Nuoren miehen kriisi. Omia kokemuksia?

  • 8 854
  • 28

hannes_ko

Jäsen
Suosikkijoukkue
Fly Emirates
Myyrmannin pommittajan ja Jokelan surmaajan taustoista näyttää löytyvän eristäytyneisyyttä, epäsosiaalisuutta ja epävarmuutta sekä intensiivistä harrastuneisuutta ja idioottimaista ideoiden palvontaa murrosiässä.

Omastani myös. Edellä mainitut murhaajat olivat mieleltään sairaita. Itse en käsitykseni mukaan ole sitä koskaan ollut. Kuitenkin tunnen jonkinlaista yhteyttä näiden kahden tyypin taustoihin. Tuntuu, että me kaikki kolme olemme kokeneet samansuuntaisia pettymyksiä ja epäonnistumisia suunnilleen samaan aikaan elämässä.

Luulen, että myös lukuisilla muilla on ollut näin.

Myyrmannin ja Jokelan tapauksissa tekijä on ollut siis sairas. En osaa sanoa, altistavatko murrosikäisen joukkoon kuulumattomuuden tunteet mielisairauksia vai toisin päin, vai onko mitään yhteyksiä.

Joka tapauksessa tuo nyt jo kymmenen vuoden takainen murrosikä tuntuu ajalta, jolloin olin todella idiootti, ja itse pelkään myös, että olin vaarassa joutua henkisesti ja ideologisesti ei nyt vaarallisille, mutta järjettömille raiteille.

Itse en koskaan ole ollut itsetuhoinen tai väkivaltainen. Sen sijaan olin/olen sosiaalisesti kömpelö, itseäni ylianalysoiva, ehkä jonkin verran pakkomielteinenkin. Näistä johtuen taas koen olleeni henkisesti eristäytynyt, jossain määrin jopa fyysisesti. Lisäksi näen nyt olleeni katkera, kyyninen ja, suoraan sanoen, mulkku.

Nämä kai ovat kaikki murrosikäiselle tuttuja juttuja. Kun nyt katsoo taaksepäin, niin näen siellä asioita, jotka eivät olleet ehkä ihan ok ja asiaankuuluvia kehitysvaiheita kaikille murkuille.

Ensinnäkin oli tuo sosiaalinen juttu, jota en vain koskaan oppinut, tuskin siis vieläkään. Tuota sitten kompensoin kummallisuudellani ja käsittelin itse itsesäälillä. Jos olisin pimahtanut ja tappanut paljon ihmisiä, niin luokkakaverit tuskin olisivat sanoneet että ”tätä osattiin odottaa, niin kummallinen se oli.” Ehkä olin lievästi erikoinen, mutta en jäänyt ainakaan fyysisesti kaveripiirien ulkopuolelle. Ainakaan koulussa.

Sisäisesti tuo aika oli ihan erilaista. Jatkuvaa epävarmuutta, epäonnistumisen tunnetta ja vaikeasti kohdennettavaa katkeruutta. Tuota ”systeemi on paska” –asennetta, jota nyt ”aikuisena” ymmärtää ja katsoo ”ymmärtäen”.

Luulen, että moni pakenee näitä asioita ideologioihin ja pakkomielteisiin, niin minäkin. En tiedä olisiko toisissa olosuhteissa oma valintani ollut pommien rakentelu tai äärioikeistolaisuus/vasemmistolaisuus. Tuskin kuitenkaan juonien punominen toisten päänmenoksi.

Lienee onni, että toinen pakkomielteeni oli urheilu, joka vie energiaa ”pahanteolta” ja jonka uskon kuitenkin loppujen lopuksi olevan henkisesti tervehdyttävää. Tosin oli se kyllä hullua aikaa. Kun yläasteelainen urheilee talvisin koulupäivien jälkeen 4-6 tuntia ja viikonloppuna sitten vähän enemmän, niin kyllä siinä muut asiat kärsivät. Tuota järjetöntä urheilua kesti lukion ekalle, ehkä tokalle asti.

Toinen pakkomielle oli historia, joka taas oli jossain määrin vaarallisempaa. Siinä minua kiinnostivat varsinkin suomalainen esiteollinen yhteiskunta, natsivaltakunta ja suomalainen sodanjohto.

Nyt on pakko tehdä selväksi, etten koskaan ole kokenut minkäänlaista sympatiaa natsien ideologiaa kohtaan. En ole edes pienimissä määrin väkivaltainenkaan. Sen sijaan jälkeenpäin ajatellen noita kolmea kiinnostuksen kohdetta yhdistää niiden hierarkkisuus, selkeys ja järjestelmällisyys. Kun oma eläminen yhteisössä tuntui liian monimutkaiselta, turvaa haki lukemalla asioista, jotka olivat selkeitä.

Jos tiedostavana lukiolaisena olisin saanut käsiini Platonia ja Nietzscheä, niin varmasti olisi niistä löytänyt pelottavia ajatuksia. Toisaalta molemmat suodattuivat varmasti ajatteluun muita kautta. Pentti Linkola, jota nyt halveksin, tuntui silloin mielenkiintoiselta tyypiltä. Teinipojille näyttäisi olevan mieluista tämä asepukujen ja auktoriteettien ja yli-ihmisyyden sympatisointi. Kun omat tunteet ovat liian vaikeita, niin ne halutaan tukahduttaa, ja kannatetaan järjestelmää, jossa tunteet, tavoitteet ja halut ovat alistettuja jollekin idealle tai johtajalle.

Oikeastaan omalta kohdaltani auktoriteettiluoton menettämiseen vaadittiin armeijan käyminen. Sivareille voisinkin oikeastaan sanoa, että mikään ei saa helpommin halveksumaan tiettyjä armeijan piirteitä ja varsinkaan sotaa, kuin intin käyminen.

Näin kymmenen vuoden jälkeen pystyn puhtaalla omalla tunnolla sanomaan, etten ole ollut rasisti, skini tai natsi. Ajattelin kuitenkin siis silloin, että hierarkkinen, käskynjaoltaan selvä maailma olisi jotenkin parempi paikka elää. Sellainen, jossa kartanonherra olisi kartanonherra, tehtaanjohtaja oli tehtaanjohtaja ja tsaari tsaari. Jossa työmiehen poika olisi työmies, torpparin pojasta tulisi torppari. Jossa miehen tehtävä on hankkia leipä pöytään ja perheen tehtävä on tukea miestä tässä toimessa ja totella. Helppoa ja yksinkertaista.

Edellä mainitusta herää mielenkiintoinen itseanalyysitehtävä: olinko sovinisti? En, jos se tarkoittaa olinko naisvihamielinen. Toisaalta ei kai voi muuta kuin myöntää, että epäsosiaalisuus näkyi siinä, että yhteiskuntamalli, jossa puolet väestöstä on ikään kuin ”poissa pelistä” ja alistettu lähtökohtaisesti, tuntui vetävältä. Jos en ollut vihamielinen, niin käytännön sovinisti kuitenkin, ja loppujen lopuksi sitten asia on sama.

Silmiään pyöritellen voisi sanoa, että oli siinä teinipojalla unelma. Kannattaa nyt yhteiskuntamallia, jossa pääsisi sukupuolensa perusteella nousemaan yhden askelman, kun muuten ei pysty.

