Nuori Suomi ry

  • 989 715
  • 5 368

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
- Siitä olen varma, ettei ihmisellä ole peliäly-geeniä. Ja tässä jos missä me olemme olleet Suomessa pihalla, kun olemme hokeneet, että peliäly on synnynäistä. Barclelonan juniorimyllyssä ei ajatella, että peliäly on synnynnäistä. Siellä harjoitellaan jokaikinen päivä peliälyä.

Ei välttämättä ole juuri peliäly-geeniä, mutta omasta mielestäni on itsestään selvää, että tietty osa ihmisen älykkyydestä korreloi pallopeleissä "pelisilmänä". Aivan samoin kuin tietty älykkyyden osa korreloi musikaalisuutena, matemaattisuutena jne. Urheiluneroja, jotka ovat olleet myös ahkeria on aina aivan mahtava seurata tyyliin Messi, Gretzky, Kurri, Selänne jne. En tunne Barcelonan järjestelmää niin hyvin, että en tiedä heidän järjestelmäänsä pelaajavalintaan, mutta ehkä siellä on jo perusvaatimuksena tietyn tasoinen peliäly. Siitä on sitten hyvä lähteä harjoittelemaan peliä eteenpäin.

Itse kehittäisin suomalaista palloilusysteemiä juuri tässä suhteessa eli pyrittäisiin laittamaan panoksia niihin pelaajiin, joilla peliäly luontaisesti on korkealla tasolla. Jos pelisilmää ei yksinkertaisesti löydy, niin sitten voitaisiin pelaajaa kannustaa jonkun toisen lajin piiriin, esim. yleisurheiluun tai pikaluisteluun. Tämä toki vaatii paljon myös valmennukselta, että näitä pelaajia osataan tunnistaa ja arvostaa. Mutta ehkä se on niin, että jos valmentajana on ns. puusilmä, ei hän osaa lahjakkuuttakaan niin hyvin tunnistaa. Tunnollisia kolmosketjun puusilmiä, jotka treenaavat niin pirusti, on Suomessa joka tapauksessa ihan riittävä määrä kaikille mahdollisille tasoille. Siitä olen samaa mieltä, että johonkin divaritasolle pääsee kuka tahansa, jos on valmis uhraamaan harjoitteluun kaiken aikansa.
 

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Itse kehittäisin suomalaista palloilusysteemiä juuri tässä suhteessa eli pyrittäisiin laittamaan panoksia niihin pelaajiin, joilla peliäly luontaisesti on korkealla tasolla. Jos pelisilmää ei yksinkertaisesti löydy, niin sitten voitaisiin pelaajaa kannustaa jonkun toisen lajin piiriin, esim. yleisurheiluun tai pikaluisteluun. Tämä toki vaatii paljon myös valmennukselta, että näitä pelaajia osataan tunnistaa ja arvostaa. Mutta ehkä se on niin, että jos valmentajana on ns. puusilmä, ei hän osaa lahjakkuuttakaan niin hyvin tunnistaa. Tunnollisia kolmosketjun puusilmiä, jotka treenaavat niin pirusti, on Suomessa joka tapauksessa ihan riittävä määrä kaikille mahdollisille tasoille. Siitä olen samaa mieltä, että johonkin divaritasolle pääsee kuka tahansa, jos on valmis uhraamaan harjoitteluun kaiken aikansa.

Tämä on tämän ketjun rajuimpia ehdotusia. Ihan eri luokassa kuin jokut muka "kiinalaiset" touhut. Sanon ihan suoraan, että tästä seuraisi itku ja hammasten kiristely. Sitäpaitsi jääkiekko on niin monipuolinen peli, että siinä voi eri ominaisuuksilla kompensoida toisia puutteita. Näyttääkö ovea - siis suositella muuta lajia - fyysisesti vahvalle taitoniekalle vai heikkojalkaiselle pelisilmäpelaajalle!?

Ja kamalin on tuo ilmaisu: "Joilla peliäly on luontaisesti..."

Ei ole niin suuria eroja "luontaisissa" pelisilmissä, että sillä olisi mitään merkitystä. "Luontaisuuksien" tutkiminen urheilussa on suorastaan rasismia ja deedeeärräläistä touhua.

Useimmiten peliälyn puute on sitä, että pelaaja ei ole saanut virikkeitä pelaamisen opetteluun.

Ja usein hyvä pelisilmä on kompensaatiota vaikkapa hitaudelle. Jokaisen syntyvän suomalaisen lapsen "synnynäinen" pelisilmä riittää SM-liigaan asti. Samoin "synnynnäinen" nopeus.

Huomaan myös sen paradoksin, että ne, jotka kiivaimmin puolustavat Nuori Suomi -ajattelua, ovat - vastoin Nuoren Suomen eetosta - näkemässä lahjakkuutta siellä ja täällä.

Minä tahtosin, että urheilusta keskusteltaessa järjen käyttö olisi sallittua. Täytyy olla edes jossain määrin looginen.

(Kaksi viimeistä kappaletta eivät tarkoittaneet sinua, St_Patrick.)

Johtava
 

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Huh, huh!

Olen nähnyt, kun 15 -vuotias kaveri kuukauden ammuskeltuaan radalla tulee ja voittaa jokaisen vuosikymmeniä treenanneen ampujan paikalliskisoissa, sekä kolme kuukautta myöhemmin voittaa SM-kisoissa ensimmäisen mitalinsa. Tälle jätkälle ei tarvinnut kuin osoittaa pyssyn vaarallinen pää, ja hän loistaa lajissaan. Voiko tämä olla treenilahjakkuutta, ilman treeniä?

Vai onko hän juuri se yksi tuhannesta, johon treenilahjakkuus ei päde? Mitä sitten, vaikka olisi? Jos hän ei olisi kaikenlaista kokeilemalla löytänyt itsestään ampumaurheilijaa, vaan isänsä olisi painostanut jääkiekkoon hänet, olisi meillä nyt keskinkertainen kiekkoilija eikä loistavaa ampujaa.

Tärkeä pointti: Aikainen lajinvalinta hukkaa piilotetut lahjakkuudet, monipuolisuus ja myöhäinen lajivalinta löytää ne edes silloin tällöin. Se yksi tuhannesta pitää löytää, jos halutaan tuottaa aivan maailman kirkkaimpia tähtiä.

