Minulle fanius tarkoittaa elämäntapaa. Joka päiväisiä useita ajatuksia suosikkijoukkuetta kohtaan, joukkueen mukana (hengessä)elämistä päivästä toiseen, loputonta uskoa joukkueeseen, valtavaa riemua hyvillä hetkillä ja suunnatonta tuskaa huonoilla hetkillä. Aamun parhaita hetkiä voiton hetkillä. Hetkiä, joiden jälkeen vaikeinkin päivä on aina onnistunut päivä.
Joukkueen seuraaminen ja sen kanssa eläminen on siitä hauskaa puuhaa, että joukkueen kanssa tunne-elämä heittelee ajanjaksosta toiseen ihan kuin "oikeassa elämässä". Huonoja aikoja seuraa väistämättä paremmat ajat (uskokaa pois Chicago-fanit...) ja toisinpäin. Loistavaa NHL-kiekon seuraamisessa on myös se, että tapahtumia riittää vuoden ympäri; runkosarjan jälkeen mielenkiintoiset pudotuspelit, tämän jälkeen kesän "ykkös-festarit", eli draft-tilaisuus ja tämän jälkeen alkavatkin siirtorintamalla mielenkiintoiset ajat taas ennen uutta kautta.
Canucks-fani olen ollut noin parikymmentä vuotta. Tässä ajassa sitä on ehtinyt elämään joukkueen mukana pitkiä ja ankeita huonoja aikoja ja onneksi myös joitakin hyviä aikoja. Aaltoliikettä joukkueen kanssa. Suurinta palkintoa oma joukkue ei ole vielä tuonut, vaikka kerran tämä olikin lähellä. Uskon kuitenkin, että vielä joskus tämä palkinto on edessä ja silloin tämä on kahta palkitsevampaa.
En oikein varmaan edes ymmärtänyt olleeni fani, ennen kuin aikanaan huomasin kantavani tätä "oiretta". Suurimman tappion hetkellä (vuoden 1994 Stanley Cup -finaalien jälkeen) sitä ei halunnut ottaa ulkopuoliseen maailmaan minkäänlaista kontaktia. Sitä vain halusi vetäytyä yksin pois suremaan joukkueen kohtaloa. Suurimman juhlan ja helvetin välillä oli ehkä yksi tolppalaukaus, joka tunkeutuu vieläkin joskus uneen.
Joskus mietin joukkueen historiaa ja aikoja taaksepäin. Tälläisinä hetkinä mietin samaan aikaan sitä, missä oma siviilielämäni kulki joukkueen kanssa. Erikoista, että oma siviilielämäni on tuntunut näin jälkeenpäin parhaimmalta hetkinä, jolloin joukkueellani meni hyvin ja vaikeimmalta ajanjaksoina, jolloin joukkueeni kynti syvällä. Faniuden oireet ovat ehkä tulleet huonoina aikoina pintaan myös siviilipuolella.
Niin hieno asia kuin fanius minulle onkin, tässä on ollut myös omat ongelmansa. Vaimoni ei nimittäin hirveästi välitä siitä, että olen juuri Canucks-fani ja toisaalta minä en ole peitellyt sitä missään vaiheessa. Hänelle on ihan turha selittää sitä tunnetta ja syytä, miksi olen joskus kotona kuin taloni myynyt mies tai sitä, miksi tiettyinä aamuina sitä on onnensa huipulla ilman mitään varsinaista syytä.
Onnekseni vaimo on oppinut lukemaan minua. Hän tietää ilman sanoja hetkessä sen, miten yön ottelu on päättynyt. Koskaan hän ei kuitenkaan varmaan opi ymmärtämään käytöstäni ja hän muistaa myös kertoa tästä aika usein. No, itsepä tilasi tälläisen miehen (vaikka varoitin tästä piirteestä), jonka (vaimoni sanoin) "tunne-elämä heittelee jonkun NHL-joukkueen mukaan enemmän kuin elämän oikeasti tärkeiden asioiden".
Mutta ei tunteille mitään oikeasti voi, enkä oikeastaan edes halua voida. Lapsen syntymän jälkeen sitä aikanaan ajatteli, että "ehkä minäkin saan vielä ihan oikean siviilielämän". Niin olen myös saanut. Mutta tähän elämään kuuluu suosikkijoukkueeni ihan samalla tavalla kuin kuului ennen lasta. Ei tätä sidettä suosikkiin oteta pois, kun tämän kanssa on elänyt kuitenkin jo jostain peruskoulusta saakka. Fanius on, ja tulee olemaan tärkeänä osana jokapäiväistä elämää niin kauan kuin elämää riittää.
Ja uskoakin tulee riittämään yhtä kauan. Jossain vaiheessa se suurin palkinto on edessä.