Kun lukee vaikkapa 20 vanhoja musiikkilehtiä tai katselee vanhoja musaohjelmia, jää helposti miettimään, mihin kaikki sen ajan bändit ja artistit ovat joutuneet. Valtaosa 20 vuotta sitten pinnalla olleista ovat nimittäin vaipuneet autuaasti unholaan tai muuten vain lopettaneet.
Entä sitten ne, jotka ovat pysyneet julkisuudessa kaikki nämä vuosikymmenet? Nämä 'selviytyjät' voi tiivistää kolmeen luokkaan: legendat, karismaattiset esiintyjät ja uudistus- ja muuntumiskykyiset. Tietysti on sitten sellaisia selviytyjiä ja lahjakkuuksia, joiden musiikkiura jatkuu edelleen vahvana, mutta heidän musiikkinsa ei erityisesti näy julkisuudessa - heidät sivuutan tässä tarkastelussa. Olen tässä siis erityisesti kiinnostunut kaupallisesti menestyneistä ja julkisuudessa taajaan esiintyvistä artisteista.
Tietyissä tapauksissa legendaarisuus riittää kannattelemaan bändiä tai artistia läpi vuosikymmenten, vaikka uutta kiinnostavaa musiikkia ei juuri tulisikaan. He ovat aikoinaan nousseet riittävän isoon asemaan, joka takaa tietynlaisen kiintiöaseman julkisuudessa. Legendoista esimerkeiksi käyvät vaikkapa Eppu Normaali, Remu, Popeda ja Yö. Nämä organisaatiot eivät ole julkaisseet oikeastaan viimeiseen 20 vuoteen mitään erityistä tai sellaista hittimateriaalia, joka soisi radiossa, mutta ovat silti edelleen tiiviisti julkisessa valokeilassa.
"Kerran valtava" -aspektin lisäksi näissä legendoissa on toki myös riittävää karismaa, joka kannattelee heitä vuodesta toiseen. Mutta sitten on osoitettavissa myös erityisryhmä 'karismaattiset esiintyjät'. He eivät ole olleet koskaan aivan megaluokkaa tai he eivät ainakaan ole kunnostautuneet erityisinä musiikintekijöinä vaan ovat nimenomaan esittäviä artisteja. Tällaisia ovat mm. Katri Helena, Paula Koivuniemi ja Arja Koriseva. Koriseva on näistä kenties kuvaavin esimerkki. Harva muistaa Arjalta yhtään biisiä, mutta silti hänen julkisuusarvonsa on edelleen valtava.
Kolmas ryhmä, uudistumiskykyiset, on kaikkein vaikuttavin ryhmä. On erittäin poikkeuksellista, että bändi tai artisti pystyy muuttamaan tyylisuuntaansa ajan virrassa. Se kertoo todellisesta lahjakkuudesta. Usein menestyvät bändit ovat valokiilassa jonkun sattuman tai ajoituksen ansiosta. Toki heillä on yleensä myös merkittävää osaamista, mutta menestys perustuu sittenkin enemmän siihen, että sattuu osumaan sopivaan markkinarakoon. En missään nimessä väheksy tällaisia artisteja, mutta todellinen tai poikkeuksellinen lahjakkuus tulee esiin vasta siinä, pystyykö artisti tai bändi uusiutumaan. Bändi tai artisti pystyy kulkemaan samaa latua menestyksekkäästi jopa 10-15 vuotta, mutta sen jälkeen vallalla oleva musiikkityyli- ja mieltymykset muuttuvat yleensä niin paljon, että jonkinlaista uudistumista tai suunnanmuutosta tarvitaan välttämättä, jotta suosio säilyy.
Erityisesti kaksi uudistumiskykyistä musiikintekijää nousee mielessäni selkeästi esiin: J. Karjalainen ja Ismo Alanko. J. Karjalaisen ensimmäiset jättihitit ovat 80-luvun alusta ja viimeiset tältä vuosikymmeneltä. Erittäin harva on pystynyt siihen, että 30 vuoden ajanjaksolla olisi niin paljon megasuosioon päässeitä biiseja ja levyjä kuin Karjalaisella. Myös Ismo Alanko on uudistunut ainakin kolme kertaa: Hassisen Kone, Sielun veljet ja 90-luvun alussa suuren suosion saanut Taiteilijaelämää-albumi. Nyt en ihan tarkkaan osaa sanoa, että onko Alanko yltänyt 'megasuosioon' 2000-luvulla, mutta erittäin aktiivisesta ja uskottavasta taiteilijasta voidaan edelleen puhua. Erityisesti sooloartistien kohdalla uudistumiskyky on tärkeää, sillä bändeissä sävellysapua voi tulla myös muilta, jolloin menestyspohja on ikään kuin vähemmän haavoittuvainen.
Tuoreimmista nahansa luoneista mainittakoon Paleface ja Anssi Kela. Paleface veti vakuuttavan enkkukielisen räppiuran 2000-luvun alussa ja pari vuotta sitten alkoi levyttämään suomeksi, ja ainakin Maan tapa -levy nosti suosion uudelle tasolle ja jopa uusiin kohderyhmiin. Okei, Palen kohdalla ei ehkä voida puhua ihan megasuosiosta, mutta vakuuttavasta muuntautumiskyvystä kuitenkin. Myös Anssi Kela pystyi viemään poljentoaan uuteen suuntaan parin vuoden takaisella nimikkoalbumillaan. Tämä muutos tapahtui Kelan omien sanojen mukaan tietoisesti; hän tiesi, että jotta ura jatkuisi, jonkun olisi muututtava.
Dave Lindholmissa, Tuomari Nurmiossa ja Kauko Röyhkässä yhdistyvät oikeastaan kaikki kolme edellä mainittua menestystekijää: legendaarisuus, karisma ja uudistumiskyky. He eivät ole aivan stadionluokan jamppoja, mutta ovat kiistattomia suomirokin klassikkoja, joiden uskottava ja uutta luova ura jatkuu edelleen.
Ensimmäinen varsinainen suomalainen naisrokkitähti ja musiikintekijä on Maija Vilkkumaa. Tämä on hieman hätkähdyttävää, sillä hänhän on syntynyt vasta vuonna 1973. Mutta häntä edeltäviä naispuolisia singersongwrittereitä ei oikein ole. Erityisellä mielenkiinnolla seuraan hänen uransa kehittymistä. Käsittääkseni Maijan viimeinen levy ei ollut varsinainen menestys ja hän piti myös pitkän tauon vähän aikaa sitten. Pystyykö Maija viemään ilmaisuaan ja tyyliään uuteen suuntaan? Sillä sitä se uskoakseni tarvitsee, sillä hänen lähestysmistapansa on tietyllä tapaa ollut varsin, miten sen nyt sanoisi, nuoriso- tai jopa nostalgialähtöinen, ja jotta ura lähtisi uuteen liitoon, niin keski-ikäistyvä nainen tarvitsisi jonkun uuden kulman musiikkiinsa. Maija on siinä mielessä erityisen mielenkiintoinen tapaus, koska esimerkkejä naisrokkareiden uudistumisesta ei ole, eikä oikein voikaan olla jos Maija on sarallaan eka. Tässä yhteiskunnassa naisen on valitettavasti vaikeampi säilyä valokeilassa keski-ikäistyttyään tai ainakin tähän asti näin on ollut, juuri siksi Maija on tapauksena niin mielenkiintoinen.