Tässä ajattelussa on yksi keskeisimpiä suomalaisen urheilukeskustelun heikkouksia.

Rakenteelliseen keskusteluun vedetään aina mukaan poikkeuksia. Että olihan se ja sekin sellainen ja sellainen. Sillä tavalla ei saada mitään (rakanteellista) edistymistä aikaan suomalaiseen huippu-urheiluun.

Jos katsot keskusteluja, niin niitä aina käydään sivistymättömästi tämä poikkeuspäätodistelu edellä.

Sinäkin tuot esiin jonkun ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana ampuneen. Kerro minulle nimi, kuka hän oli ja millä tasolla ampuu nyt? (Kerro se vaikka yksityispuolella, niin minä tarkistan sitten asian perinpohjin.)

Ensin kirjoitat tänne rivitolkulla hyvää asiaa - ja sitten vedet maton oman logiikkasi alta pois. Esität, hitto, että suomalaisen huippu-urheilun ongelma ratkaistaan sillä, että pannaan pennut kokeilemaan eri lajeja ja sitten odotetaan, että aina jostain putkahtaa se yksi tuhannesta. Voin kertoa, että tuolla tavalla ei sitten tule jatkossa edes kolmea mitalia kesäolympialaista.

Olen hämmästynyt.

Johtava
 

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Tämä on kuin omalta näppäimistöltäni. Oman pojan kaveripiiri (käytännössä lähinaapurusto) pelaa samoja lajeja samoissa joukkueissa. Ovat tehneet jo niin jo oikeastaan melkein siitä asti kun ovat oppineet kävelemään. Harjoitusmäärät ja -vuodet on melkein kaikilla identtiset, voidaan puhua korkeintaaan kymmenen prosentin eroista. Käyvät vapaa-ajallaankin pelailemassa yleensä samalla porukalla. Silti erot pelikäsityksessä, sijoittautumisessa ja pelin hahmottamisessa ovat valtavia. Nyt puhutaan siis hieman alle 10-vuotiaista kavereista. Osa on kentällä laput silmillä ja tilanne oikeastaan pahenee kun ollaan ns. pallollinen pelaaja. Silloin ei nähdä kuin vastustajan maali, vaikka oltaisiin omalla kenttäpuoliskolla, ei mitään toivoa että osattaisiin nostaa katsetta ylös, syöttää kaverille, puhumattakaan siitä että osataan syöttää tyhjään tilaan. Ja näille kavereille on kuitenkin pienestä pitäen opetettu peliä pelinomaisin harjoitten ja vältelty jonomuotoisia drillejä.

Sitten taas löytyy niitä kavereita jotka pystyvät pysäyttämään pelivälineen ahdistettuna, kierrättämään sitä puolustajan kautta alaspäin, hahmottamaan kenttää samalla kun kuljettavat jne. Itse en keksi tähän mitään muuta syytä kuin lahjakkuuden, harjoitusmäärissä kun ei ole käytännössä minkäänlaista eroa.

Eaglen viimeinen kappale on ehkä mielenkiintoisin. Olen huomannut että peliälyltään taitavimmat kaverit nimittäin katsovat pelejä televisiosta ja jopa analysoivat pelaajien tekemisiä. Laput silmillä pelaavat ovat tuskin koskaan katsoneet ainuttakaan matsia.

Tämä teksti on oikea helmi! Siksi lainaan sen kokonaan.

Monen kappaleen ajan "pelisilmä" on kuin taivaasta saatu lahja. Mutta, kas, sitten, aivan lopuksi, alkaakin löytyä syitä sille, että pelisilmien eri tasoisuudet johtuvatkin jostain.

On täysin selvää, ettei pelisilmää saa äidinmaidossa. Aina löytyy jokin selittävä syy, miksi jollain on, jollain ei ole pelisilmää.

Ja useinkaan ei ole niin, että toteutuu tuo, mitä nimimerkki tuossa esittää. Että kaveriporukka on muka käynyt identtisen tien siihen asti urheilijana. Jos katsoisimme hommaa lähemmin, sieltä löytyy valtavia eroja.

Johtava
 

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
Tämä on tämän ketjun rajuimpia ehdotusia. Ihan eri luokassa kuin jokut muka "kiinalaiset" touhut. Sanon ihan suoraan, että tästä seuraisi itku ja hammasten kiristely. Sitäpaitsi jääkiekko on niin monipuolinen peli, että siinä voi eri ominaisuuksilla kompensoida toisia puutteita. Näyttääkö ovea - siis suositella muuta lajia - fyysisesti vahvalle taitoniekalle vai heikkojalkaiselle pelisilmäpelaajalle!?

Ja kamalin on tuo ilmaisu: "Joilla peliäly on luontaisesti..."

Ei ole niin suuria eroja "luontaisissa" pelisilmissä, että sillä olisi mitään merkitystä. "Luontaisuuksien" tutkiminen urheilussa on suorastaan rasismia ja deedeeärräläistä touhua.

Useimmiten peliälyn puute on sitä, että pelaaja ei ole saanut virikkeitä pelaamisen opetteluun.

Ja usein hyvä pelisilmä on kompensaatiota vaikkapa hitaudelle. Jokaisen syntyvän suomalaisen lapsen "synnynäinen" pelisilmä riittää SM-liigaan asti. Samoin "synnynnäinen" nopeus.

Huomaan myös sen paradoksin, että ne, jotka kiivaimmin puolustavat Nuori Suomi -ajattelua, ovat - vastoin Nuoren Suomen eetosta - näkemässä lahjakkuutta siellä ja täällä.

Minä tahtosin, että urheilusta keskusteltaessa järjen käyttö olisi sallittua. Täytyy olla edes jossain määrin looginen.

(Kaksi viimeistä kappaletta eivät tarkoittaneet sinua, St_Patrick.)

Johtava

Varmaan tiedätkin, kun tyttäresi harrastaa viulunsoittoa, että musiikin saralla karsinta on vieläkin julmempaa. Jos haluat musiikkiopistoon, sinun pitää olla luontaisesti musikaalinen. Asetetaan tietty lähtötaso, että kannattaa edes alkaa kunnolla harjoittelemaan.

