Turhaa jauhatte tätä paskaa kun pelissä on mukana yhä Nuori-Suomi.
Lahjakkaat pelintekijät ja maalintekijät yms. yms. eivät saa tarpeeksi peliaikaa, kuten muissa maissa saadaan. Lahjakkaimmat taiturit ja muut pitää saada pelaamaan paljon jne. Sitten tulee nämä lisäharjoitukset ja lisävalmennukset, jotka eivät ole yhtään huonoja ideoita. Mutta asian ydintä on turha yrittää muuttaa kun siihen ei ole loppujen lopuksi mahdollisuuksia (ainakaan nykyisellä järjestelmällä!)
Kyse on taas kerran ei järjestelmästä, vaan osaamattomuudesta käyttää järjestelmää. Nuoren Suomen "Kaikki Pelaa tai Pelimaailma", hommat perustuu siis siihen tasapuolisuuteen ja solidaarisuuteen.
Kyseiset säännöthän eivät ole mikään sääntö vaan suositeltu toimintatapa seuroille, minkä seurat voivat ottaa itselleen.
Seuralla on valinnanvaraa joko noudattaa kyseisiä sääntöjä vapaaehtoisesti, hakea Nuoren Suomen sinettiä seuralleen (johon on aika vaativat kriteerit) tai olla kokonaan noudattamatta näitä periaatteita.
Nuoren Suomen sinettiseuroja on liigajoukkueiden ja divarijoukkueiden juniori-osastoista varsin suurella osalla, oletettavaa on, että jäljelle jäävistä suurin osa noudattaa periaatteita vapaa-ehtoisesti ja joku osa perustaa toimintansa puhtaasti kilpailullisuuteen (Uskoisin, että esim HIFK ja Jokerit).
Koko toiminnan ajatuksena on siis lyhyesti turvata lapsien ja nuorien tasapuoliset mahdollisuudet harrastaa lajia taidoistaan huolimatta ja taata eettisesti hyvät periaatteet valmennuksen taakse juniorivuosille. Toimintaohjeet ulotetaan siihen asti, että C-ikäisille asti suositellaan vastaavia reilun pelin periaatteita kaikille seuroille.
Reilun pelin periaatteet ovat silmämääräisesti rantautuneet suomalaisen junioritoiminnan normistoon, mutta edelleen junioripuolella tehdään virheitä valmennuksessa, ne virheet liittyvät menestyksen hakemiseen.
Juniorijoukkueiden valmentajat ja seurajohto hakee sulkia omiin hattuihinsa hakemalla "veren maku suussa" menestystä merkityksettömissä pikkujunnujen sarjoissa mm. C,D,E, kun taas merkityksellisiä sarjoja siltana lapsuuden harrastajasta pontentiaalisen kansallisen tai kansainvälisen tason pelimiehen tai naisen kannalta on A- ja B-juniorit. Nuorten lahjakkuuksien ja seurojenkin etu olisi, että C-ikäisille ja varauksin D-ikäisille saataisiin tasoryhmiä lapsen (huom. lapsen) kiinnostuksen määrän mukaisesti joko kilpailulliseen toimintaan tai harrastustoimintaan.
Valitettavasti kaupungit on sen verran pieniä suomessa, etä aika monella seuralla tasoryhmät jää perustamatta ja jäljelle jää yhden joukkueellisen verran pelaajia, kaikilla taustoilla ja ollaan ristiriitaisessa tilanteessa, missä normisto pakottaa noudattamaan "nuori suomi paskaa", jota siis itse en tuomitse.
Se virhe siis tapahtuu junioreiden valmennuksessa, menestyksen tavoittelemisessa. Urheiluväellä on jo pitkän aikaa puhuttu "ruotsin mallista", ruotsalaiseen palloilukulttuuriin kuuluu olennaisena taidon hankkiminen ennen taktiikan opettelemista. Kärjistettynä sanotaan, että ruotsissa taktiikat tulee mukaan peliin vasta C-junnuina.
Ehkä Suomella on todellakin opeteltavaa Ruotsilta tässä?
No jos puhutaan lapsen tiestä vaikkapa ekaluokkalaisesta nassikasta liigatason pelimieheksi, on aika paljon asioita millä voi siihen pärjäämiseen vaikuttaa.
1. Anna lapsen rakastua siihen lajiin, mihin lapsi rakastuu. Tarjoa vanhempana mahdollisuuksia tutustua useampaan lajiin, älä tee lapsen puolesta lajivalintaa.
Tue lapsen liikunnallista kehitystä houkuttelemalla jääkiekkoon, jääpalloon, sählyyn, jalkapalloon, koripalloon, pesäpalloon jne. monipuolisesti, niin paljon kuin se on mahdollista.
Juniorivalmentajat tässä vaiheessa saisivat opettaa lapsille uuden leikin = peli ja opettaa lasta mahdollisimman taitavaksi leikkijäksi = pelaajaksi. Pitäisi yrittää saada peliväline tuntumaan oman kropan jatkeelta.
Liikunnallisuus nykysukupolvella on pahasti hukassa ja lapset/nuoret ovat aivan liian yksipuolistuneita liikunnallisesti. Tästä saadaan kiittää mm. juniorivalmentajia, jotaka joutuvat taistelemaan hyvistä harrastajista sen menestyksen takia.
Liian aikainen lajivalinta johtaa lajitaitojen yksipuolistumiseen. Aika moni viime vuosien maajoukkuepelaajista on ollut juniori-vuosinaan maajoukkueessa sekä jalkapallossa, että jääkiekossa.
2. Lapsen pitää treenata omalla ajalla PALJON.
Seuran tarjoamat mahdollisuudet harrastukseen 2-4 kertaa tai edes 5 kertaa viikossa ei riitä, taitoa pitää opetella jatkuvasti ja aamusta iltaan. Taidon opettelemiseen ei tarvita kovaa kuntoa, vaan paljon toistoja.
Mikael Forsell mm. on erottunut tavallisten nuorten joukosta, koska kun muut nuoret menivät kotibileisiin, harjoitteli Forsell pomputtelua jne. kentällä kun paistoi ja porttikongissa, jos satoi. Vastaavia esimerkkejä löytyy varmasti joka kylästä.
3. Joukkueen pitää treenata taitoa ja pelikäsitystä monipuolisesti.
Toisin sanoen, se 2-5 h jää-aikaa viikossa pitäisi käyttää siihen, että opetellaan mahdollisimman taitavaksi, nopeaksi ja peliälyltään nopeaksi.
Jo 7-vuotiaalle voi opettaa pelikäsitystä ikäänkuin leikkien jos valmentaja tietää mitä tekee. Kaikkien pitäisi osata perustaidot riittävän hyvin, joukkueella pitäisi olla 20 vahvaa laukaisijaa, luistelijaa, pelintekijää jne. Eikä 3 vahvaa laukaisijaa, 5 vahvaa luistelijaa ja 2 vahvaa pelintekijää.
'
4. Pelaamaan oppii pelaamalla
Pitää harjoitella pitkälti pelinomaisesti ja pelata paljon. Nuori-Suomi myytin voisi rikkoa siten, että peliaikaa tasapäistämällä aiheutettu "peliajan menetys" korvattaisiin suurella pelimäärällä, 20 sarjapelin lisäksi 10 harjoituspeliä ja 10 turnauspeliä, niin peliaika lisääntyy puolella.
Ja siihen maalintekoon vielä kohta 5.
Pelaajalle pitää opettaa maalintekeminen oikein.
Mistä vedetään? Milloin vedetään tai syötetään? Minne vedetään? Millä vedolla vedetään? jne. Vastuuta pitää siirtää oikeaan aikaan pelaajalle ja opettaa pelaajalle itsekriittisyyttä sen suhteen, minkälaisia ratkaisuita tämä tekee.
Joka tilanteen jälkeen pelaajan pitäisi pystyä perustelemaan miksi veti eikä syöttänyt? miksi veti ylös/alas(oikealle/vasemmalle/kämmenellä/rystyllä/ranteella/lämärillä? Eikä vain antaa asioiden tapahtua ja analysoida tasolla maali/ei maalia.
Pelaajalle pitää opettaa tervettä itsekkyyttä. Suomalaiseen identiteettiin kuuluu yhdessä tekeminen ja yhdessä pärjääminen. On edelleen illuusio siitä, kuinka ryssät käännytettiin hirvittävällä taistelulla. No olkoon illuusiossa paljon tottakin, mutta todellinen maalintekijä tarvitsee reilun annoksen härskiyttä ja halua tehdä maali, vetää silloin kun tilanne on 50/50 siitä, että syöttääkö vaiko vetääkö ja yhä useammin vetää silloin kun ne realiteetit on vaikkapa 10% vedon kannalla ja 90% syötön kannalla, kunhan se vetäminen perustuu edellä mainittuun perusteluun: "Vedin nopeasti ranteella, koska näin, että vasemmalla oli olkapään yläpuolella tilaa".
Pitää antaa mahdollisuuksia epäonnistua yrittäessään jotain perusteltua, kun taas pitäisi oppia luopumaan siitä, että varotaan epäonnistumista ottelun lopputuloksen kannalta.
No siinä sitä.