Tuo murrosiän mustavalkoisuus ja ”kaikki on mua vastaan ja tyhmiä” –juttu on nyt ohi, mutta tuoreessa muistissa. Ehkä tällaisen avautumisen jälkeen tuntuu lukijasta siltä, että hannes oli yks hullu pikku paskiainen. Äh, tällainen kirjoitus ja itsereflektio, jossa summataan pitkän ajan henkinen elämä muutamaan ranskalaiseen viivaan, on järisyttävämpi, kuin itse kokemus. Sitä paitsi ajattelu oli aina paljon kärkevämpää kuin toiminta. Olin siis se säälittävä tyyppi, jolla oli suuret puheet (joita ei kyllä edes koskaan puhuttu ääneen), mutta olemattomat teot. En ollut kenellekään vaaraksi, mutta jos ajatteluni olisi kehittynyt samaan suuntaan, olisi se johtanut ilottomaan, katkeraan ja kyyniseen elämään, jota taas en nykyisin koe eläväni.

Kirjoitin tämän kuitenkin siitä syystä, että joskus tulee ajatelleeksi, olisiko tuo murrosiän pelleily sittenkin saattanut aiheuttaa pahempaakin jälkeä ja onko tuo sukua näille pimahtamisille. Kun luin Myyrmannin pommittajan isän kirjoittaman kirjan pojastaan, niin siellä oli niin paljon hetkiä ja huomioita, joista tunnistin omia kokemuksiani kymmenen vuoden takaa. Se oli jotenkin pelottavaa, ja herättää kyllä ajatuksia. Ovatko kaikki murrosikäiset sekaisin, ja mistä se johtuu. Jos kaikki eivät ole, niin olinko minä sekaisin ja jos, niin miksi? Ja jos vika on murrosiän, niin ok. Mutta jos esim. yhteiskunnassa on jotain, joka aiheuttaa tällaista ahdistusta, niin mikä, ja miten siitä päästään eroon.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Ensinnäkin hieno ja ajatuksia herättävä teksti, paljon kerrot ja asetut aika alastomaksi noissa sanoissa. Se on hienoa. Varmasti joku keksii irvailtavaa, mutta itse arvostan rehellisyyttä ja avoimmuutta. Se on aina yksi askel hyvinvointiin ja ymmärrykseen ihmisten välillä.

Tunnistan tuolla itseänikin, millainen olin joskus 14-18 vuotiaana, sosiaalisesti rajoittunut ja ehkä kuvailemaasi enemmän eskapisti. Minua kiinnosti äärettömästi täysin fiktiiviset asiat ja utopiat. Toki ne kiehtoo edelleen, mutta tietynlainen realismi ja todellisuuden raadollisuus on kuitenkin tullut myös mukaan. Olin joka tapauksessa hyvinkin vetäytyvä persoona, mutta kieltämättä elämääni kuului sellaista tietynlaista halveksuntaa ja paheksumista ns. normaalia elämää kohtaan. Mihin katsoin kuuluvan monet populaarikulttuurin asiat, urheilu, päihteet jne. Pidin sellaisista pitäviä heikkoina ja alempiarvoisina. Jonkinlaista ylikorostunutta paremmuudentunnetta, vaikka oikeasti olikin äärimmäisen ujo, sulkeutunut ja epätietoinen. Kuka tietää, jos olisi ajautunut tietynlaiseen sakkiin, tai saanut vaikutteita vääränlaisista ympyröistä, niin millaiseksi olisi muodostunut. Ehkä tiettyä uskonnollisuuteen vivahtavaa kiihkomielisyyttä löytyi. Uskon asiat kiehtovat myös edelleen, mutta niihin on onneksi tullut sopivaa avarakatseisuutta, mielenkiintoa erilaisia näkemyksiä kohtaan. Näin ollen en ole kokenut tarpeelliseksi kuulua mihinkään järjestöön tai lahkoon, koska se sitoisi liikaa. Haluan ehdottomasti ottaa huomioon erilaisia näkemyksiä, enkä tietenkään pidä mistään kiihkomielisistä vanhoillisista uskonnoista, jotka ei suostu hyväksymään esim. tieteellisiä seikkoja.

Oma pelastukseni yläasteiässä oli varmaankin länsimaisille ihmisille suunnatut buddhalaisaiheiset kirjat, jotka ehkä vähitellen avarsi ajattelemaan asiaa vähän laajemmalti, ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Buddhalaista minusta ei tullut, mihin jossain vaiheessa huumaa tähtäsin, mutta uskon, että se jätti sen jäljen, että pyrin laajentamaan ajattelua jatkuvasti, enkä näe, että se on saavuttanut sen päätepisteensä. Oppia ikä kaikki.

Murrosikä on tosiaan vaarallista aikaa, sen tosiaan huomasi, että innostus johonkin voi lähteä pienestä ja tempaista kokonaan mukaansa. Kyllä teinit varmasti on vaikutteille alttiita, se identiteetti on niin vahvasti muokattavissa silloin, pehmeää savea, mistä voi tehdä melkein mitä tahansa. Paha asia on jos joku ulkopuolinen taho pääsee vaikuttamaan siihen materiaaliin ja tekee siitä jotain itselleen sopivaa.

Olen tyytyväinen, että olin suhteellisen jääräpää, enkä lähtenyt ihan kaikkeen mukaan. Voin siis tällä hetkellä olla tyytyväinen, että olen näinkin kunnollinen ihminen, kuin olenkin. Ei sillä, jotkut asiat on jääneet hiertämään ja tietyt lähinnä koulukiusaamisesta jääneet haavat ei arpeudu koskaan ihan kunnolla, sitä huomaa joissain elämäntilanteissa olevansa aika epävarma.

Omakohtaisesti voin ainakin sanoa, että kiusaaminen koulussa ei ole mikään vähäpätöinen juttu, vaan voi vaikuttaa ihmisessä koko loppuelämän, jos ei ole kokenut jo nuorena, että kuuluu kunnolla porukkaan tai nauttii arvostusta. Se peikko ei lähde harteilta helposti pois, ikävä kyllä. Toivoisin, että kukaan ei joudu kokemaan sitä, mitä minäkin olen joutunut kokemaan. Osa varmasti vielä pahempaakin kuin minä.

Kiusaajistani näen vieläkin unia toisinaan.
 

Maple Leaf

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Toronto Maple Leafs, Pat Quinn -lahko
Myyrmannin pommittajan ja Jokelan surmaajan taustoista näyttää löytyvän...
(...)
...aiheuttaa tällaista ahdistusta, niin mikä, ja miten siitä päästään eroon.

Tämä on yksi hienoimpia Jatkoajasta koskaan lukemiani tekstejä.

Uskon, että nimenomaan murrosikään ja nuoruuteen kuuluvat niin totaalinen yksinäisyyden tunne kuin fantasiat voittamattomuuden ja kuolemattomuuden saavuttamisesta, tavalla tai toisella. Yksinhän me lopulta tietenkin olemme, joukoissakin, mutta parhaassa tapauksessa voimme olla yksin yhdessä.

Näistä tunteista johtuen nuori on kovin altis hannes_ko:n hyvin kuvaamaan maailman selkeyttämiseen jyrkillä ulkoisilla rajoilla (ja, kuten olemme Jatkoajasta huomanneet, tekevät tätä samaa myös jotkut nimellisesti aikuisetkin). Hyvä ja paha ovat mustavalkoisessa asetelmassa, johon oman ymmällään olemisen kipu projisoidaan. Onneksemme harva nuori ratkaisee tämän kipuilun Jokelan ampujan tavoin.

Tästä voisikin suorittaa leikkauksen junioriurheiluun: ei nimittäin ole samantekevää, miten elämän edessä hämmennyksissään olevia nuoria käsitellään valmentajien toimesta. Jos itsensä kanssa muutenkin hieman kadoksissa olevaa, itseään etsivää nuorta kohdellaan vain suorittavana lihapalana, ei se ainakaan edesauta tämän kasvua tasapainoiseksi, itsenäiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi, ei edes hyväksi urheilijaksi.

Toisaalta nuoren on saatava tehdä kasvamiseen kuuluvat munaukset ensimmäisine sammumisineen ja pikkukolttosineen. Joskus näpit on poltettava, että ymmärtää, mitä kuuma merkitsee. Vanhempien ja muiden aikuisten tehtävä on antaa nuorelle tähän sopivan turvallinen ympäristö — ympäristö, joka osaa ajoissa myös tarttua asiaan, jos mopo on karkaamassa käsistä huolestuttavasti. Huomattiinko tätä edes yrittää Jokelassa aiemmin, en tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että nuoren (miehen) kasvuun kuuluvat erilaiset maailmankatsomukselliset ja filosofiset kokeilut sekä sosiaaliset kriisit ja kompastelut nais-, koulu- ja perhemaailmassa. Se ei ole vaarallista, vaikka sen itse kukin on tietenkin kokenut juuri sillä hetkellä maailman suurimpana, tärkeimpänä ja ahdistavimpana asiana. Subjektilla on harvoin vapauttavaa perspektiiviä, nuoresta ja elämää kokemattomasta, herkillä olevasta subjektista nyt puhumattakaan.
 

Osmo Rapeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kuusijuhla - Sex Festival
Kirjoitin tämän kuitenkin siitä syystä, että joskus tulee ajatelleeksi, olisiko tuo murrosiän pelleily sittenkin saattanut aiheuttaa pahempaakin jälkeä ja onko tuo sukua näille pimahtamisille.

Toisaalta nuoren on saatava tehdä kasvamiseen kuuluvat munaukset ensimmäisine sammumisineen ja pikkukolttosineen. Joskus näpit on poltettava, että ymmärtää, mitä kuuma merkitsee. Vanhempien ja muiden aikuisten tehtävä on antaa nuorelle tähän sopivan turvallinen ympäristö — ympäristö, joka osaa ajoissa myös tarttua asiaan, jos mopo on karkaamassa käsistä huolestuttavasti.

Kyllä.

Tuo hannes_ko:n lainattu teksti herätti muuten Maple Leafiin yhdistettynä nimenomaan semmoisen ajatuksen että pimahtaminen ja pelleily, näppien poltto pitää joissakin tapauksissa oikeastaan kokea myös niin että tipahtaa joskus kun kaikki on "liian hyvin", ettei aina tarvitse olla yhtään negatiivisessa mielessä pitkällä, vaan voi olla periaatteessa myös hyvinkin sosiaalisena, jatkuvassa nosteessa ja positiivisessa kierteessä, ja siinä sitten mopo karkaa käsistä, kun "menee liian lujaa", siis sivullisen silmin, nyt ottamatta huomioon "onko oikeasti onnellinen".

Itselläni nyt tulee mieleen ihan yleisesti bilettäminen ja alkoholinkäyttö. Itse älysin oppia ainakin siitä kun ajelin kerran kännissä pari nuorempaa kimalaista kyydissä. Mitään ei sattunut, mutta älysi asiasta jotain, ainakin sen verran että myin kyseisen auton.

Kuri, niin, kaikenlaista sitä opetetaan, mutta väittäisin että opettavaisimpia juttuja on ollut se kun vielä kotona asuvana alaikäisenä kerrankin kuurasi omia oksennuksiaan matolta, siis sen saman äipän silmien alla joka yleensä aina siivosi kaikki poikiensa jäljet. Oppi sen verran että ensi kerralla veti vain überlärvit jotka mahdollistivat seuraavilla kymmenillä kerroilla oksentamisen vessanpönttöön eikä oman huoneen matolle. Joku toinen ei opi vaan vetää seuraavalla kerralla niin paljon että tukehtuu siihen oksennukseensa.

Nämä siis hyvin pieniä esimerkkejä, mutta esimerkkejä virheistä oppimisesta kuitenkin, eräinä niistä kerroista kun olisi saattanut sattua jotain vaikka "kaikki oli ihan hyvin".

Erittäin hyvä ketjunavaus.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Sen sijaan jälkeenpäin ajatellen noita kolmea kiinnostuksen kohdetta yhdistää niiden hierarkkisuus, selkeys ja järjestelmällisyys. Kun oma eläminen yhteisössä tuntui liian monimutkaiselta, turvaa haki lukemalla asioista, jotka olivat selkeitä.
Minä olen aina hakenut turvaa elinympäristöni siisteydestä ja järjestyksestä. Esineet paikoillaan, pölyt pyyhitty, vaatteet viikattu. Levyt ja kirjat hyllyssä aakkosjärjestyksessä, millinsuorissa riveissä. Kaikki tiptop. En halua joutua etsimään jotain sitä tarvitessani. Pakkomielle, tiedän. Onneksi melko vaaraton sellainen.

Ironista on se, että minut on vapautettu armeijasta "sopeutumattomana kuriin ja järjestykseen"... Kyllähän minä noihin asioihin sopeudun, kunhan vain saan määritellä ne itse.


Näin ollen en ole kokenut tarpeelliseksi kuulua mihinkään järjestöön tai lahkoon, koska se sitoisi liikaa.
Yhdyn tähän. Olen kyllä tutkinut tarkoin kaikenlaisia -ismejä, fasismista kommunismiin, okkultismista tiesminne. Teinipoikana etsin (osin tiedostamattakin) jotain porukkaa johon kuulua, sellaista aatetta johon voisin hurahtaa. Oli vielä tarve kuulua. En vaan löytänyt, ja tarvekin meni ohi.

Yksi -ismi vain jäi. Se on se hedonismi.
 

Peggis

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Kyllähän voidaan todeta, että nämä edellä mainitut sekopäät ovat vapaankasvatuksen boonushedelmiä. Luullaan, että kaikkea voi tehdä eikä tarvitse kunnioittaa muita ihmisiä.
 

Maple Leaf

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Toronto Maple Leafs, Pat Quinn -lahko
Kyllähän voidaan todeta, että nämä edellä mainitut sekopäät ovat vapaankasvatuksen boonushedelmiä. Luullaan, että kaikkea voi tehdä eikä tarvitse kunnioittaa muita ihmisiä.

Keitä tarkoitat "edellä mainituilla sekopäillä"?
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Tämä on yksi hienoimpia Jatkoajasta koskaan lukemiani tekstejä.