Missään nimessä en halua vastaavaa järjestelmää palloiluun, ainoastaan sitä, että peliälyn merkitystä tulisi korostaa, osata arvostaa ja valmentajien ymmärtää kehittää. Mielestäni Suomen pelaajatuotanto osoittaa sen, että peliälyä ei joko tunnisteta tai sitä ei arvosteta. Verrattuna esim. Ruotsiin ero on hyvin selkeä monessa lajissa. Hyvän peliälyn pelaajat mahdollistavat myös kehittyneemmät pelitavat. Mutta senkään takia tämän tyyppinen karsinta ei sovi laajemmassa mittakaavassa joukkueurheiluun, sillä erityyppisiä pelaajia tarvitaan monenlaisiin rooleihin. NHL:ssäkin pelaa lukuisia pelaajia hyvin rajallisella peliälyllä ja he ovat löytäneet sen oman ruutunsa.

Ymmärrän hyvin sen, että olemme tässä asiassa hyvin eri linjoilla. Olet järjestelmän mies, niin pelisysteemeissä kuin harjoittelussa. Ensin kirjoitetaan pelikirja, jossa lukee kaikki se mitä tarvitaan pelin pelaamiseen, sitten otetaan summassa 25 motivoituneen 4-vuotiaan pelaajan massa, treenautetaan heitä pelikirjan mukaan 15 vuotta ja sitten pelataan täydellistä pelikirjalätkää. Ainoastaan valmentajan täytyy olla briljantti nero, että homma toimii.

Itselleni myös joukkueurheilun, etenkin jääkiekon, hienous kumpua lopulta yksilöstä, hänen ominaisuuksistaan ja siitä että yksi pelaaja, tutkapari, ketju tai viisikko pystyy murtamaan kaavan ja kusettamaan huippuunsa viritettyä vastustajan systeemiä ajoittain aivan 6-0. Parhaimmillaan urheilu on taidetta, jossa yksilö pääsee toteuttamaan ominta itseään. Pahimmillaan se on varmaan järjestelmään pakottamista yhteiskunnan menestyspaineissa.

On täysin selvää, ettei pelisilmää saa äidinmaidossa. Aina löytyy jokin selittävä syy, miksi jollain on, jollain ei ole pelisilmää.

Perustelepa tämä itsestäänselvyys? Varmasti peliälyyn vaikuttavat lukuisat asiat jo varhaisesta lapsuudesta lähtien, mutta yhtä selvää on, että erot pelisilmässä ovat aivan valtavia lähes kaikilla tasoilla. Onko itselläsi huono pelisilmä kun tästä pitää vängätä:)?
 
Viimeksi muokattu:

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Ymmärrän hyvin sen, että olemme tässä asiassa hyvin eri linjoilla. Olet järjestelmän mies, niin pelisysteemeissä kuin harjoittelussa. Ensin kirjoitetaan pelikirja, jossa lukee kaikki se mitä tarvitaan pelin pelaamiseen, sitten otetaan summassa 25 motivoituneen 4-vuotiaan pelaajan massa, treenautetaan heitä pelikirjan mukaan 15 vuotta ja sitten pelataan täydellistä pelikirjalätkää. Ainoastaan valmentajan täytyy olla briljantti nero, että homma toimii.

Itselleni myös joukkueurheilun, etenkin jääkiekon, hienous kumpua lopulta yksilöstä, hänen ominaisuuksistaan ja siitä että yksi pelaaja, tutkapari, ketju tai viisikko pystyy murtamaan kaavan ja kusettamaan huippuunsa viritettyä vastustajan systeemiä ajoittain aivan 6-0. Parhaimmillaan urheilu on taidetta, jossa yksilö pääsee toteuttamaan ominta itseään. Pahimmillaan se on varmaan järjestelmään pakottamista yhteiskunnan menestyspaineissa.

Olemme todellakin eri linjoilla. Sinun mallissasi luovuus on satunnaista, sitä esiintyy silloin tällöin.

Oikeaa luovuutta on se, että on olemassa ensin rakenne, jota sitten yksilöt käyttävät hyväkseen. Se on minun malli.

Jos mietit jääkiekkojoukkuetta tai jousiorkesteria, luovuus syntyy niissä samaa reittiä. Ensin on peruspeli prikulleen kunnossa - ja sitten maestrot ja taiturit pääsevät esiin ja vievät homman luovalle asteelle.

Pelikirja antaa itseluottamuksen. Kun Mikael Granlund oli luova 2011 Slovakian kisoissa Venäjää vastaan tai finaalissa Ruotsia vastaan, se luovuus kumpusi siitä itseluottamuksesta, jonka Meidän Peli oli hänelle antanut. Yhtä ilmaveiviä ja yhtä päädyn kautta kimmotettua maalisyöttöä kohti Granlund sai sitä ennen sinne oikealle lapaansa kymmeniä perussyöttöjä Immoselta. Ja Immonen oli saanut kiekkonsa siihen keskelle sovitulla tavalla pakeilta. - Tuosta peruspelistä syntyi se itseluottamus ja flow-tila, jonka Granlund sitten viljelin ja kultivoi loppuun asti tempuillaan.

Johtava
 

LaTe_Show

Jäsen
Suosikkijoukkue
Colorado Rockies: 1980-1981.
Oikeaa luovuutta on se, että on olemassa ensin rakenne, jota sitten yksilöt käyttävät hyväkseen. Se on minun malli.

Jo maalaisjärkikin sen kertoo, että niin luovuus kuin luontainen kilpailuvietti ovat yksilöllisiä ominaisuuksia.

Näitä voi toki kehittää... mutta vain tiettyyn pisteeseen asti.

EDIT: Ai niin siitä kilpailuvietistä muuten:

Pitkän pohdinnan jälkeen olen tullut päätökseen lopettaa urani kilpaurheilijana. Päätös on monen syyn summa, joista suurimpana ovat palon ja motivaation katoaminen. Urheilua rakastan edelleen, mutta kilpaurheilu ja sen raadollisuus, sekä yli parisataa reissupäivää vuodessa ovat viime vuosina alkaneet viedä energiaani, enkä ole kyennyt keskittymään urheiluun sillä tavalla, kuin maailman kärkeä tavoittelevalta vaaditaan. -Sanni Leinonen

Sanni Leinonen jiset uralleen - lue avoin kirje - Ilta-Sanomat
 
Viimeksi muokattu:

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
Olemme todellakin eri linjoilla. Sinun mallissasi luovuus on satunnaista, sitä esiintyy silloin tällöin.

Oikeaa luovuutta on se, että on olemassa ensin rakenne, jota sitten yksilöt käyttävät hyväkseen. Se on minun malli.

Jos mietit jääkiekkojoukkuetta tai jousiorkesteria, luovuus syntyy niissä samaa reittiä. Ensin on peruspeli prikulleen kunnossa - ja sitten maestrot ja taiturit pääsevät esiin ja vievät homman luovalle asteelle.

Pelikirja antaa itseluottamuksen. Kun Mikael Granlund oli luova 2011 Slovakian kisoissa Venäjää vastaan tai finaalissa Ruotsia vastaan, se luovuus kumpusi siitä itseluottamuksesta, jonka Meidän Peli oli hänelle antanut. Yhtä ilmaveiviä ja yhtä päädyn kautta kimmotettua maalisyöttöä kohti Granlund sai sitä ennen sinne oikealle lapaansa kymmeniä perussyöttöjä Immoselta. Ja Immonen oli saanut kiekkonsa siihen keskelle sovitulla tavalla pakeilta. - Tuosta peruspelistä syntyi se itseluottamus ja flow-tila, jonka Granlund sitten viljelin ja kultivoi loppuun asti tempuillaan.

Johtava

Ei, nyt luot päässäsi olkiukkoa ja kuvittelet mitä ajattelen. En ole anarkisti luovuuden suhteen ja ymmärrän pelikirjan merkityksen, mutta en sen ylikorostamista. Ymmärrän pelikirjan merkityksen esim. koko Barcelonan organisaatiolle ja että se on oikeastaan koko järjestelmän lähtökohta. Ilolla seuraan myös kannattamani Jokereiden nykylinjaa, joka on kulkemassa juuri tähän suuntaan. Ensin on pelitapa ja siihen etsitään ja mieluiten itse koulutetaan oikeat pelaajat. Senkin ymmärrän, että pelikirja on ainoa tapa saada huonot pelaajat näyttämään hyviltä.

Ajattelen vain, että kaikkea ei voi kompensoida harjoittelulla ja toivon, että suomalainen valmennus osaa jatkossa kehittää ja jalostaa yhä enemmän taitavia ja älykkäitä pelaajia. Esim. Granlund, Pulkkinen, Vatanen ja Teräväinen on hyvä alku uudelle tulemiselle ja loistavia esimerkkejä siitä pelaajatyypistä jota itse arvostan. Minusta se on kylmä tosiasia, että kaikista pelaajista ei saa väkisin älykästä pelaajaa, vaikka kuinka yrittäisi, eikä sellaiseen savottaan kannata käyttää resursseja.
 

eagle

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Pittsburgh
Niin mitä tulee pelikäsityksen puutteeseen ja silti pärjäämiseen, niin mielestäni hyvä esimerkki on vaikkapa joku Jani Rita. Fyysiset ominaisuudet aivan huippua, pystynyt tekemään hyvän kansainvälisen(kin) uran. Käynyt maajoukkueessakin. Tämä siis siitä huolimatta että pelikäsitys on todella suppea.

Mistä se taas johtuu? Itse näen suurena tekijänä tässä(kin) tapauksessa sen että fyysisillä(ja myös teknisillä) voidaan dominoida varsinkin junioreissa niin paljon, että pelin monipuolisuus ei tule tarpeeksi hyvälle tasolle. Ja koska valmentaja näkee vain tulokset, eikä yritäkkään saada pelaajaa oppimaan fyysisen aihion ympärille tarpeeksi pelikäsitykseen ja muuhun pelaamiseen liittyviä asioita, niin lopputulos voi olla usein se että junioritähdestä ei tule mitään, vaikka töitä tehtäisiinkin paljon. Tai varsinkin jos vähänkin ollaan tekemättä. Tai sitten tulee 3-4 kentän kaveri tai parhaassa tapauksessa, kuten Rita, hyvä SM-liigahyökkääjä. Surullisinta vain on se, että olisi voinut tulla paljon enemmänkin, jos löytyy a)fyysiset edellytykset b)lahjakkuus c)harjoitus motivaatiota d)oikeat olosuhteet(tällä tarkoitan että pystyy harjoittelemaan niin paljon kuin haluaa.

Sitten on vielä tapauksia joilla periaatteessa pelikäsitys on hyvällä tasolla, mutta he eivät välttämättä osaa käyttää sitä hyväkseen tarpeeksi. Eli koska ei ole tullut tarpeeksi treeniä/ohjausta erilaisiin tilanteisiin miten ne ratkaista, ei osata tehdä oikeita ratkaisuja, vaikka ne periaatteessa pystyttäisiin hahmottamaan. Tästä hyvä esimerkki on jalkapallon puolelta Alexei Jeremenko jr.

Eli samalla kun tavallaan voidaan pitää peliälyn kehittämistä kompensaationa, niin ennemminkin näen että liian fyysisten ominaisuuksien korostaminen pitää sen peliälyn kehittämisen piilossa. Kuten P.Sihvonenkin toteaa kaikilla on riittävästi peliälyä SM-liigaan, mutta sen valjastaminen oikein onkin täysin eri asia.

Lopuksi todettakoon etten kannata pelikirjamallia kovinkaan nuorille, vaan ennemminkin kokoajan puhun siitä että harjoittelu tehdään pelinomaisesti ja pelitilanteisiin liittyen. Pelaajat oppivat ratkaisemaan 1vs1/2vs1/1vs2/2vs2 tilanteita ja sitten kun hahmotus on tarpeeksi pitkällä ja näissä ollaan sujuvia voidaan lähteä puhumaan joukkuetaktiikasta ja pelitavasta. Eli ensin annetaan työkalut, sitten vasta aletaan rakentaa taloa.
 

Watson

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Arsenal
Monen kappaleen ajan "pelisilmä" on kuin taivaasta saatu lahja. Mutta, kas, sitten, aivan lopuksi, alkaakin löytyä syitä sille, että pelisilmien eri tasoisuudet johtuvatkin jostain.

Ja useinkaan ei ole niin, että toteutuu tuo, mitä nimimerkki tuossa esittää. Että kaveriporukka on muka käynyt identtisen tien siihen asti urheilijana. Jos katsoisimme hommaa lähemmin, sieltä löytyy valtavia eroja.
Olen katsonut noita kavereita vaippaikäisestä lähtien. Ei löydy mitään 'valtavia' eroja harjoittelussa vaikka kuinka analysoi poikien tekemisiä. Heikoimmat eivät siltikään pysty neljän vuoden jälkeen tekemään niitä asioita mitä parhaat tekivät ensimmäisellä kaudellaan. Ei vaikka taustalla on tuhansia toistoja, puusilmä on silti puusilmä. Olen seurannut 99% näiden kavereiden treeneistä, joko itse vetäen tai kentän laidalla. Osa pojista kehittyy koko ajan valtavin askelin, osa junnaa melkein paikallaan. Vapaaehtoiset pihapelit eivät selitä eroja kehityksessä. Heikoimmatkin ovat silti paljon parempia kuin pystymetsästä revityt verrokit kiitos harjoitustaustan, mutta silti osaan jo useimmista sanoa ettei taso tule koskaan riittämään edes kakkosdivisioonaan. Tietysti tähän voi sanoa että paskoja koutseja kun eivät saa tehtyä kaikista pelimiehiä, mutta itse väitän kyllä että kaikista ei tule liigapelaajia, ei vaikka mitä tehdään.

Muutoin kyllä kannatan Sihvosen ajatuksia aika pitkälle. En komppaa pätkääkään Nuori Suomi -ajattelua ja kannatan lajinomaista systemaattista harjoittelua sivulajineen jo pienestä pitäen. En usko monipuolisuuteen palloilulajeissä, joissa pelivälineen tekninen hallitseminen ja nopeat pelilliset ratkaisut ovat kaiken a ja o. Hiihtoladulla ei tehdä Litmasia ja Selänteitä.
 
Suosikkijoukkue
Leijonat, Jokerit
Esität, hitto, että suomalaisen huippu-urheilun ongelma ratkaistaan sillä, että pannaan pennut kokeilemaan eri lajeja ja sitten odotetaan, että aina jostain putkahtaa se yksi tuhannesta.

Älä, hitto, viitsi. Missä minä niin ehdotin? Lueppa uudestaan:

Tärkeä pointti: Aikainen lajinvalinta hukkaa piilotetut lahjakkuudet, monipuolisuus ja myöhäinen lajivalinta löytää ne edes silloin tällöin. Se yksi tuhannesta pitää löytää, jos halutaan tuottaa aivan maailman kirkkaimpia tähtiä.

Sana "myöhäinen" toki voisi olla muodossa "myöhäisempi", mutta eikös sinun pitänyt olla luetunymmärtämisen maisteri, vai miten se meni? Monipuolisuus on minulle kolme päälajia junnuna ja myöhäisempi valinta on 7-10 -vuotiaana, niin kuin hyvin tiedät.

Edit. Perus super-tähtiä saa harjoittelemallakin, mutta kaikkien aikojen super-hyper-Usain Boltmaiset tähdet omaavat ehkä muutamia, omalle lajilleen sopivia ominaisuuksia - eli lahjoja.

Yksityisviestinä laitoin todisteet lahjakkaasta ampujasta.
 
Viimeksi muokattu:
Niin mitä tulee pelikäsityksen puutteeseen ja silti pärjäämiseen, niin mielestäni hyvä esimerkki on vaikkapa joku Jani Rita. Fyysiset ominaisuudet aivan huippua, pystynyt tekemään hyvän kansainvälisen(kin) uran. Käynyt maajoukkueessakin. Tämä siis siitä huolimatta että pelikäsitys on todella suppea.

Teemu Selänteestä kertovassa "Leijonalegendat"-jaksossa tänä keväänä Teemu tai hänen isänsä sanoi, että Teemulle teki luultavasti tosi hyvää pelata joskus alle parikymppisenä yksi kausi jalkapuolena. Siihen asti kun oli tottunut vain luistelemaan kaikista ohi, niin rikkinäisellä jalalla pelatessa joutui vähän eri tavalla miettimään, mitä siellä kentällä kannattaa tehdä ja miten jääkiekkoa pelataan.
 

siffa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sport, Kärpät, Detroit Red Wings
Jääkiekon taidosta

Jääkiekon perustaito ja samalla sen tärkein taito on luistelutaito. Harmi, kun en enää löydä Tarasovin kirjaa, jossa Tarasov listasi tärkeysjärjestyksessä silloisen Neuvostoliiton punakoneen taitopelaajien tärkeimmät ominaisuudet. Kymmenen tärkeintä jääkiekkoilijan taito-ominaisuutta liittyivät Tarasovin mukaan luisteluun. Tarasov myös esitteli kirjassaan harjoitemenetelmiä, joilla neuvostoliittolaiset juniorit kehittävät luisteluun kuuluvia erilaisia taitoja. Tarasovin kirja opetti sen, että ensimmäisenä on alettava hankkia jääkiekkoilijan tärkein taito, luistelu.

Toisen taitogurun, Ilmari Selänteen, kirja korostaa voimakkaasti luistelutaidon merkitystä:"Tyvestä noustaan puuhun. Luistelutaidoton jääkiekkoilija on kuin jalaton jalkapalloilija. Kummallakaan ei tee mitään. Joukkue, joka hallitsee luistelun osa-alueet, pystyy syöttämään tarkasti ja aikailematta, ampuu hanakasti sekä tuntee perustilanteidenpääperiaatteelliset ratkaisumallit, on varmasti menestyksekäs ilman kummempaa taktista osaamista. Perustaidoista on kysymys. Luistelu on jääkiekon A ja O. Oikotietä onneen ei ole."
 
Suosikkijoukkue
HIFK
Jääkiekon perustaito ja samalla sen tärkein taito on luistelutaito. Harmi, kun en enää löydä Tarasovin kirjaa, jossa Tarasov listasi tärkeysjärjestyksessä silloisen Neuvostoliiton punakoneen taitopelaajien tärkeimmät ominaisuudet...

Toisen taitogurun, Ilmari Selänteen, kirja korostaa voimakkaasti luistelutaidon merkitystä:"Tyvestä noustaan puuhun. Luistelutaidoton jääkiekkoilija on kuin jalaton jalkapalloilija. Kummallakaan ei tee mitään. Joukkue, joka hallitsee luistelun osa-alueet, pystyy syöttämään tarkasti ja aikailematta, ampuu hanakasti sekä tuntee perustilanteidenpääperiaatteelliset ratkaisumallit, on varmasti menestyksekäs ilman kummempaa taktista osaamista. Perustaidoista on kysymys. Luistelu on jääkiekon A ja O. Oikotietä onneen ei ole."

Eikä pelkästään näissä kirjoissa puhuta luistelutaidon merkityksestä. Luistelutaidon pitäisi olla samalla tapaa nuoren suomalaisen perustaitoja kuin hiihtämisen tai juoksemisen. Valitettavasti vaikkapa juokseminen sitä vaativissa palloilulajeissa on nykynuorilta pahasti hukassa, joten niitäkin joutuu ihan järjestelmällisesti treenaamaan.

Jokatapauksessa sellainen nuori, joka osaa monipuolisesti liikkua eli osaa mm. luistelun perustaidot + paljon muuta voi kehittyä vielä 10 vuotiaana lätkän aloittavana huippuluistelijaksi tai tekemällä myöhäisemmän lajivalinnan kiekkoon eli n. 12-vuotiaana.

Tässä Ilmari Selänne ei sitten ole mielestäsi oikeassa? "Joukkue, joka hallitsee luistelun osa-alueet, pystyy syöttämään tarkasti ja aikailematta, ampuu hanakasti sekä tuntee perustilanteidenpääperiaatteelliset ratkaisumallit, on varmasti menestyksekäs ilman kummempaa taktista osaamista."

Viitaten siihen kuinka paljon sinä ja P.Sihvonen olette pelikirjamiehiä...

Siinä(kin) P.Sihvonen on pahasti väärässä etteikö ns. pelisilmä olisi samalla tapaa synnynnäinen tekijä kuin mikä muukin lahjakkuus, joka tosin tekemisessä näkyy sen vanhan "5% on lahjakkuutta ja loput kovaa työtä"-filosofian mukaisesti. Pelikäsitys on kuitenkin helposti treenattava asia. Pienpelejä pelaamalla saa paljon toistoja varsinkin pelitilannerooleihin ja se liike-tila-aika yhtälön hahmottuminen paranee monella. Samoin psykokineettiset harjoitteet tuo paljon lisää tuohon elementtiin.

Silti on olemassa luontaiset ominaisuudet ja lahjakkuus joka voi olla ihmisellä mitä tahansa siitä minkälainen oppija on, absoluuttinen sävelkorva, hahmottamiskyky tai pelisilmä ym. Samalla tapaa jossain asiassa voi olla myös poikkeuksellisen heikko ja silloin kova työ ei tuo ketään kenenkään huipun rinnalle.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Jääkiekon perustaito ja samalla sen tärkein taito on luistelutaito...

Viestien tulisi tuottaa jotain uutta keskusteluun ja sinä jatkat itsestään selvyyksien esittelyllä. Edelleen kaipaisin sinulta vastausta kysymykseeni.

Mihin perustuu väite, että ikävuodet kahdesta kuuteen olisivat lajitaidon kannalta ratkaisevat?
 

Chilango

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpat, Les Habs
Ehkä sinun näkökulmasta metodi kusi, minun mielestäni ei. Jääkiekko on ollut minulle ammatti eri tavoin nyt 1986-2012. Vain syksystä 1995 kevääseen 1998 en saanut palkkaani jääkiekosta, koska istuin koulunpenkillä. Ihminen, jolle harrastuksesta on kasvanut työ, on ollut onnekas ja saa olla onnellinen. Ja minä olen hyvin onnellinen. Kun 1972 isäni jäädytti takapihan jään ja kun 1975 liityin Imatran Ketterään, niin en olisi uskonut, että tuosta mokomasta pelistä tulee minulle lopun elämän juttu, suorastaan identiteetti.

Enkä näin jälkikäteen tekisi mitään isompaa asiaa toisin. Pelaaminen meni niin kuin meni, se johti haluun valmentaa. Valmentaminen meni niin kuin meni, ja se johti tahtoon ruveta jääkiekkoanalyytikoksi. Kaiken keskellä perustin perheen ja kuin ihmeen kaupalla löytyi aikaa suorittaa tutkintokin. Ja edelleen, vaikka olen jääkiekkoanalyytikko, voin jatkaa ohessa valmentamista. Eikä sekään ole suljettu pois, ettenkö vielä joskus valmentaisi SM-liigassa.

Ja jos vielä kärjistän, mikä on tapani, niin on tämäkin huimaa, että palkka juoksee, kun kirjoitan jääkiekosta keskustelupalstalle. Se on jollakin tavalla etuoikeutettua. Ja iso kiitos kaikesta tästä jääkiekkoelämästäni kuuluu isälleni, joka pani pyörät pyörimään 1972 kantamalla selkä vääränä jäädytysvettä kentälle.

Johtava
On totta etta ihminen jolle harrastuksesta on tullut tyo on onnekas ja onneksi olkoon siita.

Varmaan on pakko vahan tarkentaa kysymysta.
Eli kasittaakseni tassa ketjussa puhutaan huippu-urheilusta ja miten sinne huipulle paastaan.
Tarinastasi ymmarsin etta tavoittelit huipulle (NHL:aan) mutta hetkellisesti Suomen top 300 joukossa on kylla mielestani varsin kaukana huipusta. Veljesi ehka hetkellisesti top 50 joukossa Suomessa mutta sitakaan en valttamatta laskisi "huipulla" olemiseen.
Se etta molemmat pystyivat jatkamaan alalla ei liity asiaan mielestani mitenkaan, nyt puhutaan huippu-urheilijoista.

Kerroit myos etta lahjakkuudella ei ole mitaan tekemista huipulle paasyn kanssa vaan kaikki perustuu harjoitteluun.
Eli kysymys uudestaa, mita olisi pitanyt tehda toisin jotta olisit paassyt sinne huipulle?
 
Suosikkijoukkue
HIFK
Totta tuo mitä Chilango kirjoittelee ylhäällä. Sitäpaitsi niinä vuosina kun Johtava on pelannut top-300 oli kiekkomaailman taidolliset ja fyysiset vaatimukset aivan eri luokkaa kuin nykyään. Samaan aikaan maailman kärki oli suomessa todella kaukana, ei näkynyt edes perävalot. Siihen aikaan mm. Janecky joka oli huippupelaaja veti ketjussa röökiä.

Verrattaessa musamaailmaan kyseessä on vähän sama kun olisi pyrkinyt maailman ehdottomalle huipulle, mutta päätynyt Popedan keikkakitaristiksi. Nykyään kirjoittelee Comoon levyarvosteluita ja on nimennyt itsensä uudeksi Seppo Heikinheimoksi.
 

siffa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sport, Kärpät, Detroit Red Wings
Mihin perustuu väite, että ikävuodet kahdesta kuuteen olisivat lajitaidon kannalta ratkaisevat?

Jääkiekossa nimenomaan vuodet 2-6 ovat luistelun yleistaitavuuden kannalta tärkeitä vuosia. Kun lapsi tulee 7-vuoden ikään, niin luistelun yleistaitavuus vakiintuu ja lajitaitavuus alkaa tulla esille ja kehittyä nousujohteisesti aina ikävuoteen 12 saakka. Ikävuodet 2-6 valmistavat lapsen lajitaidon hankintaan, mikä on parhaimmillaan vuosina 7-12. Näistä käytiin täällä keskustelu silloin, kun Hannele Forsmanin ja Kyösti Lampisen kirja "Laatua käytännön valmennukseen" ilmestyi. Urheilu-ura oli kirjassa jaettu: lapsuus (0-12/15v.), nuoruus (12/15-17/20) ja aikuisuus.
 
Totta tuo mitä Chilango kirjoittelee ylhäällä. Sitäpaitsi niinä vuosina kun Johtava on pelannut top-300 oli kiekkomaailman taidolliset ja fyysiset vaatimukset aivan eri luokkaa kuin nykyään. Samaan aikaan maailman kärki oli suomessa todella kaukana, ei näkynyt edes perävalot.

Suomi oli vuonna 1991 Kanada Cupissa kolmas. Jos perävalot eivät näkyneet silloin, niin tuskin ne näkyvät nytkään.
 
Suosikkijoukkue
HIFK
Suomi oli vuonna 1991 Kanada Cupissa kolmas. Jos perävalot eivät näkyneet silloin, niin tuskin ne näkyvät nytkään.

Ns. tägäpronssi. Verrattavissa Valko-Venäjän Salt Lake cityn 4. sijaan. Kyllä tuon jälkeen on vasta alettu pärjäämään kv-karkeloissa. Jos nyt verrataan siihen miten V-venäjä on tuosta noussut eteenpäin, niin on Suomi piirun verran kovempi kiekkomaa.
 
Suosikkijoukkue
HIFK
Jääkiekossa nimenomaan vuodet 2-6 ovat luistelun yleistaitavuuden kannalta tärkeitä vuosia. Kun lapsi tulee 7-vuoden ikään, niin luistelun yleistaitavuus vakiintuu ja lajitaitavuus alkaa tulla esille ja kehittyä nousujohteisesti aina ikävuoteen 12 saakka. Ikävuodet 2-6 valmistavat lapsen lajitaidon hankintaan, mikä on parhaimmillaan vuosina 7-12. Näistä käytiin täällä keskustelu silloin, kun Hannele Forsmanin ja Kyösti Lampisen kirja "Laatua käytännön valmennukseen" ilmestyi. Urheilu-ura oli kirjassa jaettu: lapsuus (0-12/15v.), nuoruus (12/15-17/20) ja aikuisuus.

Ja sitten sama faktoina:

"Ikävuodet 1–6 ovat parhaimpia yleistaitavuuden kehi-tyksen ja kehittämisen kannalta, kun taas ikävuodet 7–12yleistaitavuuden vakiinnuttamisen ja lajikohtaisten taito-jen oppimisen kannalta.Varsinainen lajitekniikan herkkyyskausi ajoittuu yleis-taitavuuden oppimis- ja vakiinnuttamisvaiheen jälkeen"

"Motoriset perustaidot ja lajitekniikka Ennen murrosikää tulee liikunnassa painottaa motorisia perus-taitoja, joiden varaan lajikohtaisten taitojen ja -tekniikan harjoit-telu murrosiässä ja sen jälkeen rakentuu."

Tätä mieltä on Harri Hakkarainen työryhmineen 2006 julkaistussa selvityksessä "urheilevien lasten ja nuorten fyysis-motorinen harjoittelu".
 

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Keskustelu käy kuumana myös somessa

"Antakaa minulle [Johtavalle] 100 lasta, niin saan heistä 96 ihastumaan ja rakastumaan siihen, mihin ikinä heidät vienkin harrastamaan. Oleellista on siinä alussa synnyttää lapsessa se tunne, että tämä on kivaa leikkiä. Eli tämä on uuden keskustelun paikka: aikuisten taito ohjata ja alkaa lapsen kanssa harrastus!”

Keskustelu käy kuumana myös fb-seinälläni. Tuossa ohessa maistiainen sieltä:

Petteri Sihvonen - Johtavan Pelikirja - Just another Paf Blogs site
 

Watson

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Arsenal
Sihvosen blogissa puhuttiin harrastuksesta terminä.

Itse olen jo pitkään ihmetellyt miksei jo ihan pienille tehdä jakoa harrastusryhmään ja harjoitteluryhmään. Ne joilla ei ole kilpailuviettiä, laitetaan harrastusryhmään, kunnianhimoiset harjoitteluryhmään.

Käytännössä nykyisin ei ole tällaista jakoa kuin ehkä vasta jostain F-junnuista eteenpäin (toki poikkeuksiakin on), joillakin paikkakunnilla/ikäryhmillä/lajeilla jopa myöhemmin. Tätä ennen nappulat saattavat pyöriä kaupunginosajoukkueessa johon tipahtelee joka vuosi uusia pelaajia. Tilanne on kuitenkin nykyään jo ihan eri kuin 30 vuotta sitten, jolloin F-ikäisenä ei välttämättä edes oltu aloitettu vielä urheiluseurassa. Joillakin nykyajan F-ikäisillä voi olla takana jo 6-7 kautta treeniä ja taitotaso on korkealla.

Muistan viime syksynä kun omaan salibandyporukkaan (silloin G-ikäiset) tuli pari uutta poikaa. Näiden äiti sanoi eka treenien jälkeen järkyttyneenä ettei tuo enää poikia, kun alkulämmittelyn jälkeen laitettiin pojat pelaamaan pienpelejä ja harjoittelemaan perustekniikkaa. Äiti oli luullut että tämän ikäisten salibandytreeneissä leikitään, lauletaan ja rakennellaan legolinnoja. Jos olisimme tehneet sellaista, puolet pojista olisi pakanneet kassin ja menneet naapuriseuraan.

Mitäpä tähän voi sanoa? Lapset ja vanhemmat ovat erilaisia. Minusta samaan muottiin ei voi laittaa erilaisia ihmisiä, ei myöskään harjoittelun suhteen. On hienoa jos ns. harrastajatkin jäävät lajiin kiinni, kaikki liikunta mitä lapset tekevät on pelkästään positiivista jo kansanterveyden kannalta. Itse en kuitenkaan hyväksy nykyistä tasapäistämistä, siinä ei saa positiivisia elämyksiä harrastaja, eikä harjoittelija. Harrastaja ei pääse missään vaiheessa harrastukseen kiinni kun taitotaso ei riitä mihinkään ja harjoittelija turhautuu kun pelikaverit/vastustajat eivät osaa mitään. Kumpikaan ei saa positiivisia elämyksiä.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Mihin perustuu väite, että ikävuodet kahdesta kuuteen olisivat lajitaidon kannalta ratkaisevat?

Lajitaito.. no se vähän riippuu, mutta motoristen taitojen osalta ollaan kohdeiässä. Ehkä motorisinta hallintakykyä vaativa laji maailmassa on..

Baletti.

Siinä ei huipulle nousta, jos "lajivalinta" tehdään 12 -vuotiaan. Se on aloitettava 4 -vuotiaana.

Oman kroppansa motorinen hallinta on kaikkien lajien perusedellytys menestymiselle. Mitä parempi tämä on, sen helpompi on oppia lajimotorisia toimintoja.

Tästä voi lukea sadoista tutkimuksista baletin, pianon ja viulunsoiton puolelta. Urheilulajit eivät ole poikkeus tästä. Varsinkaan lajit, joissa motorinen kropanhallinta on tärkeää. Voimistelu etunenässä, mutta lätkässä se tärkeä osa-alue, eli luistelu on nimenomaan kroppamotoriikkaa ja sen hallintaa. Luistelutyylien ja tekniikoiden vaihdot on helppoja, jos kropan motoriikka on hallussa. esim opettelemalla neljävuotiaana ne baletin 5 asentoa.


Venäjällä baletinharrstus poikien keskuudessa on btw ihan "cool" juttu ja aika peruskauraa jo lasten ohjatussa liikunnassa. Meillähän se on "homojen hommaa"... joo eihän tämä Suomi vs. Venäjä taitoeroja selitä, mutta lajivalinta 12 v. on itsensä pettämistä, JOS on tähtäimessä olla MaailmanParas. Hyväksi kyllä voi tulla, parhaaksi ei… J

…A kun joku kaivaa jonkun esimerkin kuitenkin todistaakseen toista. Poikkeuksia on AINA. Poikkeuslahjakuutta löytyy AINA… paitsi sieltä baletista, jos sitä ei alle 6 v ole valinnut päälajikseen.
 

korkki

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porilainen urheilu (ja yks raumalainenkin joukkue)
Itse olen jo pitkään ihmetellyt miksei jo ihan pienille tehdä jakoa harrastusryhmään ja harjoitteluryhmään. Ne joilla ei ole kilpailuviettiä, laitetaan harrastusryhmään, kunnianhimoiset harjoitteluryhmään.

Käytännössä nykyisin ei ole tällaista jakoa kuin ehkä vasta jostain F-junnuista eteenpäin (toki poikkeuksiakin on), joillakin paikkakunnilla/ikäryhmillä/lajeilla jopa myöhemmin. Tätä ennen nappulat saattavat pyöriä kaupunginosajoukkueessa johon tipahtelee joka vuosi uusia pelaajia. Tilanne on kuitenkin nykyään jo ihan eri kuin 30 vuotta sitten, jolloin F-ikäisenä ei välttämättä edes oltu aloitettu vielä urheiluseurassa. Joillakin nykyajan F-ikäisillä voi olla takana jo 6-7 kautta treeniä ja taitotaso on korkealla.

Muistan viime syksynä kun omaan salibandyporukkaan (silloin G-ikäiset) tuli pari uutta poikaa. Näiden äiti sanoi eka treenien jälkeen järkyttyneenä ettei tuo enää poikia, kun alkulämmittelyn jälkeen laitettiin pojat pelaamaan pienpelejä ja harjoittelemaan perustekniikkaa. Äiti oli luullut että tämän ikäisten salibandytreeneissä leikitään, lauletaan ja rakennellaan legolinnoja. Jos olisimme tehneet sellaista, puolet pojista olisi pakanneet kassin ja menneet naapuriseuraan.
Mielestäni F-ikäisenäkään ei vielä kannattaisi tehdä mitään jakoa, kun vielä D-junnuissakin on vähän hakusessa nuo jotka harjoittelevat tosissaan ja jotka haluavat vain harrastella. Ihan esimerkkinä Ässissä on parhaaseen porukkaan päässyt kavereita jotka käyvät treeneissä ja peleissä kunhan golfilta yms. ehtivät ja taas huonoimmassa on poikia jotka käyvät tunnollisesti joka treenissä ja tekevät hommaa tosissaan. Jos sanotaan että käydään treenien jälkeen lenkillä niin varsin moni noista sinne lähtee. Porissa ongelma on vain se että täällä ei ole kuin Ässät joissa noilla pojilla ei ole eri syistä mahdollisuutta päästä parempiin ryhmiin. Suurin ongelma ei taida olla kaukalon sisäpuolella vaan lähinnä aikuisissa. Ihmisten väliset suhteet ovat silti aina hankalia, mutta eivät ne saisi vaikuttaa lasten harrastuksiin.

Tuli tuosta leikkimisestä mieleen tapaus joskus 7-8 vuotta sitten, kun esikoiseni pelasi vielä jalkapalloa (olivat jotain eka/tokaluokkalaisia silloin). Pelasivat hiekkakentällä ja eräs poika, joka oli jopa entisen veikkausliigapelaajan jälkikasvu alkoi kesken pelin tekemään hiekkakakkua omalla puolustusalueella. Ei voinut kuin nauraa. Ehkä vielä G-ikäisenä voi jotain vetää leikin varjollakin, mutta samassa tahdissa kuin koulumaailman vastuut kasvavat kuuluu harjoittelukin alkaa vetää tosissaan.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös