännä ylhäältäpäin kuvattu peli, jossa oltiin kaupunkiympäristössä. Siellä sai vapaasti liikkua, varastaa autoja, hakata ihmisiä, ajaa niiden yli ja ampua niitä. Alkuperäinen Grand Theft Auto. Kun mainostin peliä kaveriporukalle, niin sen erään frendin massiivisesta kopiopelisalkusta löytyi timantti Grand Theft Auto 2:sen muodossa, jota hän ei ollut koskaan edes kokeillut. Vankilaan soluttautuminen ja siitä seurannut mellakka oli kakkosen siistein tehtävä.
Tässä välissä meillekin hankittiin perus Pentium-nuhapumppu. Sillä pelailtiin serkulta lainattua Desperadoksen demoa, minkä perusteella ostin sille ensimmäisenä pelinä Desperadoksen koko version ja Desperados 2:sen. Kyseessä siis villiin länteen sijoittuva strategiapeli. Niiden ohella pelailtiin Deluxe Ski Jumpia, Areena 5:sta ja alkuperäistä Eastside Hockey Manageria ynnä muita netin ilmaispelejä.
Vapaa-aika kuitenkin koki mullistuksen, kun luulin ostavani kaupasta PC:lle perinteisehkön jalkapallopelin, jossa on mukana Veikkausliiga. FC Jokerit alle ja ihmettelin, että miksen pysty hallitsemaan pelaajia kuten silloin aikanaan Fifa World Cup 98 kisapelissä (hieno intro!) PS1:llä. Peli oli Championship Manager ja se pyöri melko hitaasti koneella. Siitä huolimatta peli kiehtoi ja opettelin pelaamaan sitä, vaikkakin manageripelit olivat tuttuja esim. LMA Manager 2001:sen ja muiden PS1-managerointien muodossa. CM4:sen pitkien lataustaukojen vuoksi pelaamisen ohessa katsoin televisiota, tai luin kirjoja. Vasta Football Manager 06:sen kohdalla totesin, ettei tästä tule mitään ja ostin rippirahoillani ekan kunnon pelikoneen. Football Managereja pelasin FM 14 saakka, monta kesälomaa ja iltaa meni "vielä seuraava peli" -lupauksin. Pelisarjan vuoksi ostin kahteen eri otteeseen tehokkaamman koneen, että saan pyöritettyä sitä paremmin, mutta kolmatta hankintaa en enää tehnyt ja lopetin sarjan pelaamisen tyystin. Se on liian aikaa vievää ja addiktiivista. Yhtäkkiä on neljä tuntia mennyt ja tuntuu, ettei ole vielä ehtinyt tehdä mitään.
Aikanaan oli myös tiedossa kaupallisen Eastside Hockey Managerin julkaisupäivä ja poljin polkupyörällä yhteensä 25 kilometriä, että saisin sen haetuksi välittömästi. Eikä tarvinnut pettyä. Jokerit-tallennukseni eteni siihen vaiheeseen, että siellä oli ainakin Dany Heatley ja Peter Forsberg hylänneet änäritähteyden voidakseen rikkoa ennätyksiä SM-Liigassa. Saven peluu loppui seuraavan EHM:n tuloon.
Ekalle pelikoneelleni ostin myös Counter Strike Anthologyn ja koska se oli niin halpa, niin nappasin mukaan siitä vielä jonkun toisen pelin. Pitkään oli kädessä jokin saksalainen jääkiekkomanageripeli, mutta vaihdoin sen sitten paksukantiseen sotapeliin, joka sisälsi ilmeisesti kolme peliä (oikeasti kaksi lisäosaa ja yksi peli). En pitänytkään Counter Strikesta, koska vaikeustaso oli liian jyrkkä ekaa kertaa FPS-peliä PC:llä ja netissä pelaavalle. Mutta tämä jälkiajatuksena ostettu sotapeli on ehkäpä kaikkien aikojen suosikkini: Battlefield 1942. Pelin laajuus oli häikäisevää, sai hallita tankkeja sekä koneita ja pelasin tyytyväisenä yksinpeliä varmaan kuukauden ennen kuin eksyin nettipuolelle. Se oli sitten menoa ja pari kesälomaa meni yötä myöden hakatessa. Ironisesti vain saavuin niin myöhään pelin pariin, että niin sanotusti taitojeni huipullla skene katosi alta pois sieltä missä ja keiden kanssa aikaani vietin. Vieläkin haluaisin edes yhden lisävuoden kokea tuota aikaa pidempään. Yritin rypistellä muualla ja siirtyä muiden tavoin Battlefield 2:seen, mutta arcademaisempi sodankäynti tanssivine 1 vs. 1:neen ja medikit käsissä siksakin hyppely infantryserverillä ilman räjähteitä oli se minun juttuni.