Amen. Tälläisiä kirjoituksia vasten tämä JA:n yleinen nykytaso tuntuu sangen karulta, on järjettömiä määriä perustelematonta pari-lauseista satunnais-uhoa. Hämmästyttävän rohkea kirjoitus. Anyway, itse asiasta kommentoisin sen verran, että epäilemättä kysymys on tietynlaisesta jatkumosta, jonka kaukaisin ääripää sitten päätyy jopa eilisen kaltaisiin tekoihin, mutta varmasti on välissä jonkinlainen, laajakin, harmaa alue, jossa myös puhdas sattuma voi ohjata kulkua suuntaan tai toiseen. Voi törmätä vaikka urheilun sijasta uskonlahkoon tai ääri-ideologiaan, hyvän ja rakentavan rooli-esimerkin sijasta manipuloivaan ja tuhoisaan esikuvaan, lähiympäristö saattaa sattumalta huomata, että jotakin on vialla tai jäädä huomaamatta jne. jne. Tietysti myös persoonallisuuden perustat ovat erilaiset, eri vahvuiset, samat olosuhteet eivät vaikuta kaikkiin samoin tavoin. Voisi kuvitella että yllättävän isokin osa teineistä ainakin käväisee tällä potentiaalisella vaarallisella alueella, mutta varmasti tarvitaan todella pitkä ketju näitä negatiivisia asioita, että päädyttäisiin peruuttamattomiin tilanteisiin. Tämä nyt siis puhtaasti asiantuntemattomana spekulaationa, mutta kai on loogista olettaa, että yhtä tekijää kohden täytyy taustalla pakostakin olla jonkinlainen massa, jossa tilanne jää lopulta kehittymättä.
 

Osmo Rapeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kuusijuhla - Sex Festival
Keitä tarkoitat "edellä mainituilla sekopäillä"?

Veikkaan että Auvista ja kumppaneita mutta Peggiksen selkeääkin selkeämpi teksti näyttää niinkuin kyseessä olisi sinun ja hanneksen syyllistäminen. Sekopäisyys tosin pitää kyllä kohdallanne paikkaansa NHL-suosikin valinnan perusteella, IMO.
 

Maple Leaf

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Toronto Maple Leafs, Pat Quinn -lahko
Veikkaan että Auvista ja kumppaneita mutta Peggiksen selkeääkin selkeämpi teksti näyttää niinkuin kyseessä olisi sinun ja hanneksen syyllistäminen. Sekopäisyys tosin pitää kyllä kohdallanne paikkaansa NHL-suosikin valinnan perusteella, IMO.

Se on totta. Toronton kannattaminen on kuitenkin syyntakeettoman toimintaa, sillä esimerkiksi minä en valinnut Leafsia, vaan Leafs valitsi minut. Minä en yksinkertaisesti voi asialle mitään, vaikka haluaisinkin.

Itse aiheesta kuitenkin sen verran, että mielestäni olisi syytä erottaa toisistaan "vapaa kasvatus" ja "heitteillejättö", vaikka ensin mainitulla valitettavan usein perustellaankin jälkimmäinen. Minun nähdäkseni (summerhillilainen) vapaa kasvatus tarkoittaa sitä, että lapselle annetaan mahdollisuus oppia yrityksen ja erehdyksen kautta, silti edelleen järkeviä rajoja asettaen ja toiminnan (seurausten) moraalisia ulottuvuuksia painottaen. Se on mielestäni järkevää.

Kokonaan toinen asia on sitten se, että lapsi jätetään fyysisesti ja henkisesti heitteille, ja puhutaan tästä välinpitämättömyydestä "vapaana kasvatuksena". Eihän sillä tosiasiassa ole kasvatuksen kanssa enää mitään tekemistä.

Samanlaista heitteillejättöä edustaa myös se nykytrendi, jonka mukaan vanhemmat yrittävät olla lapsensa kavereita. Ei isä tai äiti voi olla lapsensa kaveri, sitä varten lapsella ovat omat kaverit. Vanhempien tehtävä on olla vanhempia. Tämäkään ei tarkoita sitä, etteivätkö isä tai äiti voi olla "rentoja", "mukavia", "nuorekkaita", "ymmärtäväisiä" ja niin edelleen, mutta viime kädessä heillä on kuitenkin vanhemman vastuu, joka väistämättä johtaa joskus konflikteihin lapsen/nuoren kanssa.

Toimivaa vapaata kasvatusta on se, että näitä konflikteja ei pelätä, vaan ne käsitellään, jotta nuori voi saada niistä tarvittavan opin. Vapaata kasvatusta ei ole näiden konfliktien karttaminen saadakseen nuoren silmissä "mukavan" vanhemman sädekehän — se on heitteillejättöä.
 

dana77

Jäsen
Suosikkijoukkue
vaikea selittää
Ketjussa on mainioita pohdintoja mihinkään kuulumattomuuden tunteesta, syrjäytymisestä, epävarmuudesta, tietynlaisestakin epätoivosta ja katkeruudestakin, josta aikuistuminen nuorissa aiheuttaa. Tieto siitä että on vastuussa omasta elämästään ja siihen liittyvistä päätöksistä on raskas.

Jotain lääkkeitähän tuohon tarvittaisiin. Yleisesti ottaen hyvä kaveripiiri, sopivat harrastukset ja tukeva perheympäristö lienevät parhaita, mutta ei kai kenelläkään aikuistuminen täysin kivutonta ole ja näidenkään asioiden kunnossa ole ei ole tae ongelmattomasta nuoruudesta. Lieneekin aika paljon geeneistä ja muista henkimaailman asioista kiinni että kuka ne osaa käsitellä paremmin ja kuka huonommpi. Eli kuka tekee pommin joka sanoo poks ja kuka ei. Harmi vain että tällainen trendikäs käytösmalli on apinoita Suomeenkin.

Yksi mahdollinen lääke tähän epävarmuuteen - joka kieltämättä tällaisen vakaan ateistin suusta saatta kuulostaa oudolta - voisi olla uskonto. Sehän tunnetusti on ooppiumia kansalle, mutta joku epäfundamentalistinen ja maallinen kristinusko tai vastaava on kuitenkin niin lievää että ehkä pitäisi puhua vain kannabiksesta. Tai keskioluesta. Uskontohan on lähinnä länsimäisessa nyky-yhteiskunnassamme plasebo että joku välittää. Käytännössähän uskovaiset ihmiset kuitenkin hoitavat tai jättävät hoitamatta asiansa itse aivan samalla tavalla kuin muutkin. Pitäisi siis tehdä tutkimuksia kyseisen "lääkkeen" vaikutuksista nuorten ihmisten turvattomuuden tunteeseen ja niiden perusteella sitten mahdollisesti palauttaa aihe kaikille pakolliseksi ja siitä että olisiko sen opetukseen panostusta lisättävä. No ei tuo ole tainnut jenkeissä juurikaan toimia, joten nevermind.
 

Maple Leaf

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Toronto Maple Leafs, Pat Quinn -lahko
Pitäisi siis tehdä tutkimuksia kyseisen "lääkkeen" vaikutuksista nuorten ihmisten turvattomuuden tunteeseen ja niiden perusteella sitten mahdollisesti palauttaa aihe kaikille pakolliseksi ja siitä että olisiko sen opetukseen panostusta lisättävä. No ei tuo ole tainnut jenkeissä juurikaan toimia, joten nevermind.

Yhdysvalloissa tuon "lääkkeen" toimimattomuus perustuu todennäköisesti siihen, että siellä uskonto tuppaa olemaan kaksinaismoralismin pilaamaa, ja kyllä nuori tällaisen vaihevirheen aistii — ellei älyllisesti tai analyyttisesti, niin ainakin intuitiivisesti.
 

