Lapsena pääsin naapurin Villellä pelaamaan Commodore 64:lla Giana Sistersiä, se oli ihan mahtavaa. Sitten sain joululahjaksi oman Commodore 64:n, lerppuasemalla toki eikä sillä vitun kasettihökötyksellä, ja Villen isän ruutupaperille kirjoittamien ohjeiden avulla pääsin sitten itse latailemaan pelejä. Niitä oli päälle sata lerpuketta ainakin, oli se Giana Sisterskin siellä, sitten oli jotain Boulder Dashia, Summer ja Winter Gamesia ja ties mitä.
Todella kova oli joku hemmetin Contra-henkinen pyssyttelypeli, missä jollain sotilashahmolla mentiin, ja sai ammuskella vastapuolen sotilaita, välillä tuli loppuvastustajiksi tankkia ja sotalaivaa ja suihkuhävittäjiä ja niitä sitten tykitettiin paskaksi myös. Jotain avaimia siinä keräiltiin samalla, niillä sai sitten ruudun lopuksi osteltua randomilla ostettaviksi arpoutuvia bonuksia millä pyssystä alkoi pikkuluotien sijaan lentelee isoja keltasia palloja kolmeen suuntaan tai jotain muuta. Vikan ruudun jälkeen siellä ei ollutkaan sitten enää bonuksia ostettavana, vaan panttivankeja. Joku perhe missä oli ainakin Einsteinin näköinen vaari ja sitten oli nuorempaa miestä ja naista ja lapsia sai sieltä ostettua, jos siis oli avaimia. Sitten tuli lopputekstit, missä sotilas ja se panttivankiperhe katseli iloisesti rivissä kallionkielekkeeltä auringonlaskua. Jos ei ollut vapauttanut jotain ihmistä, se ei ollut siinä rivissä mukana, vaan sen sijaan siellä taivaalla lensi tähdenlento. Jos ei pelastanut ketään, sotilas katseli auringonlaskua itsekseen ja taivaalla meni niin vitusti tähdenlentoja. Sitä sitten psykopaattina pelaili aina uudestaan ja uudestaan läpi, joskus otin sinne lopputeksteihin vain sen valkotukkaisen vaarin mukaan ja sen kanssa katseltiin kun loppuperhe lensi tähdenlentoina taivaalla, tai sitten otin pelkät lapset sieltä ja pakotin niitä katsomaan kun isi ja äiti ja vaari lensi taivaalla. Mikähän sen pelin nimi oli, en muista ollenkaan.
EDIT: Hitto kun jäi häiritsemään tämä, piti googletella ties millä mielikuvituksellisilla sanoilla mutta vihdoin se löytyi: Midnight Resistance oli tämän pelin nimi, ja tokihan tästä löytyi Youtubesta läpipeluuvideo. Nostalgiapläjäys!
The Detective oli myös hieno C64 peli, vaikkei osattukaan pelata sitä. Siinä mentiin hotellissa, ja jengiä käveli siellä, kunnes yksitellen niitä muita tyyppejä kuoli. Aina kun löysi jonkun ruumiin, peli meni vähän niinku pauselle ja semmonen hirveen pelottava urkumusiikki alkoi soimaan, se oli ihan saatanan kammottavaa. Yhden naisen päälle tippui piano. Jos ja kun peliä ei saanut johonkin aikaan mennessä ratkaistua, ruutu meni mustaksi, alhaalla luki jotain että nyt sinä olet liian lähellä tätä ratkaisua, kuului jotain suhinaa mikä kai pyssyllä ampumista mallasi, ja sitten tuli valot päälle ja etsivä makasi kuolleena lattialla. Etsivällä sai myös tehtyä itsemurhan syömällä lääkkeitä tai avaamalla etsivän sängyn alta tietyssä vaiheessa löytyvän pommin.
Ja Maniac Mansion, samalla tavalla kun siinä The Detectivessä siinäkin liikuteltiin väkeä, pelin alussa sai valita aina kolme tyyppiä valikosta, harmillisesti yksi niistä oli aina pakolla vitun tylsä ja turha sinipaitainen ja -housuinen Dave. Useimmiten minä otin rillipää-Bernardin joka osasi korjata asioita, ja jonkun semmosen blonditukkaisen aurinkolasipään joka osasi soittaa pelistä löytyvällä pianolla menevää rokkimusiikkia. Sitten piti selvittää tiensä taloon, jossa asui joku vitun hullu professori, omituinen pomppiva lonkero ja professorin jotain saatanan kilipääsukulaisia, GTA V -tyyliin sai vaihdella millä hahmolla pelasi, ja niitä piti sitten aina erikoisominaisuuksiensa perusteella saada tiettyihin paikkoihin tekemään asioita. Oli ihan perkeleen kuumottavaa juosta niitä talon asukkeja eli Ediä ja Ednaa karkuun siellä talon sisällä. Jos ne sai kiinni, pelihahmo joutui talon alakerrassa olevaan vankilaan, sieltä kyllä pystyi sitten jollain konstilla käymään kaverin myös vapauttamassa. Siinäkin pystyi jotenkin urpoilemalla tapattamaan niitä valittuja ukkoja, aika usein Dave meni jotain sähköhässäkkää sörkkimään sillee että se kuoli ja sitten talon pihalle ilmestyi hautakivi missä luki "Good Riddance!". Pelissä pystyi myös pöllimään Edin huoneesta hamsterin, ja laittamaan sen mikroon, missä se räjähti. Sitten sen räjähtäneen hamsterin pystyi viemään takaisin Edin huoneessa olevaan hamsterihäkkiin, mutta siitä ei valitettavasti tullut mitään hienoa animaatiota tai jotain, oltiin ihan varmoja että Ed menettäisi siitä järkensä. Ikinä ei sitäkään peliä saatu loppuun asti pelattua, Daven tyttöystävä siinä piti kai jostain vitun laboratiosta vapauttamassa, se hullu professori oli sen sinne kaapannut ja sitonut johonkin helvetinkoneeseen jostain syystä.
Kavereilla oli sitten 8-bittistä Nintendoa ja Amiga 500 tai 2000 -koneita, niillä pelattiin Super Mariota ja Blades of Steeliä ja Contraa (ylös-ylös-alas-alas-vasen-oikee-vasen-oikee-B-A-Start taisi olla koodi millä sai 30 lisäelämää heti alkuun), tai Civilizationia, Sim Cityä tai Championship Manageria. Civilizatonissa piti äkkiä saada The Wheel että sai sotavaunuja rakennettua ja niillä tuhoa aiheutettua, Sim Cityssä oli kanssa joku outo veroprosentti ja lainanotto-kikkailu koodi millä sai loputtomasti rahaa ja sai rakennettua vaikka kuinka saatanan isoja kaupunkeja. Fuusiovoimalat tais tulla 2050 vuoden hujakoilla mukaan, eli eihän tässä enää ole ku joku 30 vuotta jäljellä hei! Championship Managerissa aika usein Manchester Unitedilla aloitettiin, niillä tais olla sellainen kiusallinen tilanne että jengi oli aluksi täynnä pelaajia, ja niistä oli vitun vaikea päästä eroon, eli ei saanut osteltua oikein ketään. Olikohan niin, että yksi paikka siellä oli auki, siihen taidettiin aika usein ostaa Andy Cole hyökkäykseen Eric Cantonan kaveriksi - hassusti niin tapahtui myöhemmin sitten oikeassa maailmassakin. Peter Schemeichel oli maalissa, Dennis Irwin, Steve Bruce, Gary Pallister ja Paul Parker oli muistaakseni puolustuksessa, ja olikohan Keane ja Ince keskikentällä, ja Giggs vasempaan laitaan, oikealle ei oikein ollut ketään hyvää muistaakseni? Hyökkääjinä oli sitten Cantona ja tais olla Mark Hughes toiseksi paras valinta sinne. Bryan Robson oli liian vanha paska, mutta kyllä se vaihtopelaajana menetteli. Clayton Blackmore oli tosi hyvä vaihtopelaaja koska se pysty pelaamaan keskikentällä mitä paikkaa vaan - tosin se oli ihan paska pelaaja sitten, mutta oli kiva kun sillä oli Midfielder RLC pelipaikassaan. Huomattiin jossain vaiheessa, että aika hyvin pärjäsi sellasella taktiikalla missä oli 2 pakkia, kolme keskikenttää ja 5 hyökkääjää - välillä tuli jotain 10-0 voittoja, ja kummallisen harvoin hävisi.
Siinäpä sitä olikin muistelua. Jostain noista panttivankien tahallisista tähdenlennoiksi muuttamisista ja hamsterin räjäyttämisistä varmaan on kummunnut nykypäivän meno missä pitää vaikkapa RDR2:ssa kokeilla kaikenlaista mahdollisimman sairasta ja sekavaa.