PS2 ostettiin taloon heti seuraavana jouluna, kun se ilmestyi. Muut eivät tykänneet, kun jouluaattona konsolin kanssa ainoa paketista löytynyt peli oli This Is Football 2002, jossa oli historiallinen mahdollisuus filmata!!! Muut sitten hakivat ekana päivänä pyhien jälkeen uuden änärin, mutta nauttivat myös tuosta futiksesta.
En nyt muista koska, mutta lähdin veljen kanssa kauppaan tarkoituksena ostaa Age Of Empires 2 PS2:lle. Ja ostinkin sen, mutta veli suostutteli ostamaan puoliksi kanssaan GTA 3:sen. Tajusin vasta kotona ohjekirjaa lukiessani, että tämähän on Grand Theft Auto. Jättipotti. Seuraavat pari viikkoa oli aika useasti kavereita käymässä ja käsittämätöntä, että niitä Hidden Packageja löydettiin muistaakseni jotain 92 ilman internetiä.
PS2-aikakausi tarjosi myös opetuksen. Pelasin LMA Manager 2004:sta tutusti hermot kireällä. Ei ollut tavatonta kiroilu ja ohjaimen lentäminen. Meni taas vaihteeksi huononlaisesti ja sitten peli tilttasi, sekä edellisestä tallennuksesta oli jopa pari tuntia aikaa. Löin nyrkillä levyaseman päälle. Alkoi kuulua raksutusta... Peli ei lähtenyt enää käyntiin. Otin levyn ulos ja katsoin sitä - sehän oli ihan naarmuilla. Mikään muukaan peli ei toiminut. Kylmä hiki alkaa virrata ja sitten tietysti sanotaan juuri teini-iän kynnyksellä vanhemmille, että pleikkari meni rikki ihan yhtäkkiä vailla mitään syytä. Ulkoisesti siinä ei ollut mitään vikaa. Masiina kiikutettiin paikalliselle korjaajalle, joka sitten fiksasi levyaseman asennon niin, ettei levyt enää hinkanneet johonkin yläosaan.
Tuon jälkeen pleikkari pyöritti oudosti vain mustakantisia PS2 pelejä, sekä PS1-pelejä. Ja niitäkin yrittäessä toimimaan, konsolia joutui muutaman kerran restarttailemaan. Sinikantisen PS2-pelit eivät toimineet ollenkaan ja himo oli kova päästä pelaamaan WWF: Shut Your Mouthia. PS2 saatiin lähetettyä jonnekin viralliseen huoltoon ja ilmeisesti se meni läpi, tai ei ainakaan jouduttu maksamaan kuin joku pieni osuus kun takuutkin oli ummessa. En tiedä yksityiskohtia alkuunkaan, mutta uusi tuli ja pelit tulille. Ei kuitenkaan ylpein hetkeni.
PS3:nen vaikutti pitkään hutiostolta ennen kuin NHL 09 ja EASHL-pelimuoto tulivat ja laittoivat elämänhallinnan sekä prioriteetit koetukselle. Lisäksi opin tuolloin, että ulkomailta netistä sai pelejä halvalla ja ajauduin kunnolla avointen RPG-pelien maailmaan.
Ai niin... Jossain siellä 1999 Pokemon-hullutuksen ansiosta sain myös pitkään kinuttuani Game Boy Colorin ja siihen Pokemon-pelit Red & Blue. Nehän olivat periaatteessa identtiset, mutta "gotta catch 'em all"! Toisesta pelistä puuttui pari pokemonia, jotka sai vain toisesta ja vice versa. Sitten tarvittiin vielä vaihtokaapeli ja kaverin Game Boy, että ne pokemonit sai itselleen samaan peliin siirrettyä. Mutta sain kuin sainkin kaikki 151 napattua, sekä treenattua ihan grindilla mm. Blastoisen 100-levelille. Sitten ostettiin vielä kolmattakin kertaa periaatteessa sama peli Yellow'n muodossa. Missingosta kuulin vasta parin vuoden omistajuuden jälkeen kavereilta. Aikanaan myös Silver tuli hommattua, mutta se oli sitten siinä. Mitään muita pelejä en tuolle käsikonsolille hankkinut, eikä oikeastaan tarvinnutkaan. Noita tuli pelattua todella paljon, uudestaan ja uudestaan. Minulla oli myös läpipeluulehtikin ennen kuin edes omistin koko Game Boy:ta.