Osmo Rapeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kuusijuhla - Sex Festival
Ketjussa on mainioita pohdintoja mihinkään kuulumattomuuden tunteesta, syrjäytymisestä, epävarmuudesta, tietynlaisestakin epätoivosta ja katkeruudestakin, josta aikuistuminen nuorissa aiheuttaa. Tieto siitä että on vastuussa omasta elämästään ja siihen liittyvistä päätöksistä on raskas.

Otin muuten tavallaan juurikin tähän asiaan, nuorten miesten kriiseihin ja syrjäytymiseen, kantaa vajaa kuukausi sitten rokettipalstallamme. En kyllä ihan joukkomurhaa ajatellut mutta...

"Syrjäytyminen aiheuttaa turhautumista etenkin miehissä. Ensin se on syrjäytyminen leikeistä, sitten kotoa, sitten äidistä, sitten tyttökaverista ja pillusta, sitten töistä, sitten kavereista, sitten yhteiskunnasta. Nykyajan ongelma lienee eniten se että kun ennen maaseudulla syrjäydyttiin ei päästy aiheuttamaan vahinkoa kuin itselleen, ja jossakin harvassa tapauksessa naapuriin, kun välejä selviteltiin haulikon kanssa, niin nykyään tiiviissä yhteiskunnassa idioottinuori tai tavallinenkin nuori onnistuu parhaimmillaan, väärän kasvatuksen, väärien elinolojen ja väärien kavereiden avulla syrjäytymään myös todellisuudesta ja yhteiskunnasta vaikka eläisi sen keskellä tiiviissä kaupungissa, niin sillä turhautumisella pääsee valitettavasti pahimmillaan vaikuttamaan myös hel~wetin paljon useamman henkilön elämään negatiivisesti. Syrjäytyminen saattaa siis levittää väärästää henkilöstä sitä negatiivista energiaa ja pahoja tekoja hyvinkin useaan ihmiseen.

Kiteytettynä siis on eri asia purkaako turhautumisensa kantoon kaskessa, omassa perintömettässä huutaen missä kukaan ei kuule, vai naapurin autoa naarmuttaen, tai työnsä laatuun ryhmähommissa.

Pätee toki naisiinkin, mutta syrjäytyminen henkilöityy enemmän nimenomaan miehiin."

Nyt se paha olo ja negatiivinen energia sitten purkautui sairauteen, masennukseen yhdistettynä aika moneen henkilöön mutta vieläpä pistoolin kautta. Ratkaisevin kohta näissä taitaa varmaan olla se kuinka itse käsittelee omia "pelottavia" tunteitaan, tajuaako itse kuinka mopo on karkaamassa, tajuaako sitä että kaikki ei ole ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Kaipa paras tapa välttää kyseiset asiat on se kun toivottavasti ehtii maistaa näitä kokemusten ja koettelemusten hyviä ja huonoja puolia, kun tajuaa miksi ja kenen takia (läheisten) kannattaa hakea apua, ja jaksaa tapella ongelmiaan vastaan.

Toimivaa vapaata kasvatusta on se, että näitä konflikteja ei pelätä, vaan ne käsitellään, jotta nuori voi saada niistä tarvittavan opin. Vapaata kasvatusta ei ole näiden konfliktien karttaminen saadakseen nuoren silmissä "mukavan" vanhemman sädekehän — se on heitteillejättöä.

Jep, ne on nämä ääripäät. Toiset kilahtajat tulevat sitten sieltä äärimmäisen kurin ja auktoriteetin alla eläneistä "lopulta isänsä ja itsensä ampuvista mallioppilaista".
 

Ramchester

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS
Kirjoitin tämän kuitenkin siitä syystä, että joskus tulee ajatelleeksi, olisiko tuo murrosiän pelleily sittenkin saattanut aiheuttaa pahempaakin jälkeä ja onko tuo sukua näille pimahtamisille. Kun luin Myyrmannin pommittajan isän kirjoittaman kirjan pojastaan, niin siellä oli niin paljon hetkiä ja huomioita, joista tunnistin omia kokemuksiani kymmenen vuoden takaa. Se oli jotenkin pelottavaa, ja herättää kyllä ajatuksia. Ovatko kaikki murrosikäiset sekaisin, ja mistä se johtuu. Jos kaikki eivät ole, niin olinko minä sekaisin ja jos, niin miksi? Ja jos vika on murrosiän, niin ok. Mutta jos esim. yhteiskunnassa on jotain, joka aiheuttaa tällaista ahdistusta, niin mikä, ja miten siitä päästään eroon.

Kaikki murrosikäiset ovat sekaisin ja mitä enemmän on seurannut suomalaisten "kohta mää jumalauta tapan itteni"-mielentiloja, niin kyse ei välttämättä ole edes mistään puberteetista vaan yksinkertaisesti siitä, että ihminen tuntee itsensä riittämättömäksi sellaisena kuin on. Eikä tähän riittämättömyyden tunteeseen ole mitään kaavaa. Ei ole mitään yhteiskuntajärjestystä olemassa, jossa jokainen kansalainen tuntisi olonsa ja elämänsä täydelliseksi.

Se mikä sitten erottaa nämä Gerdit ja Auviset muista ns. normi-ihmisistä on se, että muut ymmärtävät ajatusten ja tekojen sekä väärän ja oikean eron.
Jokainen on joskus halunnut tappaa jonkun ja jokainen on joskus pitänyt tätä ajatusta jopa oikeana. Siitä on kuitenkin ihan helvetillisen pitkä matka siihen, että olisi valmis pitämään toisen ihmisen tappamista oikeana ja vielä toteuttaisi sen. Ajatuksista/tunteista on turha tuntea syyllisyyttä sillä se jos mikä on inhimillistä.
 
Viimeksi muokattu:

Suomi-Salama

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Niin, kyllähän sitä samankaltaisuuksia löytää myös itsestään, eikä tarvitse edes kauhean syvälle mennä analysoinnissa.

Oikeastaan päällimmäisenä haluan sanoa sen, että minua raivostutti joissakin medioissa esiin tuotu käsitys siitä, miten Jokelan massamurhaaja ja sotahistoria- tai ammuntaharrastus liitettiin toisiinsa ikään kuin syy- ja seuraussuhteena. Itse kun olen harrastanut sotahistoriaa pienestä pitäen. Myös jossain määrin militaristisia piirteitä leikkini lapsena ja varhaisnuorena kieltämättä sisälsivät ja aseiden kanssa olen ollut tekemisissä sitten hieman myöhemmällä iällä. Myös ääriliikkeet ovat kiinnostaneet minua ilmiöinä jo nuoruudesta lähtien (eri asia toki kuin ihannointi, mitä Jokelan tapaus ilmeisesti harrasti). Edellisistä huolimatta en kai kovin kieroon kasvanut ole.

Koulukiusaaminen tässä nyt se oikeasti vaikuttava asia taustalla kai on ollut. Itselläni on kokemusta lapsuudesta molemmista jonkun verran, sekä kiusattuna olemisesta kuin kiusaajanakin. Varmaan lähes jokaisella vai voiko joku heittää ensimmäisen kiven? Typeryyksiäkin on tullut tehtyä, kiusaaminen, pienikin, on kieltämättä sellaista. Sen verran jäi mieleen, että kyse on vakavasta asiasta nuorelle mielelle ja voi vain kuvitella, että jos kiusattuna olemista jatkuu vuosikaudet, se vaikuttaa jo henkiseen tasapainoonkin. Siinä mielessä myös Jokelan tappaja on uhri itsekin, vaikka en tietenkään hyväksy sitä, mitä hän teki. En myöskään jaksa uskoa sitä, että hänen ääriliikeihannointinsa olisi ollut aikuisen aitoa vaan enemmänkin epävarmuuden ja hyljätyksi tulemisen peittämistä. No, se sosiaalipornosta.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Koulukiusaaminen tässä nyt se oikeasti vaikuttava asia taustalla kai on ollut. Itselläni on kokemusta lapsuudesta molemmista jonkun verran, sekä kiusattuna olemisesta kuin kiusaajanakin. Varmaan lähes jokaisella vai voiko joku heittää ensimmäisen kiven? Typeryyksiäkin on tullut tehtyä, kiusaaminen, pienikin, on kieltämättä sellaista. Sen verran jäi mieleen, että kyse on vakavasta asiasta nuorelle mielelle ja voi vain kuvitella, että jos kiusattuna olemista jatkuu vuosikaudet, se vaikuttaa jo henkiseen tasapainoonkin. Siinä mielessä myös Jokelan tappaja on uhri itsekin, vaikka en tietenkään hyväksy sitä, mitä hän teki. En myöskään jaksa uskoa sitä, että hänen ääriliikeihannointinsa olisi ollut aikuisen aitoa vaan enemmänkin epävarmuuden ja hyljätyksi tulemisen peittämistä. No, se sosiaalipornosta.

Tietämättä eilisestä tapauksesta mitään yksityiskohtia niin noin yleensä pitkäaikainen kiusaaminen saattaa aiheuttaa erittäin vaikeita ongelmia uhreille. Sehän voi periaatteessa alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin ongelmat alkavat kertautua, ja eristäytyminen ja persoonallisuuden vääristymät saattavat ikään kuin periytyä myöhemmille ikävuosille, vaikka aktiivinen kiusaaminen olisikin päättynyt. Tuloksena voi olla vakavasti ongelmainen persoonallisuus, joka ei pysty käsittelemään teini-iän myrskyjä normaalisti ja terveesti. Se ei tietenkään oikeuta tai saa hyväksymään mitään rikollisia tekoja, mutta kuitenkin selittää niitä useissa tapauksissa. Nolla-toleranssi olisi tietysti paras lääke kiusaamisen, eikä mikään mahdottomuus toteuttaa, mutta kouluyhteisössä lienee monia tekijöitä estämässä sen käyttöönottoa - silti olisi vähän pakko kehittää joku systeemi, jolla voitaisiin löytää ja pysäyttää pahimmat tapaukset jo alkuunsa. Tässä asiassa kysymys on puhtaasti tahdon riittämisestä, ei mistään mahdottomuuksien haikailusta.
 

Solomon

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät
Voin avoimesti sanoa, etten nyt pystyisi hannes_ko:n kaltaiseen tilintekoon. Sellaista taukopaikkaa matkan varrella, jossa voi katsoa katsoa rauhallisesti taaksepäin ja tehdä tiliä menneisyytensä kanssa, ei ole toistaiseksi näkyvissä.

Tämä johtuu siitä, että osa sielustani nyyhkyttää edelleen kädet polvien ympärillä siellä kammiossa, johon koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen ja väheksyminen sen työnsi. Sielulla on siellä hyvä olla. Kääntöpuoli sitten se, että kun omaan kaikkivoipuuteensa on helppo käpertyä, monenlainen suorittaminen ja kehittyminen elämässä käy hankalaksi. Ihmissuhteissa voisi viitata jopa mjr:n edelliseen viestiin, vaikka myrskyisän keskenkasvuinen on ehkä kuitenkin liian rankka ilmaus.

Tila, jossa kykenee säilyttämään kaikkivoipuutensa, on äärettömän pieni. Jokin fiilis, sellaisena täysin muodoton ja sanaton. Kaikki kanssakäyminen, tekeminen, opiskeleminen rikkoo kuplan jollakin tavalla. Tästä syystä asioihin tarttuminen on usein todella hankalaa.

Minä kyllä olen hautonut ja julistanutkin itsetuhoa. Varsinkin aiemmin, mutta myös viime aikoina. Nykyään en ole tehnyt sitä mitenkään kroonisesti, vaan reaktiona ajoittain oireilevaan ihmissuhteeseen. Kriisit pohjimmiltaan johtuvat yleensä samoista ongelmista, mutta vain toisinaan nämä kokee aidosti ratkaisemattomiksi. Tuolloin tuntuu musertuvansa, kun kokee valinneensa tien, jonka päässä odottaa kuilu.

Joku toinen hyppäisi tieltä pois, mutta koska tieltä ja sen varrelta käytännössä on saatu kaikki se helpotus, mitä elämällä on ollut minulle annettava, se ei olekaan niin helppoa.

Merkittävää on aiheen puolesta se, että vasta viime vuosina näistä huomionhakuisista itsetuhoajatuksista on kadonnut sellainen katkeruus, joka ikäänkuin oikeuttaisi minut herättämään huomiota mahdollisimman isolla pamauksella.
 
Viimeksi muokattu:

Koala

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, ManU, TPS - HIFK 16.03.1999
Lama-ajan aikuiset ovat esillä paljonkin mediassa ja lähibaareissa. Aina jaksetaan muistuttaa miten "elämä on näyttänyt persettä" heille. Liian usein kuitenkin jätetään huomiotta eräs tosiseikka. Näillä henkilöillä saattaa olla myös lapsia noilta ajoilta. Näitä lapsia on Suomessa aika monta ja aika suuri osa näistä lapsista ovat kasvaneet jatkuvan vitutuksen alla. Itse olen parikymppinen nuori mies ja minun ystäväpiirissäni on muutama tapaus joita on vituttanut koko heidän elämänsä. Tämä "syntymävitutus" on lähtenyt tuolta 90-luvun puolen välin tienoilta liikkeelle eikä se lähtenyt päästä pois. Niin juurtunut tuo on.

Minun sukupolveni tulee olemaan aika iso kysymysmerkki/haaste Suomen yhteiskunnalle tulevaisuudessa.

Tietenkin henkiset ongelmat/sairaudet ovat asia erikseen. Niitä on vaikea lähteä poimimaan koulun penkiltä ennen kuin lapsi ottaa ohjat omiin käsiinsä.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Yksi rasite viime vuosikymmeninä syntyneillä ihmisillä voi olla se, että ovat monellakin tapaa syntyneet aika "valmiiseen" maailmaan, sellaiseen, missä on tarjolla kaikkea, yltäkylläisyyttä (lamasta huolimatta, vaikka kyllä sekin on jälkensä varmaan piirtänyt). Asioita saa nopeasti ja helposti ja niistä taisteleminen ja niiden eteen töiden tekeminen on vierasta, se on monen asian summa ja vika, nykypäivän kirous. Saa nähdä mitä se aiheuttaa tulevaisuudessa sitten. Kieltämättä varmaan osin kuulun itsekin siihen väestöryhmään, taatusti olen paljon helpompaan elämään tottunut ja turtunut, mitä minua 30-40 vuotta aiemmin syntyneet. Ehkä vielä lyhyemmälläkin säteellä. Yleinen hyvinvointi taisi alkaa siinä 80-luvulle tultaessa.

Rasitukset ja pulmat voivat osin sen takia tuntua ylitsekäymättömiltä, koska niihin ei olla totuttu, on kasvettu sen verran pumpulissa ja herran huomassa. Uskon sen olevan yksi syy lisääntyneelle masentumiselle ja yleiselle apaattisuudelle (jotka on siis todellisia). Ihmisiltä puuttuu oikeat vaikeudet ja vaarat ja täysin arkisisista asioista alkaa muodostua niitä peikkoja elämään. Stressi tulee ikään kuin stressistä itsestään.
 

Prof. Puck

Jäsen
Suosikkijoukkue
***HIFK*** & Norristolainen
Yksi rasite viime vuosikymmeninä syntyneillä ihmisillä voi olla se, että ovat monellakin tapaa syntyneet aika "valmiiseen" maailmaan.. Asioita saa nopeasti ja helposti ja niistä taisteleminen ja niiden eteen töiden tekeminen on vierasta, se on monen asian summa ja vika, nykypäivän kirous...

Stressi tulee ikään kuin stressistä itsestään.

Kiintoisaa pohdiskelua tässä ketjussa. Vielä kerran täältäkin suunnalta kiitokset Hannes Kolehmainen-nimimerkille upeasta ketjunavauksesta.

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia tuon kaltaisesta ahdistuksesta lapsuudessa/nuoruudessa, joten en niistä ala sen enempää puhumaan. Sen sijaan haluan tarttua tähän yllä lainaamaani pätkään...

En nimittäin oikein usko tuohon Tedin esillenostamaan ajatusmalliin? Elämä ja yhteiskunta muuttuvat niin monilla aspekteilla, että yleistä "onnellisuusmittaria" eri aikakausien välille on varsin mahdotonta rakentaa. On totta, että taloudelinen hyvinvointi on tietyssä mielessä parantunut, mutta taas toisesta näkökulmasta ei. Nykyinen suuri ikäluokka on päässyt kaiken kaikkiaan ratsastamaan osin hyvinkin suotuisalla taloudellisella myötätuulella nuorempiin sukupolviin verrattuna. Esimerkiksi 70-luvulla perheen perustaneille työssäkäyville oma koti, auto, kesämökki jne. olivat valtaosalle aika itsestäänselvyyksiä. Korkea inflaatio söi vielä mukavasti lainoja. Siihen aikaan esimerkiksi 10-12 vuoden laina-ajat asuntolainoissa olivat jo pitkiä.

Nykyään taloudellinen turvattomuus on kasvanut huomattavasti kaiken pätkätyölisyyden ja huomattavasti nousseiden elinkustannusten myötä. Aika harva tavallinen palkansaaja pystyy esimerkiksi maksamaan asuntolainansa alle 20 vuodessa pois, jos pystyy ylipäätään ostamaan omaa asuntoa. Työpaineet, vaatimustaso, työn epävarmuus jne. ovat niinikään kasvaneet huomattavasti. Sanalla sanoen, tietystä näkökulmasta käsin elämä on nykyään paljon kovempaa, suorituskeskeisempää ja julmempaa. Jako A- ja B-luokan kansalaisiin on varsin konkreettinen. Näistä lähtökohdista katsoen mielestäni on aivan ymmärrettävää, että suuri osa ihmisistä kokee aika ajoin riittämättömyyden tunnetta ja oman elämän hallinnan vajavaisuutta. Varsinkin jos unelmat ja reaalimaailma ei kohtaa. Tällöin tuloksena on helposti syrjäytyminen. Jos jo nuorelta viedään pois unelmat, niin seuraukset ovat kaikissa tapauksessa hyvin vakavat.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
En nimittäin oikein usko tuohon Tedin esillenostamaan ajatusmalliin? Elämä ja yhteiskunta muuttuvat niin monilla aspekteilla, että yleistä "onnellisuusmittaria" eri aikakausien välille on varsin mahdotonta rakentaa. On totta, että taloudelinen hyvinvointi on tietyssä mielessä parantunut, mutta taas toisesta näkökulmasta ei. Nykyinen suuri ikäluokka on päässyt kaiken kaikkiaan ratsastamaan osin hyvinkin suotuisalla taloudellisella myötätuulella nuorempiin sukupolviin verrattuna. Esimerkiksi 70-luvulla perheen perustaneille työssäkäyville oma koti, auto, kesämökki jne. olivat valtaosalle aika itsestäänselvyyksiä. Korkea inflaatio söi vielä mukavasti lainoja. Siihen aikaan esimerkiksi 10-12 vuoden laina-ajat asuntolainoissa olivat jo pitkiä.

Olen itsekin tätä miettinyt. On tietysti mahdotonta verrata sukupolvien kokemusta toisiinsa, mutta jälkeenpäin ajateltuna oma lapsuusympäristöni 70-luvulla vaikuttaa melkoisenkin idylliseltä. Elämäntahti oli rauhallista, suojattua, informaatio-tulvasta ei ollut tietoakaan, lapsuus jatkui pitkälle. Ehkä jossain suhteessa oli jopa liian suojattua elämää. Aika kultaa muistot, toki - eikä se aika kaikilta osiltaan itselleni mitään herkkua ollut, mutta näiltä vertailtavilta osilta olen kyllä ajatellut, että jos voisi valita nykylapsuuden ja tuon sukupolven takaisen tilanteen väliltä niin kyllä menneisyys veisi voiton. Minusta tässä nykyelämäntavassa alkaa olla yhä epäterveempiä piirteitä, jotka myös yhä voimakkaammin heijastuvat lapsiinkin. Lapsuus lyhenee. Tätä ei tietenkään voi edes verrata vaikka johonkin maatalousyhteiskunnan tilanteeseen, jolloin monien lasten elämä oli täysin erilaista, varhaisen kovan työn ja puutteenkin sävyttämää (arkipäivän todellisuutta siis kymmenille miljoonille lapsille tänäkin päivänä) - mutta omankaan kehityksemme suunta ei silti oikein hyvältä vaikuta.
 

Prof. Puck

Jäsen
Suosikkijoukkue
***HIFK*** & Norristolainen
Olen itsekin tätä miettinyt. On tietysti mahdotonta verrata sukupolvien kokemusta toisiinsa, mutta jälkeenpäin ajateltuna oma lapsuusympäristöni 70-luvulla vaikuttaa melkoisenkin idylliseltä. Elämäntahti oli rauhallista, suojattua, informaatio-tulvasta ei ollut tietoakaan, lapsuus jatkui pitkälle.

Olen myös elänyt (varhais)lapsuuden suureksi osaksi 70-luvulla, ja koen aika pitkälti samalla tapaa kuin mjr. Lapsuus oli kyllä allekirjoittaneelle huomattavan onnellisesta aikaa. Vanhemmilla oli aikaa työn ohessa meille lapsille, rahaa riitti harrastuksiin, lomailuun jne. Asuimme isossa omakotitalossa. Vanhemmat omistivat jo silloin, vain hiukan yli kolmekymppisinä talon lisäksi kaksi autoa, kesämökin ja veneen (tai ainakin olivat saaneet em. hankintoja varten lainat, josta selviytyivät kunnialla). Silti emme olleet mielestäni mitenkään "poikkeava" perhe taloudellisessa hyvinvoinnissa? Kutakuinkin näin oli käsitykseni mukaan suurimmalla osalla luokkakavereistanikin. Mutta ennenkaikkea juuri tuo "kiirettömyyden" tunne on minullekin jäänyt mieleen lapsuudesta.

Nyt kun vertaan tätä siihen, miten omat lapseni elävät, niin en voi välttyä ajatukselta, että monesta sellaisesta hyvästä he jäävät paitsi, mitä lapsuus minulle tarjosi. Ennenkaikkea vapaus on hyvin paljon rajoittuneempaa tänä päivänä lapsilla. Ei tulisi mieleenikään päästää lapsia leikkimään yksin keskuspuistoon tai liikkumaan iltamyöhään ulkona, kuten me lapsuudessa teimme. Paljonhan tämä on toki riippuvaista elinympäristöstäkin. Esimerkiksi Helsingin ulkopuolella asuvien tuttavaperheiden lasten elämä on varsin toisennäköistä, kuin mitä lapsiperheillä kantakaupungissa. Samaa mieltä olen myös siitä, että lapsuus on lyhentynyt selvästi. Medista tulevat vaikutteet ohjaavat lastenkin elämää paljon voimakkaammin kuin ennen. Jos tyttölapsella ei ole 10 vuotiaana napapaitaa, on hän poikkeava luokassaan.

Mutta toki myös uusia taitoja ja kiinnostuksen kohteita tulee tilalle. Kymmenen vuotias tyttöni osaa käyttää teknisiä välineitä käytännössä yhtä hyvin kuin minäkin, eikä puolta nuorempikaan siitä paljoa jälkeen jää. Julkisilla he ovat hakoja liikkumaan jne.. Minä tutustuin Internettiin ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 1994, ollessani jo nuori aikuinen. Omat lapseni surffasivat Pokeman-sivuille alle kouluikäisinä. Lasteni on miltei mahdotonta tajuta, että vielä 90-alussa kännykät olivat harvinaisuus jne... Kun katsoo tänä päivänä esimerkiksi MTV-musiikkikanavaa, niin videot on leikattu niin nopeiksi, että minulle niiden seuraaminen on äärimmäisen vaikeaa. Elämisen rytmi on muutenkin joka suhteessa aivan toisenlainen, sekä hyvässä että pahassa
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Sanalla sanoen, tietystä näkökulmasta käsin elämä on nykyään paljon kovempaa, suorituskeskeisempää ja julmempaa. Jako A- ja B-luokan kansalaisiin on varsin konkreettinen. Näistä lähtökohdista katsoen mielestäni on aivan ymmärrettävää, että suuri osa ihmisistä kokee aika ajoin riittämättömyyden tunnetta ja oman elämän hallinnan vajavaisuutta. Varsinkin jos unelmat ja reaalimaailma ei kohtaa. Tällöin tuloksena on helposti syrjäytyminen. Jos jo nuorelta viedään pois unelmat, niin seuraukset ovat kaikissa tapauksessa hyvin vakavat.
On kyllä juuri näin, kuten sanot. Tuota tavalla sivusin aiemmin ja sivuan useissa keskusteluissa. Toisaalta toisella puolen on juuri tämä, että ainakin näennäisesti ympäristö on ollut turvallinen, on kaikenlaista elämää suuresti helpottavaa esinettä ja sovellusta. Omiaan veltostuttamaan mieltä ja kehoa. Tässä on tavallaan hiton suuri ristiriita. Ihmisiä revitään kahteen suuntaan, annetaan toisaalta selkeä raameissa oleva elämä välineineen, mutta vaaditaan myös paljon.

Olen ainakin itse kokenut suuret vaatimukset ja paineet yhteiskunnan taholta ja tietyissä laitoksissa välillä ahdistaviksi ja liian vaativiksi jopa päämäärättömiksi. Ihmisiä ei käsitellä yksilöinä, vaan massana, joiden tulee suoriutua täsmällisyydellä kaikista samoista tehtävistä.

Jonkinlaisena toisinajattelijana (ei huolta, rauhanomaisena sellaisena) tuollaiset asiat häiritsevät, mutta muutosta toisenlaiseen systeemiin ei ole helppo tehdä. Itselleni kun yleinen pärjääminen ja huipulla oleminen ei ole ollut niinkään onnellista, enemmänkin rauhanomainen, turvallinen ja onnellinen ympäristö. Loppujen lopuksi aika vaatimattomissakin oloissa voi olla tyytyväinen, jos vaan kokee, että ympäristö on hyväksyvä.
 
Pearl Jam - Jeremy

Ehkä maailmaan parhaan grunge biisin tarina ja sanat liippaavat mielestäni erittäin läheltä tätäkin tapahtumaa sekä nykykoulu- ja yhteiskunnan ongelmia siitä, että ihmisiä ei pystytä käsittelemään yksilöinä ja kaikesta on tullut aivan liian "suorituspaineista."

"Jeremy on grunge rock -yhtye Pearl Jamin single debyyttialbumilta Ten. Se oli Grammy-ehdokkaana parhaana rockkappaleena. Kappele kuuluu myös Pearl Jamin kokelmalevylle Rearviewmirror: Greatest Hits 1991-2003.

Kappale sai inspiraationsa lehtiartikkelista 16-vuotiaasta pojasta nimeltään Jeremy Wade Delle, joka ampui itsensä Richardson High Schoolissa tammikuun kahdeksannen päivän aamuna vuonna 1991 englannin luokan edessä. Luokkakaverit kuvailivat Delleä "todella hiljaiseksi" ja hänet tunnettiin "surullisen näyttelemisestä". Tultuaan myöhässä tunnille ja saatuaan määräyksen hakea koulun toimistosta lupalappu hän palasi .357 Magnum -revolverin kanssa. Hän käveli luokan eteen ja ilmoitti "Neiti, sain sen mitä todella menin hakeen". Tämän jälkeen hän laittoi aseenpiipun suuhunsa ja laukaisi ennen kuin kukaan oli ehtinyt reagoimaan." Lähde: Wikipedia


At home, drawing pictures of mountain tops
With him on top lemin yellow sun, arms raised in a v
And the dead lay in pools of maroon below
Daddy didnt give attention
Oh, to the fact that mommy didnt care
King jeremy the wicked...oh, ruled his world...
Jeremy spoke in class today... (2x)

Clearly I remember pickin on the boy
Seemed a harmless little fuck
Ooh, but we unleashed a lion...
Gnashed his teeth and bit the recess ladys breast...
How can I forget?
And he hit me with a surprise left
My jaw left hurtin...ooh, dropped wide open
Just like the day...oh, like the day I heard

Daddy didnt give affection, no...
And the boy was something that mommy wouldnt wear
King jeremy the wicked...oh, ruled his world
Jeremy spoke in class today... (3x)
Woo... (14x)
Try to forget this...try to forget this...
Try to erase this...try to erase this...
from the blackboard...

Jeremy spoke in class today... (2x)
Jeremy spoke in, spoke in... (2x)
Jeremy spoke in class today...
Woo... (29x)
Woooooohhh...spoke in, spoke in...
Woooooohhh...uh huh, uh huh...
Lähde: www.lyricsfreak.com
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös